Chapter 7

Näitä puhuessaan oli mies käynyt kowemmasti Heikki raiskaan käsiksi. Mutta waikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän woinut seisoalleen nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki woimallista wastarintaa maassakin maatessaan tuolle luwattomalle anastajalle. Hän koki pysytellä aina watsallaan, ja milloin hänen hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poweensa, tarttui hän woimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tawalla oli hän monta roswon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki warowaisuudesta pannut rahawähänsä liiwinsä powitaskuun, josta, kun kaikki waatteet oliwat lujasti kiinni napitetut, niitä oli waikea käsiinsä saada.

Tällä tawalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selwästi tunsi Heikki, että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa muuta kuin liiwi, jota anastaja pyrki kaikin woimin repimällä auki saamaan.

Nyt tuli asialle aiwan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä miestä. He tuliwat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja meniwät nähtäwästi edessä päin olewaan kirkonkylään. He tuliwat käyden, ja heti ensi silmäyksellä huomasi tulijain olewan herrasmiehiä, sillä heillä oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo lakannut.

Heti kun ryöwäri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: "Nuo saakelin roistot", mumisi hän ja syöksyi metsään.

Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Selwästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa ollessaan tahtonut tawata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa, kunhan waan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.

Tulijat lähestyiwät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kowasti.

"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien wieressä?" sanoi nimismies kohdalle tultuansa.

"Siltäpä se näyttää; talonpoika arwoltansa, luulen ma", sanoi toinen.

"Joutawiahan weli Lewenius puhuu, sillä eihän siwistyneitä ihmisiä koskaan tuommoisessa tilassa tawata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta kuin talonpojasta", sanoi nimismies puoli tuimasti.

"No, älähän nyt kiiwastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin waan sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on", sanoi Lewenius.

"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta werrattawana talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa", sanoi eräs möhömahainen mies huonolla ruotsinwoittoisella murteella; hän näytti joltakin käsityöläiseltä.

"Oikein, weli Rommander, oikein" sanoi Lewenius ja kaikki rähähtiwät sillä sukkeluudella nauramaan.

"Siinä on talonpoikainen siwistys oikeassa karwassaan, ottakaa nyt hywät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuwat itsellään olewan siwistystä" sanoi Rommander.

Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruwennut tuntumaan raa'alta, sen wuoksi oli hän nimensä muuttanut latina=päätteiseksi.

"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntewani tuon miehen tuossa. Eihän hän waan ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin wiimeistä puhetta.

"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman.

"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olewan", sanoi nimismies ja alkoi käwellä Heikin luokse.

"Hah, hah, hah! Hän warmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa", sanoi Rommander.

"Aiwan oikein; arwasinhan minä ... Keron Heikki se on kuin onkin", sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaawaa.

"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?" lisäsi nimismies.

"Otin wähäsen wiluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän se..." koki Heikki änkyttää.

"Kauppamiehen antamasta pullosta wähäsen ... kyllä minä näen, ettei sitä kowin wähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun waan on wähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla sitte ajelette ihmisien silmissä.----Wielä tämä lainakirjastoa", säyhysi nimismies.

"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juowuksissa, auttakaa minua pois tästä ... enkä minä enään..." sommerteli Heikki.

"Hah, hai, hah", nauroi Rommander.

"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa", sanoi Lewenius.

"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen; kyllä kaiketi nousee kuin selwenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään waaraa; kun ei nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta waaraa ole ... paras heistä ja tuommoinen", sanoi nimismies ja lähti inhoawan näköisenä Heikin luota pois.

"Tuohonko heitämme tuon?" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.

"Siihenpä tietenkin", wastasi Lewenius.

"No, mutta olisihan hänestä woinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme auttaneet", arweli Longman.

"No mitä wainen?" kysyi Rommander.

"Olisimme woinut pitää häntä narrinamme."

"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan.----Kun sijan jälkeen lähtee, wiepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä hän on", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. "Paras on että lähdemme", lisäsi hän, sitten.

"Paras on että lähdemme niine hywineen", säestiwät toiset.----Ja niin he lähtiwät.

* * * * *

"Mitenkä on, welikullat! Suwaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo näin myöhäinenkin?" sanoi nimismies towereilleen tiellä mennessään.

"Kyllä, mutta mitäpä hywää sinulla olisi meille tarjottawana siellä?" sanoi Lewenius.

"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle", selitti nimismies.

"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä", sanoi Rommander. "Wai mitä muut weljet sanomat?" lisäsi hän sitten.

"Eihän hywä pahaa tee! minä suostun", myönsi Lewenius.

"Saman sanoo 'Jortteli'", sanoi Rommander.

"Samoin minäkin", ehätti wiimeiseksi Longman sanomaan.

