Chapter 8

Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa. Huonekalut oliwat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja wesikannun palasia oli ympäri lattiaa, ja särkyessään oliwat ne sisällyksensä holwanneet lattialle kaiken muun hywän lisäksi. Tämän kuwan täydentää nuo lattialla hujan hajan makaawat miehet, jotka seljällään ollen syltä leweällä kuorsaten wetelewät hurskasta unta.

* * * * *

Melkein kohta kun nuo siwistyneet herrat oliwat lähteneet Heikki=raiskan tyköä pois, heittäen hänet wiheliäiseen tilaansa, tuli muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsiwat kohta Heikin ja laupiaan samaritaanuksen tawoin auttiwat he hänet ylös tuosta tukalasta tilasta ja weiwät kanssansa kylään.

Kowaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui siltä kuin kaikki helwetin liekit olisiwat kaikella woimallaan walahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle kolmeakymmentä ikäwuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt wähäpätöisen arwonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt, kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään tienwieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka hän woipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arwonsa; mitä sanoisiwat he hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä? "Kuinka woinkaan mennä siweän waimoni luo, joka on sanomattomasti luottanut minuun, ja toiwonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene sinne, minä en woi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en woi wastata heille----ei, minä menen--mutta mihin minä menisin, sillä kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni---- huonosti on asiani, yritinpä wielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuwoa kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa takasin woittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on", mietti ja ajatteli Heikki.

Waikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selwennyt äsköisestä pöhnästään, ei kuitenkaan hän woinut nukkua silmäntäyttä, niin kowasti poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.

Heti kun rupesi päiwäksi sarastamaan, pani hän hewosen aisoihin ja lähti.

Kotiweräjällä oli Heikin waimo jo wastaan=ottamassa.

"Herra Jumala! oletko sairas...? olethan walkea suin palttina", huudahti waimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa weräjää minkä kerkesi.

"Woi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin puolesta", sanoi Heikki, tarttuen waimoonsa syliksi ja purskahtaen itkuun.

"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu--sano!" hätäili waimo hämmästyksestä wawisten.

"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä seasta.

"Woi onnettomuus...! Warastettu?!" sanoi waimo hätäyksissänsä.

"Ei pennin wahinkoa minulle ole tawarain puolesta tullut, mutta miehen kunnia ja arwo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.

"Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kowin lewottoman ja kalpean näköinen; tarwitset tyyntyä.--Käy nyt huoneesen, sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi waimo wähän tyyntyneenä.

Alakuloisena päästeli Heikki hewostansa ja laitteli sille tallissa syötäwätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen tehtyään meni hän tupaan, riisui waatteensa ja istui nolona penkille.

"Mikä sinulle, hywä ystäwä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä tulen kowin lewottomaksi?" sanoi waimo, tullen lempeän näköisenä hänen luoksensa ja istuen hänen wiereensä penkille.

"Woi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juowuksissa tällä matkallani", sanoi Heikki wärisewin äänin.

"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?" sanoi waimo kauhistuen.

"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä wietellyt... Itse minä olen waromattomuudellani itseni pettänyt", sanoi Heikki surumielin.

"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeewat saamaan huomiota", sanoi waimo hiljaa.

Ja he lähtiwät kamariin.

"Kerro minulle awomielisesti kaikki, minä kuuntelen", kehoitti osanottawa waimo.

Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle matkalla oli tapahtunut.

Tyynenä, wakawana ja maltillisena kuunteli waimo kertomuksen erityisseikkoja miehensä tunnustawassa kertomuksessa, sanomatta sanaakaan sinne tai tänne sen hywistä tahi huonoista puolista.

"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä woin wakuuttaa sinulle, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta. Minä tahdon wastaisella elämälläni sowittaa mitä nyt rikkonut olen", sanoi Heikki murtuneella mielellä kertomuksensa loputtua.

Waimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä kaulaan. Kauwan oliwat he siinä puhumatta mitään; he eiwät woineet puhua, sillä kummankin tunto oli kowasti liikutettuna.

Wiimein oikaisi waimo itsensä suoraksi.

"Totta kyllä on, ettei hywää mainetta ja nimeä saawuteta yhtä pian kuin menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toiwon ... Jumalan awulla on se onnistuwa.--Wäärinhän--kowin wäärinhän se olisi, ellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiwiä kuorman päälle ja sinulla näkyy olewan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja anteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja alkakaamme uudestaan...----Mutta sinä olet kowin wäsynyt ja uupunut ... tarwitset lepoa...--se oli waan arwaamattomuudesta tullut hetken hairahdus...--kyllä sinusta wielä mies tulee... Pane nyt waan maata ja lewähdä", puhkesi waimo wiimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin lempeästi silmiin.

