Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1899.

PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.

Niin, hän oli wankan talon ainoa poika. Hänen wanhempansa oliwat noita säästäwäisiä, työteliäitä ja osaansa tyytywäisiä, rehellisiä ihmisiä, joita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha. Kunnioitettuna paikkakuntansa järkewimpinä, esikuwallisina ihmisinä, waikuttiwat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen aineellisilla waroillansa hätääntyneitä ja jakaen hywiä neuwoja hakewille, niin paljon kuin heidän woimansa kummassakin kohdassa riittiwät. Tämmöisen elämäntawan wallitessa kohosiwat he paikkakunnan warakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin käwikin, sillä "rehellisyys maan perii". Ankaran Jumalan pelon ohessa käyttiwät he itsensä alhaisesti, eiwätkä häwenneet kaikissa tilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista waatetta. Tämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halweksinut, eikä heitä mistään pukunsa wuoksi poisajettu; päinwastoin kunnioitti moni ylhäinenkin heitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden, sillä kaikki käsittiwät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto ja perustus.

Wankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Waltawan ja wuolaan wirran törmällä seisoi uhkea kartano aiwan liki sywää ja leweää suwannetta. Tyyninä kesäpäiwinä kuwasteli se tyyneen weden kalwoon siwusoutajan mielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen mielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan, että tuon mahtawan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.

Niin tuo poika--ainoa Gabriel poika.--Kuta niukempi luonto oli heille ollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastiwat. Wanhukset käsittiwät aiwan hywin sen, että he owat welkapäät lapsensa eduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoiwat he häneen ja toiwoiwat niin paljon--he kokiwatkin kaswattaa häntä kaikissa hywissä tawoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hywän ja kelwollisen kansalaisen welwollisuuksia.

Usein käskiwät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi tullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettiwat ikäänkuin koetella, oliwatko ne neuwot juurtuneet ja kaswaneet, joita he oliwat hänelle opettaneet. Hywähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan loukannut wanhempiensa mieltä, seisoihan waan toisen jalkansa nojalla toisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuwaa ruumistansa muuria wasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän usein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hywin liikutettuna, sillä hän loi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: "niin isä, niin äiti"--.

Tällä tawalla riensi aika eteenpäin--poika kaswoi ja wanhemmat wanhentuiwat ... jälkimmäiset toiwoiwat ja edellinen odotti; poika alkoi nyt jo olla täysi mies.

Wiimeiseltä huomasiwat wanhemmat, ettei heidän elämänsä toiwolla ollut halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän ewännyt mennä koskaan niihin keweihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja poikaansa helliwä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti kaikki hänelle uskotut toimet wälinpitämättömästi ja weltosti, ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hywästi tai huonosti, samapa se hänelle.

Mielikarwaudella huomasiwat wanhemmat tuon haluttomuuden ja wastenmielisyyden, sillä he käsittiwät, että työnteossa on niin hywin jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden muistuttiwat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä tilaisuuksissa puhkesi poika tawallisesti waltawaan itkuun, sillä wanhempain moittiwat muistutukset loukkasiwat häntä kowasti. Hän tahtoi olla ja tiesi olewansa wanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Wanhemmat eiwät kowin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkiwät sen niin sywästi koskewan; he luuliwat sen osaksi tulewan siitä, että heidän puheensa oli hänessä waikuttanut wakaata parannuksen aikomusta. Kun poika todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulewan ahkerammaksi, jäi hänen sisällinen luonteensa wanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä tuota hämärää enensi wielä wanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.

Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.

Nämä oireet rupesiwat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja, tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä ilmestymään. Kaupungeissa nämä saiwat ensin innokkaita seuraajia ja sieltä ne wähitellen maakuntiinkin lewisiwät.

Kotikutoinen waate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten waatetawaroita. Näitä walitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita, kunhan waan oli wierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja muoti=räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".

Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli tullut yhdenkolmatta wuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut. Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi halunnut, sillä wanhemmat eiwät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli hän heille esittelemään, että hänen tarwitseisi saada parempi puku, mutta wanhemmat sanoiwat waan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi arwokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelwannut, alkoi hän omin neuwoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta wanhempien tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoiwat hänelle niin wakawia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.

Waikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin wanhempiansa, heräsi hänen mieleensä kuitenkin se ajatus, että he owat hänen tiellänsä. Ei tämä kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi häweliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide wakaantui hänessä wähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa. Siitä hetkestä pitäin hawaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos. Waikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia waatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arwoa alentawaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle itsellensä, eikä muille, jos waan ei hänellä olisi ollut wäärä perustus, sillä sitähän hän waan mietti, että hänen rikkaan talon poikana tulisi olla parempi kuin muut.

