Chapter 4

"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Wieraat owat kohta täällä ja mitä he sanoisiwat, kun löytäisiwät meidät näin arkipäiwäisissä pukineissa--joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että kynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aiwan teateri kynttilöitä-- kuulitko--? ei yhtään talikynttilää--niin ja että kirjasto tulee hywään järjestykseen salin pöydälle.--Särkekää sokeria niin paljon, ettei se kesken lopu,--monta kupillista. Pukekaa itsenne wiinisti ja sääkeristi, sillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa. Käyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi-- no, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että panette manpetterit kalwosiinne, etteiwät paidan hihan suut näkyisi, ja raakat kaulaan. Pankaakin rosettiwaatteet päällenne, sillä nyt niitä tarwitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä millä hetkellä jo herskapia joku osa tulee.--Käskekää piika Maija auttamaan waatteita päällenne.--Kuulkaa wielä! Ennenkin olen minä teitä warottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle kulkiessanne, mutta nyt se on peräti wälttämätön tehtäwä, sillä se näyttää niin siewältä ja siwistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon.-- Tuokaa pian minun werkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni pukea.--Owatko ne hywäksi puhdistettu ja harjattu--? niin ja hanskat kanssa--eli mitä minä niillä teen--kyllä minä ne sentään tarwitsen herroja wastaan ottaissani", komenteli isäntä waimowäkeä.

Kun hän oli pyydetyt waatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä pukeutumaan. Kauwan meni siinä, sillä waatteet eiwät soweltuneet hänen mielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soweltua. Niitä hän käänteli ja wäänteli, wenytteli ja wanutteli, eikä mitenkään tahtonut hywää tulla. Emäntä tuli häntä wuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta myöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi. Hywän aikaa sai kuitenkin emäntä wielä rustailla isännän kaularöyhelöä ennenkun hän oli tyytywäinen.

Kun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naiswäen luokse ja näytteli itseänsä joka puolelta.

"No, miltä tämä nyt näyttää ... mitä te tykkäätte minun uusista waatteistani?" kysyi isäntä wihdoin.

"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti", ehätti kaupungista tuotu kokki sanomaan.

"Oikein siewät ja wiinit", sanoiwat Liila ja Alma melkein yhteen ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä wielä.

"No, jos nuo eiwät sowi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule noin siewiä waatteita olewan", wakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, waikka ne wähän ensinnä oudostiwat. --Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa, siltä syntyy mikä waate hywänsä", myönteli isäntä tyytywäisenä.

Kun Kämälän wäki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, oliwat saaneet itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli kauppias wiisi, sillä häntä huwitti aina konnamaiset puttoset ja kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hywäksi tehdä maanmittarin apulaiselle. Sentähden ajaa wiiletti hän yksinään aika wauhtia Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi awopäin pihalle kauppiasta wastaanottamaan. Woi kuinka surkean naurettawalta isännän käytös nyt näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän teki lakkaamatta niin kauwan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi sywempään kuin koskaan ennen. Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli wastaan imelä ilwehymy suussa. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman jäljitteleminen käwi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi woinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari. Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soiwan metson pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet oliwat siirillään kuin rautaharawan piit. Selkä oli köykyssä, polwet koukussa ja kädet käntässä. Rintaröyhelön liewe oli pursunut ulos awonaisesta liiwin rinta=aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten wielä kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tuliwat he wihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne wörmakiin----heh, heh, heh--odottamaan niin kauwaksi kun muita wieraita tulee--heh, heh", ohjasi isäntä, wiittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä waranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin wastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin, mutta he oliwat paljon jurompia ja joutuisampia kuin wiimemainittu. Hekin ohjattiin "wörmakiin".

"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut oikein herroiksi niinkuin kotonasi", sanoi nimismies kauppiaalle.

"Ennättäneen muna luodossa", sanoi kauppias nauraa wirnistellen.

"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, waikka sinä minut jätit. Olihan isännän käsky, että tulisimme samalla hewosella", sanoi maanmittari kauppamiehelle wähän pisteliäästi.

"Hywähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla on täällä mielitietty", sanoi kauppias, wilkuttaen samassa silmää.

Samassa toi piika Maija kahwia.

"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?" sanoi nimismies imartelewasti kahwia juodessaan. "Joko isäntä lupaa nyt Liilan minulle?" lisäsi hän sitten.

"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta, eihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on waan talonpoikainen tyttö --mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on wielä kowin ... kowinhan se on nuori wielä", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelewasta puheesta, ehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.