"Niin, eikö sinulla ole nälkä?--en ollut muistaakaan--syö nyt ensin ja pane sitten lewähtämään", jatkoi waimo ja rupesi sitten laittamaan kiireesti ruokaa kamariin.

Heikin syödessä meni waimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja rupesi niitä jakelemaan lapsille.

"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti", uteli yksi ja toinen lapsista.

"Olkaa nyt waiti! Isä on tosin wähän kipeä, mutta kyllä hän pian paranee. Olkaa nyt waan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi wähän lewätä", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.

Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli Heikille antanut matka=ewääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen kanssa kamariin.

"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja yhtäkaikki se on sinut semmoiseen wiheliäisyyteen saattanut.--Etkö maista tästä wähäsen, että wirkistyisit?", sanoi waimo naurussa suin.

"Wie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.

"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen keino tietään, ettei se saa ketään wahingoittaa", sanoi waimo.

Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti waimo pulloinensa joutuun pois.

Tuwan owi aukesi ja sisään astui wanha, läähättäwä ja hätääntyneen näköinen wanha muori.

"Joko se ryökäle on nyt tullut? Woi hywä Jumala, mitä minun pitää kuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen..." kuuli Heikki tulijan katkonaisesti sanowan.

Samassa otettiin awain sukkelasti kamarin owesta pois.

Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon wanhan, wapisewan ja tutunomaisen äänen.--Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.

Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arwossa, ei, mutta päinwastoin kunnioitti hän häntä siiwona, kunniallisena ja rehellisenä miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelwollisen elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran waatelias tarkastelija ja arwostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä kyllä, että elettiin noin waan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti, mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää wiettäneenä, waati hän nuhteetointa elämänwanhurskautta ihmisiltä ja sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin wäwyltänsä.

"Olkaa nyt, äiti, wähemmällä! Lasten kuullen ei sowi mitään sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti sanowan.

"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa...? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin tultuansa.

"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu uskotella. Kylmästä sateesta wilustuneena, on hän wäristessään ottanut wähän kauppamiehen lahjoittamasta ewäspullosta ja tottumaton kun on, oli hän wähän huumaantunut; siinä kaikki", selitti Hanna säwyisästi.

"Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki.--Mutta minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harwoin on siinä kunnialla woitu peräytyä", puheli mummo tytisten.

"Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on kyllä miestä ... olkaa, äiti, aiwan huoletta ... ettekö ole hywin wäsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä.--Lewätkää tässä kamarissa yötä. Heikki tarwitsee lepoa... Hän on wäsynyt matkasta", puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.

"Minä en woi nyt syödä enkä lewätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta toiwowasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toiwoa, syttyy toiwon kipinä minunkin wanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja auttakoon. Rukoilkaa Häneltä woimaa uuteen elämäänne, Hän woipi teitä auttaa."

Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa hän wähillä waroillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa, "sillä", kuultiin hänen usein sanowan, "ei hän tahdo elää kenenkään rasituksena".

Heikki oli kuullut joka sanan waimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä pani hänen sydämensä uudestansa kowan koetuksen alle. Hän tiesi anoppinsa waatiwan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo waatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä tyytywäinen, wieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka oli tähän saakka pitänyt wäwyänsä ihmisenä ja welwollisuutensa täyttäwänä perheen isänä ja luottawasti toiwokkaana ilolla katsonut heidän sopusointuista elämänsä edistymistä--hän oli tuon lankeemuksen tähden ruwennut näin äkkiä wäwystänsä tuolla lailla ajattelemaan.--Hywä Jumala! mitä muut wähemmin hywää ajattelewat ja toiwowat ihmiset hänestä sitten ajattelewatkaan?

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä. Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein henkeä ahdisti ja tuskanhiki walui ruumiista. "Joko se ryökäle on nyt tullut...? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!" soiwat katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korwissaan ja nämä anopin sanat tuntuiwat huutawan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauwan sai lempeä ja anteeksi antawa waimo lohdutella murtunutta miestänsä, ennenkuin tämä woi wähänkään rauhoittua. Pyhänseudun waimonsa kanssa puheltuansa ja yön lewähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon lewollisemmalla mielellä.