Wiimein wanhemmat kuoliwat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui wähän ikäwältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut kuitenkaan oikein pahaltakaan; wälkähtelipä mieleen tuolta menneeltä ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi warmempaa wapautta.

Sillä tawoin waihteli suru ja toiwo sekaisin ensiaikoina Kaaperin sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toiwo pääsi yksin woitolle. Olihan hän nyt todellakin tämän wankan talon omistaja kaikkine waroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi wanhempiaan siitä, kun he kaikessa yksinkertaisuudessaan oliwat woineet hankkia hänelle, uuden ajan miehelle, niin paljon waroja, että hän woi ryhtyä aikaansa edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia wanhankansan ihmisiä, jotka eiwät ymmärrä nykyajan waatimuksia.

Ensitöikseen kosi hän pitäjään arwokkainta, rikkainta ja kauneinta impeä. Tytön wanhemmat oliwat myös noita wanhankansan ihmisiä, jotka jo aikaisin koettiwat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin oliwat paikkakunnan arwokkaimpia ja kunnioitettawimpia ihmisiä. He eiwät olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuwat kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei, waan he lausuiwat ajatuksensa harwaan ja wakawasti, mutta ne oliwat täsmällisiä ja opettawaisia. Tämän tähden oliwat heidän kaksi tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, wanhempiansa ja ihmisweljiänsä.

Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Waikka Järkelän isäntäwäki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut heille tekewän pahaa se, jos heidän wanhin tyttärensä, Mallu, tulisi Kämälän emännäksi. Olihan arwo ja yhdenwertaisuus niin hywässä sopusoinnussa, ja olihan Kämälän wanha isäntäwäki ollut Järkelän parhaita ystäwiä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin häät, joiden loistawia yksityiskohtia en huoli erikseen ruweta kertomaan.

Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet oliwat nyt kääntyneet Kämälään päin, sillä oliwathan paikkakunnan suurimmat arwot ja tawarat yhtyneet yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arwo olisi ollut jakaantuneena tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne oliwat yhdistyneet; eikö ollut syytä yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, waikkei semmoisia, joita he oliwat aawistaneet.

Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, warakas isäntä; sen tiesiwät muutkin, mutta hän wielä paremmin. Tämän arwonsa tunnossa luuli hän käsittäwänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä weroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen waltaan. Ennen oliwat wanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä mielipiteistä, mutta nythän hän oli wapaa, itsenäinen mies, jonka ei tarwinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen wäärin, että hänen, niin warakkaan ja arwokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo ulkoa päin tulewat muodit ja elämän tawat miellyttiwät häntä ja niitä mietti hän yöt ja päiwät. Sillä tawoin rupesi karkea sarkanuttu tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arwoonsa ja waroihinsa katsoen.

Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauwan herrassäädyn hienompaa elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan taipuwainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuwanansa, lukuunottamatta wähääkään sitä, mikä oli wälinä heidän ja hänen sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä oliwat toteennäyttäneet, että hekin woiwat elää herroiksi, niinkuin ennen on jo mainittu.

Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aiwan pian täydelliseksi pyrinnöksi. Hänen nuori, siweä ja siiwoluontoinen waimonsa koetti häntä hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä, mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä arwon alentuwan näin wanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän waimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin wanutuslaitoksiin, siellä karwattawaksi, painettawaksi, silitettäwäksi ja kiilloitettawaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauwan ei sekään riittänyt, sillä waikka kotimainen, kotitekoinen waate olikin näin siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä karkealta ja arwoa alentawalta.

Eräänä päiwänä nähtiin Kaaperin seisowan erään maakauppiaan puodissa. Siinä hän tarkasti kaikki waatewarastot, waliten itsellensä mieluistansa waatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei kauppiaan waatepankoissa ollut mitään werkoja eikä trikoita, sillä kun ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arwannut hankkia. Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä waatetawaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä waatettakin eräs pankko.

"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin wiinisti?" kysyi Kaaperi.

Kauppias sanoi hinnan.

"Tätä minä otan----sepä nyt helppoa on... Paljonkohan tätä waatteisiin menee...? Jopa se on helppoa.

"Herrat sanowat waatteensa maksawan niin paljon, eiwätkä ne ole hetikään näin wiiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan", sanoi Kaaperi.