"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, weli, wasten silmiäsi, ettei sinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen jo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja isäntä on myös hänet minulle luwannut.--Älkää sanoko, isäntä, ettei Liilassa olisi herroille, hän kelpaisi waikka kuwernöörin rouwaksi.-- Nyt sait, weli, kuulla mitenkä asiat owat, ja sentähden ei sinun tarwitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin", puhua säpitti kauppias, hypäten tuolilta ylös, wippaillen hienoilla säärillänsä sinne tänne.

"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety", sanoi isäntä.

"No älähän pikastu, hywä weli. Minä en tiennyt, että teidän asianne niin owat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, waikka hän onkin nuorempi Liilaa, mutta woinhan minä wuoden pari odottaa, jos hänet kahdeksantoista wanhana wielä liian nuoreksi katsottaisiin", sanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.

"Woi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat owat ... ei olisi uskonut... Heh, heh, heh", sanoi isäntä.

"Olkaa hywä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me saamme heitä katsoa ja puhutella", sanoi nimismies.

Isäntä totteli ja meni.

"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin wiisi", sanoi maanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen karahwiini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hywälle määrin ja kuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.

Tyttäret tuliwat ja astuiwat kynnykselle. Sitten he niijata lyykistellen terwehtiwät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas wuorostansa pudisteliwat heitä käsistä, taputteliwat poskille, lausuillen samassa mielistelewiä ja imartelewia sanoja. Sitten lähtiwät tyttäret pois ja astuiwat taasenkin kynnykselle.

"Eikös ne ole siewiä tyttäriä nuo meidän tyttäret?" kysyi isäntä wierailtaan.

"Juu, juu. Jos eiwät he olisikaan niin siewiä ja kauniita kuin he owat, niin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään", sanoi kauppias teeskennellen; samassa wilkuttaen silmää nimismiehelle, ilwehymy suupielissä.

Monta muuta tuommoista hassuttawaa, imartelewaa ja teeskenneltyä pila=juttua lasketteliwat nuo ylimieliset wieraat isännälle, ja niillä saiwat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä ollut enään mitään rajoja.

Toisia wieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden wastaanottamisesta ja terwehtimisestä oli isännällä sekä muilla niin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen. Puoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin oliwat kaikki kutsutut wieraat koolla.

Ensi aluksi kannettiin kahwia wieraille, monellaisien leiwosten kanssa. Liila ja Alma oliwat kantajina. Sieweästi ja notkeasti käwi heiltä kantaminen ja mennen tullen astuiwat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä niinhän muutkin siwistyneet neidit tekiwät.

Kaikki wieraat oliwat kahwin juonnin wuoksi jotensakin koolla salissa. Melkein kaikki oliwat jo kahwinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran perhe joi toista kuppiansa.

Isäntä istui pöydän lähellä olewassa keinutuolissa, keinutellen itseänsä siinä hiljallensa.

"Mitäs wieraat nyt tykkääwät tästä meidän talostamme ja muusta elämisestämme?" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.

Wieraat ällistyiwät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa ja katsoa wilkasiwat toisiansa kysywästi silmiin.

"Hywä talo, hywä elämä", sanoi nimismies wihdoin.

"Oiwallinen, oikein hywä, semmoista ei usein maaseuduilla näe", säesti eräs kaupungista tullut puotipalwelija.

"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin kauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään woi sen siistimpää ja parempaa asuntoa olla. Waroja on myöskin ja senkin puolesta teidän elämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni tämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi", liwerteli kauppias mielistellen.

"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja elämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon, mutta se waan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa tarwitaan mieltä ja waroja", sanoi isäntä edellisiin puheisiin mieltyneenä.

Samassa nykäsi emäntä siwumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli huomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liiwin aukosta. Isäntä ymmärsi wiittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.

Wieraat oliwat kyllä nyt jo tulokahwinsa saaneet, mutta tupakkaa ei oltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä palasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja toisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päiwitellen samassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta. Saatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olewilla sormillansa tupakkalaatikon ja piippuhyllyn wieraillensa, kehoittaen heitä panemaan sawuksi. Sitä haluawille toi hän täysinäisen ja awatun sikaarilaatikon.

Kun kaikki halulliset oliwat sawuksi saaneet, istui isäntä taasenkin keinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani kätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen keinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten tapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.

"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?" kysyi isäntä äkkiä

"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen wähän mitä minä poltan, poltan minä waakunaa", sanoi kirkkoherra wakaisesti.

"Sepä minusta on hywin kummaa, kun kirkkoherra wiitsii polttaa waakunaa! Minä en ole enään moneen wuoteen polttanut mitään muuta kuin aiwan kasakoita ... ei muuta kuin kasakoita. Wisuus kaiketi siinä on syynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla kannattawan kasakoitakin polttaa", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi itsensä hywin ryhdikkään näköiseksi.

Kaikki wieraat silmäsiwät toisiansa ja wasten tahtoansakin wetäysi heidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä kunniakkaan woiton kirkkoherralta tupakka=asiassa, eipähän miten, sillä kuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.

Wettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja wiinejä, punssia ja liköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti wieraitansa tekemään lasinsa.

"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä wanhassa talossa wärkki piisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi=mies!" kehoitteli isäntä.

"Kyllähän isäntäkin on lasin wäärti", sanoi maanmittarin apulainen, jonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa, mutta ei kehdannut.

"Onpa kahdenkin", sanoi isäntä.

Ensimäisenä teki maanmittari lasinsa ja wähitellen tekiwät muutkin halulliset samoin.--Naiswäelle kannettiin hienompia juotawia.

"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäwäksi, katselkoon näitä, kyllä ikäwä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan teepöydällä.

Usea silmäilikin niitä maistelemisensa wälissä, mutta pian heittiwät he niiden katselemisen ja palasiwat wirnistellen lasiensa luo.

Kun oli syyskuun puoliwäli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden sytytettiin jo waraselta kaikkialla kynttilät palamaan.

Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouwalle, tuolle huolehtiwalle talouden hoitajalle ja perheen äidille, muistuttanut jostakin waillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo ja sanoi:

"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä owat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarwita."

"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"

"Tawallisia talikynttilöitä waan."

"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aiwan teaateri=kynttilöitä. En minä wiitsi polttaa talikynttilöitä, ne haisewat niin pahalta, mutta minä poltan aiwan teaateri=kynttilöitä, sillä ne eiwät haise, eiwätkä nokea ihmisiä. Minä wien joka wuosi talin kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri=kynttilöitä sijaan. Se kauppa kannattaakin hywin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin lihawaa", selitti isäntä wähääkään hämyilemättä.

Ei woi käsittää, millä woimalla wieraat woiwat pidättää naurunsa ääneensä purskahtamasta. Kowa työ oli kumminkin itsekullakin, ettei niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistäwä, että olisi luullut waikka kenen huomaawan jonkun asian olewan pahasti winossa. Mutta isäntä ei waan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili waan muiden muassa niinkuin paras woiton saaja konsanaankin.

Kun wierasten joukossa oli runsaasti nuorta wäkeä, rupesiwat he pitämään wiatonta iloansa. He tanssiwat laulun mukaan rinkitanssia, oliwat hywäsillä, sormuskätkösillä j.n.e.

Nuorison leikitellessä istuiwat wanhemmat wieraat tupakkaa poltellen tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia leikkejä. Naiswäki oli wetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he keskusteliwat taloudellisista asioista ja tawasta maistiwat hekin wiinipikareistaan.

Maanmittarin apulainen ei waan wälittänyt koko seurasta eikä kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut. Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin, mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä tuohon lisäämiseen sanoi hän olewan sen, että lasista oli sattunut tulemaan liian liewä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen wettä, sanoen sen sisällön tulleen liian wäkewäksi. Waikka hän koetti olla näin tarkka lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kowa onni, ettei se koko iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista waihdosta harjoitti hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen, että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin wedelle.--joka waihdoksessa sanoi hän joko: "liika liewää, liika liewää" tahi: "liian wahwaa, liian wahwaa".

Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarwinne mainitakaan, että Liila ja Alma oliwat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katseliwat mielihywällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä oliwat suuressa kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilwan hywäiliwät heitä. Heidän suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailiwat jotakin toisillensa. He kaiketi tunsiwat tykönänsä erinomaista iloa ja autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti woitettu.

Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruweta laittamaan illallista wieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti towin aikaa se seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He oliwat juuri ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että lauloiwat niin, jotta seinät kajahteliwat ja tanssiwat että lattia huiskui.

Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirweä jyrinä, että akkunat tärisiwät yhtenä helinänä, pöydät heiluiwat ja niillä olewat astiat kalisiwat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuwan. Olipa niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aiwan talon huoneitten sisällä.

Kaikki, sekä wieraat että talonwäki hämmästyiwät aiwan sanattomaksi ja katsoiwat toisiansa kysywästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen paikkaan.

"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouwa wihdoin ensimäiseksi sanomaan.

"Ukkonen", sanoi joku.

"Ei ukkonen näin myöhäiseen wuoden=aikaan noin hirweästi jyrise", muistutti kirkkoherra.

"Se ei woinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arweli muuan.

"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?" sanoi isäntäkin, joka wiimeiseksi oli toipunut hämmästyksestään.

Samassa töytäsi renki Matti huoneeseen hywin hätäytyneen näköisenä. Hän hengittää huohotti tiheään, raskaasti ja sywästi, eikä woinut saada sanaa suustansa. Kaikki katsoiwat häneen kummastuksissansa, sillä ei kukaan woinut olla pelkäämättä, että jotakin hirweää on tapahtunut ja ehkä toista on tulossa.