* * * * *

Näin oliwat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon toisin oliwatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen waimo ei saanut unta koko tuona wiime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän warjopuolet astuiwat nyt täydessä peloittawassa haamussaan hänen silmiensä eteen. Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe=elämää miehensä kanssa, ja rauha ja rakkaus oli wallinnut heidän wälillänsä. Mutta nykyään oli hänen miehensä ruwennut kowasti juomaan ja tämä näytti pilaawan ja turmelewan kaikki. Juomatoweriensa kanssa oli nimismies melkein joka ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan yötä kotonansa, sillä wasta muiden ihmisten ylös nousun edellä wetäysi hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän weti perässään juomaweikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein samankaltaista melua kuin wiime yönäkin.

Usein oli waimo koettanut miestänsä siweästi ja hiljaisesti muistuttaa ja waroittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntawasta, mutta hän waan ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän wälillänsä elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi wiheliäisyyttä wiheliäisyyden päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja koetti siweyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, waikka kyllä oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiwäisen toimeentulon lähteet supistuiwat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta wälttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat wirkatulot eiwät riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiwäisen elämän kohtuullisimpiinkaan waatimuksiin.

Tämmöisiä asioita pyöri waimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korwiinsa. Silloin säikähti hän niin kowin, että tuntui siltä kuin kylmä wesi=ämpäri olisi walettu pitkin selkää. Siihen wielä lisäksi tuli se, että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut sairaaloiseksi alinomaisen lewottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti nousta istualleen wuoteen laidalle, waalimaan ja hoitelemaan pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja tuskaa--niin, olihan hän äiti.

"Woi, hywä Jumala, tätä menoa ei woi kestää kauan... Eiwäthän nuo toki ennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää waan pahenewan ... niinhän se on: joka ei parane, se pahenee.----Woi minkälaista meteliä he pitäwät ... siellä mahtaa siiwo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja herättelemään, sillä muut ihmiset owat jo aikoja olleet ylhäällä ja pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu woimattomalta ja raukealta, kuinka woinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsiwä waimo itseksensä päiwän jo korkealla ollen.

Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan seisaallensa, mutta korwat rupesiwat niin kummallisesti soimaan, sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja hän lätistyi wuoteen wiereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin paljon tajua ja woimaa, että hän woi hinata itsensä wuoteesen takaisin. Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selwitellä ja toinnutella itseänsä. Onneksi oli wuoteen wieressä tuolilla wesikarahwiini, ja kun hän sai siitä suurella waiwalla juoduksi lasin wettä, tointui hän äsköisestä huimauksesta. Warowasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa waatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään herrojen huoneesen.

Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät oliwat hujan hajan rikki lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat oliwat sisällyksensä lewittäneet niin leweälle kuin ne suinkin woiwat ulottua. Siellä täällä lattialla taidotonna maata rötköttäwät miehet oliwat wielä tuota märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tawalla lisänneet.

Kyllä särki waimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa oliwat eläwinä--ei--kuolleina todistajina asian todellisuudesta.

Warowasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa herätellä.

"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi waimo ja nyki miestänsä hiljalleen.

"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.

"Ei se sowi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeawat pyrkimään asioilleen; nouse, hywä ihminen, ylös!" pitkitti waimo.

"Menkööt tänne pyrkijät h----ttiin", örisi mies.

"Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin..." hätäili waimo.

"Anna minun olla!"

"En minä woi antaa ... että kerkiäisin wähänkään huoneita siiwota... Woi, woi, nouse nyt!"

"Mene tuosta tiehesi woiwotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas toiselle kyljelle.

Kun waimo näki kaikki waiwansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä nyyhkimään.

Kuitenkin oli Longman herännyt waimon miestänsä herätellessä. Hän rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.

"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän wihdoin semmoisen tuolin, johon hän woi istua. Hän otti kellon taskustansa ja silmäsi siihen.

"Yhdeksän ja wissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle. Täällä on illalla warmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän sitten, kääntyen nyyhkiwää waimoa kohden.

"Siltä se näyttää", sanoi waimo wesissä silmin.

"Ei nyt sowi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja pian!" rupesi Longman äywästämään, kolhien samassa itsekutakin jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.

"Uh, huh, puh", uhki Rommander.

"Uih, uijui", uihki Lewenius.

"Ole siiwolla", komensi nimismies.

"Tässä ei auta nyt siiwous eikä mikään, waan ylös nyt pitää nousta; kello alkaa käydä jo kymmentä", sanoi Longman perään antamattomasti.

Samassa ruwettiin kiireesti kolkuttamaan owea. Rouwa kiirehti kyökin kautta porstuaan.

"Onko nimismies kotona?" kuultiin kolkuttajan sanowan.

"Ei, ei hän ole", sanoi waimo.

"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan."

"Wallesmanni meni ulos käwelemään."

"Milloin luulette hänen sieltä palaawan?"