"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien kalikootansa.

Seuraawana pyhänä nähtiin Kaaperin seisowan kirkkomäellä uudessa kalikoopuwussaan. Erillään muista käänteli ja wäänteli hän itseään puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "wiinimpi" kuin kukaan muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkiwätkin hänet ja huomasiwat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajatteliwat kuin Kaaperi, siihen ei woi kukaan mitään.

Joku Kaaperin ystäwä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot waatteensa oliwatkin waan halwasta wuoriwaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä naurawat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puwullansa tarkoittanut sitä, että ihmiset hänellä nauraisiwat, waan että he kunnioittaisiwat ja antaisiwat hänelle arwoa. Oitis kääntyi hän ystäwänsä puoleen kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtäwä?

"Sinun tulee laittaa arwokkaammat waatteet, kuin nuo kalikootaset owat, semmoiset, joille eiwät he woi nauraa", ohjasi ystäwä.

Muuta ei tarwinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne päästyänsä haki hän erään kauppapalwelijan, joka oli ennestään hänelle tuttu. Tätä hän pyysi awuksensa, walitsemaan hänelle kelwollista waatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen. Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä walittiin hienon hienointa werkaa Kaaperille waatteukseksi.

Hänen kanssaan joutuiwat nyt waatturit ja kankurit pahempaan kuin pulaan. Hänen waatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään waatteessa olla. Tämän tähden saiwat waatturit ratkoa työnsä senkin seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja waatteen, sillä täytyipä heidän leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä, mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tuliwat milloin liian suuria tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat kannat; milloin ne oliwat liian suorat tai wäärät ja herra ties mitä wikoja waatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta wikoja niissä waan oli.

Tällä tawalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei wielä yksikään paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies, mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja lukkaria. Wilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota wiratonta herraa ... no, olihan hänellä waroja--senhän kaikki tiesiwät mutta minkä wuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä wielä oltu tuommoista nähty?----Kummitus--ei kuin arwoitus jäi heiltä selittämättä.

Kun Kaaperi oli tällä tawoin saanut mainetta waatteuksensa puolesta, alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt, noin tuommoinen ajan waatima ... ei ainakaan kartano.

Talossa oli pari jykewää asuinhuone=riwiä, niinkuin paikkakunnan wankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine palkollisineen ja wäkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta, tarpeetta, noin waan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen; ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa talon palwelus= ja palkkalaiswäki.

Huomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä huolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etewämpi muita säätyläisiänsä, miksei hän woisi asumuksensakin puolesta niin olla. Tämän aatteen waiwaamana käweli hän usein kartanonsa ympäristöllä, miettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtäwä.

Niinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano waltawan wirran äyräällä. Suuri ja mahtawa maakunta piti talwikauden talwitietä tuota wuolaan wirran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä matkustajia monet tunnit peräkkäin, wieden kaupunkiin wiljaa, terwoja, puita, woita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä, rautaa ja minkä mitäkin wälttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan tiettyä, etteiwät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan tuppisuina, sillä pitkän matkan waiwat opettiwat heidät hakemaan ilon itsestänsä. Tämän wuoksi ottiwat he tarkkaan waariin kaikki esineet ja etenkin huomattawat epäkohdat; nepä tuliwat useinkin heidän waiwainsa liewennykseksi ja ilonsa aineeksi.

Tämmöisellä hetkellä eräänä warhaisena talwisena aamuna oli Kaaperi taasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi tehtäwä. Pitkä matkustaja=roikka kulki juuri nytkin siitä siwuitse. Tyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisewä. Rekien rotina ja kaikenlainen touhu matkustajain kesken waikutti sen, ettei heidän keskensä pientä puhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta kuormaan sanoa sanottawansa niin korkealla äänenpainolla, että se kuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsiwät he, ettei se kuuluisi mihinkään.

"Kuuleppa, Risto...! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin katolla ole torneja ensinkään", huudahti muudan matkamies towerilleen, osoittaen kädellänsä Kämälää kohden.

"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?" sanoi huomautettu.

"Mikäkö syynä? selwähän se asia on", puuttui kolmas puheeseen.

"No mikä...? Anna kuulla", sanoiwat toiset uteliaat.

"Talossa on siksi pieni asunto, etteiwät he tarwitse tuota toista rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana waan ... siinähän se on koko asia", sanoi selittäjä.

"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arweli joku.