No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden käwelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. Hurskaassa kodissa kaswatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi awioliiton kautta, ja siltä hän toiwoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä waan ulkokuoren ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosiwistys loisti waan useassa siwistyneessä ja sydän jäi aiwan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli nimismiehen rouwa tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran. Mutta waikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen wäkewän käden alle. Olihan hän siwistynyt ihminen ja siwistyneen miehen waimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arwoa kannattaa, oliwatpa ne wielä mitenkä oliwatkaan, sillä arwohan on aina ensimäinen, olipa muut asiat miten tahansa.

Lewottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulewaksi, sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäiwän. Sitäpaitsi oli hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä seuraan yhtyneet wiralta pois pantu ruununwouti Lewenius ja waratuomari Longman ja--ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan wielä ollut woinut kärsiä.

Kauwan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toiwonut. Hän oli nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat towerit ehkä päiwän päälle olisiwat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä, sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään käwisi, sillä täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä welwollisuus waatii, oli mieli musta tai walkea--niin, mitäpä sille.

Niissä mietteissään oli nimismiehen waimo silloin kuin owea rajusti kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä olipa tämä jonkinlainen selwitys hänen nykyisille aawistuksillensa. Kiireesti riensi hän awaamaan owea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.

"Woi, woi! onpa hauska saada wieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa niinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sowi noin ujona ja arkana olla ... pimeäkin on ... en arwannut ... minä wiritän lamppuun walkean", puheli rouwa ulkokullaisesti, wiritellen walkeaa, waikka sydän pamppaili pelwon ja harmin wuoksi.

Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouwa kiirehti sinne.

"Ei saakeli--istukaahan nyt toki ... eihän se sowi ... minä tulen pian", sanoi nimismies towereilleen ja meni waimonsa jälkeen.

"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Wedit nuo taas tänne yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun tuo lapsikin on sairas, sanoi rouwa nimismiehen huoneesen tultua.

"Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta.--Tiedäthän welwollisuutesi----tuo waan wettä ja sokeria ... ymmärräthän----lopusta minä itse kyllä huolen pidän", sanoi perheen isä.

"Wettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä niinkuin owat tulleetkin."

"Eihän käy laatuun; hehän owat siwistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin täyttää welwollisuutensa", puolusteli nimismies.

"Huonoja welwollisuuksia----juomawelwollisuuksia.--Korkealla luulette olewanne, mutta alhaalla olette.--Ei tuota elämää hywä peri", sanoi rouwa, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan--wettä ja sokeria.

Niin, niin----welwollisuus, welwollisuus.

"Senkin roistojoukko", mutisi rouwa miehensä ohi mennessään.

Nimismies loi waimoonsa tyytymättömän, kysywän, tuiman ja käskewän katseen.

Tyytymättömän näköisenä riensi rouwa lapsikamariinsa, sitten kuin hän oli wettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halweksiwan katseen jättämäänsä joukkoon.

"Olkaa hywät! pannaanpas sulamaan ... eihän, welikullat, muutoin sowi, sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee...----Se saakelin konjakki siellä kestikiewarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta emmehän woineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä waskisepän paukkeessa ollut.--Pannaanpas tätä ja woinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja muut pian tasaantuwat", sanoi nimismies waimonsa mentyä wieraillensa.

"Hah, hah, hah! Sinä, weli, miestä olet. Minä luulen ettei minun kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päiwää on siellä kuohunut", sanoi Rommander, pullistellen watsaansa hywässä toiwossa.

"Niin, saadaanpas nyt tätä, welikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika maku pois kurkuistamme.--Älkäämme olko niuhat; nyt tarwitaan tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme", sanoi nimimies, kohottaen lasiansa.

Muut seurasiwat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maisteliwat he joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oiwaa panostansa, josta itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsiwat itseänsä waiwaawan, waikka se oli heille ollut warsin terwetullutta paremman puutteessa.

Kauwan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas muutoin.

"Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olewan kaikki taas hywin, wai kuinka weljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käywät nyt jo niin häwyttömiksi, että tunkeentuwat tarkastelemaan ja arwostelemaan siwistyneitä ihmisiä", puheli nimismies seurallensa.

"Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, weli hopea?" sanoi Lewenius.

"Kutka semmoista tekewät?--onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue suomalaisia sanomalehtiä", huudahti Lewenius.

"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienwieressä makasi juowuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenwaihtaja, ja niissähän hän on walmis tarkastelemaan meikäläisten oloja", selitti nimismies.

"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla juowuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?" sanoi Lewenius.

"Hän juuri. Onhan hän meille siwistyneille oikea silmätikku. Joka paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja walhetta sekaisin, ja sehän woipi harmittaa", selitti nimismies.

"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juowuksissa makaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta...--pidä sinä moukkia aisoissaan", sanoi Longman.

"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä löytyy kunnassa, jotka eiwät anna ihmisille rauhaa", sanoi Lewenius sywästi huoaten.

"Nuo tuhannen moukat ... luulewat jotakin olewansa, waikka eiwät mitään ole--owathan juhtia--aaseja", sanoi Longman.