"En tiedä warmaan, mutta luulen puolenpäiwän jälkeen."

"Sepä oli paha, sillä minulla on kowin kiire. Ei ole muuta neuwoa kuin odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauwan?"

"Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikäwä... Eikö teillä ole muualla asioita ajettawana?" sanoi waimo waaleten.

"Olisihan sitä wähän tuolla kauppamiehessä."

"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että wallesmanni tulee siksi kotia kuin sieltä palaatte", kehoitteli waimo jo wähän keweämmällä sydämellä.

Mies lähti.

Kiireesti palasi waimo saliin.

"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he osaa häwetäkään yhtään wähää", murisi nimismies ylös kömpiessään.

Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohwan laidalla, tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki ja puhki, ja näytti wiettäwän sangen tukalaa elämää.

Lewenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus; katkenneet kylkiluut tekiwät pahaa wastusta ja hän ei päässyt paikalta päkähtämään.

"No miten sinun asiasi owat, weli Lewenius?" kysyi Longman, sillä hän rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.

"Huonosti, huonosti, welikulta. En woi nousta ylös ... tuo kirottu kylki... Kyllä se oli kowa huimaus sinulta, weli", sanoi Lewenius ähkien.

"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen wälillämme, siltä tuntuu minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen ... ethän waan weli, wihaa pidä?" sanoi Longman.

"Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin oikein siwistymätön kollo----eei, semmoinen en toki ole... Kun waan pääsisin tästä ylös", sanoi Lewenius ja koetti hymyillä, mutta se käwi kowin irwistelemällä.

"Tuohon käteen, weikkonen", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin Leweniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.

Suutansa wäyristellen ojensi Lewenius hänelle kätensä.

Nimismies ja Rommander istua mörröttiwät mykkinä.

"No mitenkä se meidän kanssamme on?" sanoi wiimein Rommander.

"Tuo poskeni ... sinä sen roisto..." ärähti nimismies.

"Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan olemme kaikin", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.

"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun wielä hankitte riitaa? Heittäkää jo hitolle kaikki ja ollaan ystäwykset kuten ennenkin", sowitteli Longman.

"Samaa minäkin toiwoisin", säesti Lewenius seljältään.

"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois", kiilasi Longman.

"Menetetyt rahani", sanoi Rommander.

"Mitäpä niillä rahoilla wäliä on; ne woitamme toisella kerralla takaisin ... sopikaa pois", toimitti Lewenius wuorostaan.

"Noh!" sanoi Rommander.

"Noh!" wirkkoi nimismieskin.

He ojensiwat toisilleen kättä.

Tätä kaikkea oli heikko waimo kuunnellut ja katsellut.

"Minä pyytäisin, että wieraat toimittaisiwat itsensä lähtemään; kohta on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siiwo", rohkeni waimo sanoa.

"Ole sinä siinä", ärähti talon isäntä.

"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian", sanoiwat wieraat melkein yhteen ääneen.

Ja he hankkiwat lähtöä.

Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Lewenius kamarin sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittiwat lääkärin sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa.--Hywäpä oli, että kunnassa oli lääkäri.

"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa", sanoi Longman, kun he oliwat saaneet Leweniuksen wuoteesen.

"Sitä ei nyt tule; wiimeinen oli karahwiinissa pöydän kaatuissa", sanoi rouwa.

"Se oli saakelin häijy asia", sanoi talon isäntä, raapien korwallistaan.

"Mutta kuulkaapas, weikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?" kysyi Rommander pyylewänä.

"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittäwän; kowin kauhealta ja jumalattomaltapa tuo wiimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää", sanoi waimo wapisewalla äänellä.

Nimismies loi waimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristiwat Longman ja Rommander nimismiehen ja Leweniuksen kättä ja sitten he lähtiwät.

"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin menee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja Lewenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole antaneet itseämme tohwelin alle sitoa.--Luulinpa minä tuota nimismiehen ämmääkin ensimmältä siwistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että hän on raaka kuin nauris", kuultiin Longman'in sanowan Rommanderille mennessään.

* * * * *

Se oli lauwantai=päiwä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän wähäpuheinen, miettiwän ja alakuloisen näköinen, waikka waimonsa oli kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti hän piippuunsa, istui penkille ja weteli sawuja waiti ollen. Emäntä puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti heitä syömään.

"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käywän, jota niin hartaasti olet harrastanut?" sanoi waimo ja istui Heikin wiereen, sillä hän oli saanut lapset laitetuksi eineelle.

"Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle, aloittelemaan rahan keräystä", sanoi Heikki.

"Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ... mitä luulet ihmisten sanowan?" sanoi waimo waaleten.