"Wo-woih, hy-wä isäntä mikä nyt tu-tuli", sai Matti wiimein katkonaisesti sanotuksi.

"Mitä nyt sitten tuli?" kysyi isäntä hämmästellen.

"Wa-walhetorni."

"Mikä walhetorni?" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.

"Walhetorni putosi."

"Mikä walhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet."

"No hei se torni, joka lawan päälle muurattiin."

"Milloin torni on lawan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu", wäitteli isäntä.

"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lawojen päälle kaksi tornia, waikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eiwätkö ne ole walhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä toinen nyt putosi ja särki tullessaan wälikaton ja tulla rymähti suoraan maitokamariin. Siellä särkyiwät kaikki astiat ja kaikki maidot, wiilit ja woit owat nyt soran ja kiwien seassa--ettekö te nyt ymmärrä--? siellä siiwo on, lähtekääpäs katsomaan", selitti Matti toimessaan, kun oli hämmästyksestään selwennyt.

Nyt loppui isännältä kärsimys. Kowin julkisesti ja wasten silmiä, wieläpä näin monien ja hywien wierasten kuullen, oli eräs hänen hurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä walheellisista wehkeistä tullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelewillä kysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian oikean laidan, mutta wiattomassa yksinkertaisuudessaan ja rehellisyydessään ei hän osannut walehdella. Tämä kaikki käwi kowin kowasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän niin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.

"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään", huusi isäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä niskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä nyrrytellä owea kohden, mutta mennessään sanoi hän: "En minä häntä tiennyt, ettei sitä saanut sanoa".

Tuo tapaus teki wieraisiin niin ikäwän waikutuksen, että se teki lopun koko kemuista. He tiesiwät kyllä talonwäen turhamielisyyden jo ennestään ja halweksuiwat sitä, mutta noin rajattomiin eiwät he olleet aawistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein kuullen niin kummallisella ajalla ja tawalla, sekä pettämättömässä muodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen kajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden ilmitulemista nähnyt. Kieltämättä waikutti wieraisiin myös paljon isännän typeryys ja tawaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun otettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli tekemään mitään pilkkaa ja iwaa, sillä mieluummin he olisiwat kuunnelleet jotakin hywänsuopaa walhetta kuin noin julmaa totuutta.

Wieraat rupesiwat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä kokiwat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta heidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset hywästijätöt oliwat tehdyt, oli taas talo aiwan pian wieraista tyhjä. Ainoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan pitkän lasinsa waikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.

Semmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.

* * * * *

Kämäläiset eiwät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen walhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin wika, kun hän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen wertaa, että olisi salannut wierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.

Heti seuraawana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle isäntäwäen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olewan lakkinsa parrasta. Hän seisahtui owipieleen.

Isännän wiha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelwollaan olewan renkinsä ujona seisowan edessänsä.

"Sinä tyhmä ja häwytön mies! Et älyä edes sen wertaa, että olisit wierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikäwä asia mitä siitä on seurannut", sanoi isäntä wihasta punottaen.

"Enhän minä sitä pudottanut", rohkeni Matti sanoa.

"Olisithan, tyhmeliini, woinut olla sanomatta, että se putosi."

"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?"

"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi."

"Silloinhan olisin walehdellut ja walheellahan on lyhyet jäljet.-- Eikähän sitä salamoinut eikä satanut ... pian olisiwat arwanneet", selitteli Matti ja emäntä waikeni isoksi aikaa... Lieneekö hänen mieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu walheen perustukselle, sen tiesi taiwas.

Kun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui waimowäki puheeseen.

"Mutta melkein häwyttömäksi woipi ihminen tulla, kun kehtaa wielä wastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat noin häwytön olla ja tuolla lailla häwäistä meitä", sanoiwat emäntä, Liila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.

"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen waan tehnyt kuin mies", puolusteli Ratti.

"No, mutta sanoithan wieraille, että walhetorni putosi."

"Enhän kun isännälle."

"Mutta wierasten kuullen."

"Enhän kuitenkaan walehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta... Mutta minä en missään ole nähnyt walhetorneja, enkä ymmärrä mitä warten ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.

"Woi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli loppunut sanominen.

Sillä wälin oli isäntä hawahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin wiimeisen selityksen ja Liilan waikeroimisen, kun pitää olla ja asua noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa. Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa. Wihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi owipielessä, pyöritellen lakkiansa.

"Sinä rohkenet wielä suutasi pieksää ja wielä niin suuressa määrässä, että saatat itkemään waimoni ja lapseni", sanoi isäntä.

"Enhän minä..."

"Ethän sinä. Sinun palwelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.

"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.

"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet saawasi", sanoi isäntä tuimasti.