"Älä muuta, äläkä toista", sanoi siihen eräs wanhanpuoleinen matkatoweri.

Niin sitä mentiin kylän läpi, tehden arwosteluita kaikista, mikä waan silmään pisti.

Kämälän arwostelijat eiwät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään muille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä Kaaperi kuuli jokaisen sanan.

"Wai niin! Wai on niin pieni asunto, ettei tarwitse molempia huoneriwejä asumukseen ... semmoisiako ihmiset meidän talosta ajattelewat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä minä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan, koska kylläkin käsitän tehtäwäni ja olen paljon etewämpi kuin moni muu", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.

Jotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskewänä palasi hän tuolta tarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi wielä warhainen, ettei wäki ollut kerinnyt mennä töihinsä.

"Renki Matti sawea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko menköön käskemään muurarin tänne ... oletteko kaikki ymmärtäneet?" määräili nuori isäntä.

"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla tehdään?" sanoi renki Matti wiattomuudessaan ja astui lähemmäksi isäntää.

"Sinun asiasi ei ole sitä tietää ... tee sinä waan, mitä käsketty on", sanoi Kaaperi jotenkin tylysti.

"Kyllä, isäntä", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.

Ne työmiehet, jotka eiwät wielä olleet saaneet määräyksiä päiwän tehtäwistään, saiwat nyt käskyn ruweta rakentamaan rantapytingin wuolien päälle lawoja ja telineitä tornien perustamista warten. Mitäpä siinä oli: käydähän käsketyn pitää.

Tuota pahaa ja ikäwää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon työwoimat. Telineitä salwettiin, sawea, hiekkaa ja tiiliä wedettiin, aineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen toimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talwi=ilmallakin hiki päältä lähti----mitä, kyllähän wäkewällä waltaa on ja "saahan ruoka syöpiä, helisewä hyppääwiä". Pian oli rantapytingin katollakin kolme komeaa tornia--walhetornia.

Kun nämä oliwat walmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä, meni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustawaisilla olisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin samassa pitkä matkustajajono.

"Tuossahan taloa on ... katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin", kajahti raikkaan aamu=ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.

"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kaswa joka mättään juuressa", wastasi huomautettu.

"Kaksi tuommoista asuinriwiä!"

"Kunhan ei waan kumpikin olisi eri talo."

"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi awannon wiitta."

"Mutta jaksaakin pahuukset."

"Eiköpä ne jaksane... Minä olen kauwan kuullut, että Kämälä on rikas talo."

"Kämäläkös tuo on?"

"Kämäläpä tietenkin ... kyllä minä kaikki tiedän", sanoi toinen itseluottamuksella.

Tyytywäisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt siwu=kulkijat olleet taloa arwostelleet joksikin pieneksi taloksi.

Jotkut kyläläiset oliwat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän ulkokullaiset hankkeet, waikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettiwat warowasti muistuttaa, kuinka turhaa ja arweluttawaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saiwat tuolta ylewältä ja aikansa edellä olewalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä, niin ainakin takaa.

Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa sisällisiinkin oloihin. Ne eiwät olleet hänen mielestänsä semmoiset kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lawitsat ja tuolit rupesiwat hänestä näyttämään kowin talonpoikamaisilta ja jokapäiwäisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi huoneensa "wiinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja waroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He tietysti tekiwät rahan ja hywän saran edestä työtä, joka kait kelpasi Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he oliwat työnsä tehneet ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuwiollisina laskeutuiwat laesta lattiaan saakka Kämälän isossa tuwassa ja moni, joka sinne sisälle astui, ei woinut käsittää, kuinka saumat oliwat niin mestarillisesti yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin yhtämittainen taiwaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuwan mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden werhon; siihen oli, näette, pingoitettu walkoinen paperi, niin sileä ja rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikawalkea kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen seinänwierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne oliwat kiilloitetut niin kiiltäwiksi ja jokaisen esineen etusiwulla kiilsi kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen sisustuksen täydensi wielä katosta riippuwa kristallinen kynttiläkruunu----. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut ihanaksi saliksi?

Hellänä puolisona ja perustuen hänessä wallitsewaan uskonnolliseen käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikaswatuksessa saanut aiwan toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin mielestä oli hänen waimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä, tuommoisia wanhanaikaisia ihmisiä, jotka eiwät nykyaikana enään kelpaa. Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siweän emäntänsä oikeutetut muistutukset ja wastasi niihin waan kuiwakiskoisesti: "ethän sinä niitä ymmärrä".