"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitäwät wahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on.----Tarwitseisiwat saada housuillensa wai kuinka?" säesti Rommander.

"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski----onhan syytäkin... Tuolla tawalla olla juowuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki pitää suurta suuta... Ei weikkoset! se on liian paljon kärsiä... Ymmärrättehän, weikkoset, wai kuinka?" puheli nimismies, katsoen towereitaan silmiin.

"Niin, niin--ilkeitä owat ... niin owat, mutta elkäämme siitä puhuko, sillä saawathan he piankin nähdä, ketä he owat pistäneet... Ne saakelin raakalaiset; tietäisiwäthän huutia wähänkään etteiwät pakkautuisi asioihin, joita eiwät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme siwistyneitä", myönteli ja selitteli Rommander.

"Myönnetty--hywäksytty. Olethan sukkela, weli Rommander... Tosiaankin: mitäpä heistä puhuisimmekaan; he owat itse siipensä polttaneet ja heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä.--Heittäkäämme heidät ja eläkäämme wapaata elämää ... tuossa on alkua, hywät ystäwät", sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.

"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä arwaat...----kuka jakaa? ikäwähän muutoin olisikin", sanoi Rommander.

"Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikäwä ... kuka jakaa?---- antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?" kysyi Lewenius, selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.

"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.

"Kuinka isoa?" utasi Lewenius.

"No wain noin wiidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanwietteeksi", sanoi Rommander.

"Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... wähempään en tyydy", selitti Lewenius.

"Olkoon menneeksi----yhtähän se on, woitin minä wähän tai paljon, minä sitä kumminkin woitan", sanoi Rommander.

"Ei kun wiidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun waroja taskussa", sanoi Longman wähän pisteliäästi.

"Sitähän minäkin arwelen, weikkonen; woihan silläkin tawalla hutilus tuhlata wiikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia nyrkkejänsä.

Kukaan ei wastustanut tätä ehdoitusta ja Leweniuskin oli hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa.

Pistettiin siis ajan ratoksi waan wiidenkolmatta pennin tikkiä.--Eihän se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille woi se yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen wahingon.

"Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä wedellä sekoitettu haudewesi ei ole minua ainakaan tehnyt wielä miksikään; minusta tuntuu, että tarwitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia wedellä sekoittamattomia kuiwia rakkareita, noin waan pelin alkajaisiksi, wai mitä weljet sanowat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli wielä oli alkanut.

"Hah, hah, hah! Sinähän, weli, aina arwaat. Minä olen kauwan odottanut ja ajatellut aiwan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hywä talo olisi muutoin, mutta on pitkä ryypynwäli", ehätti Rommander sanomaan.

Tyytywäisyyden hymy lewisi toisienkin kaswoille tätä hauskaa puhetta kuullessansa.

Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korwaukseksi liepeälle haudewedelle.

Kun oli nuo wirkistäwät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen. Lewenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja wirallinen mies kuin oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun warman syyn tähden oli hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut waatteitansa, saadaksensa raitista ilmaa wirtaamaan rawakkaaseen ruumiisensa. Tämän wuoksi oli rintaröyhelö päässyt walloillensa puoliksi awatusta ja ennen pinnistetystä liiwin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti selkäkenossa käskewän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi koko seuraa. Longman, lainwalwoja, istui toisessa päässä pöytää ja talon isäntä sekä Rommander molemmilla siwuilla.

"Kuka jakaa?" kysyi Lewenius puoli komentawasti.

"Kukas muu kuin weli Lewenius", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.

Lewenius jakoi ja pian oli wiidenkolmatta pennin tikki täydessä wauhdissa.

Leweniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla warsin huono onni, niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettiwät he wiidenkolmatta pennisiään ja wäliin he saiwat maksaa kertyneen kantarahastonkin, joka wälisti nousi pariin kymmeneen markkaan. Tawallisesti sanottiinkin heitä wesiaiwoiksi, sillä ei heidän ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän wuoksi eiwät he liene woineet kaikkia korttipelin kawaluuksia hywäkseen käyttää, ja tämän tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen häwisiwät. Waratuomari Longman ja nimismies oliwat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesiwät aiwan hywin keinot, miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin woittiwat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti oliwat lautaselle latoneet.

Muistettawa on, ettei suinkaan ryyppyjen wälit olleet pitkät.

Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli pelionni itsekutakin niin wärpästellyt, että yhteiseen kassaan oli kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut woinut niitä pois korjata, waikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toiwossa saadaksensa korjata tuon kantarahaston.

Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisiwat ratkaisewat waltit.

"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.

"Minä myös", sanoi Lewenius, lyöden rystysensä pöytään, että joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan nyt saatawissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eiwät nykyään ole noin waan ilmanaikojaan oksalta otettawia. Kummallakin oli waltteja, paremmasta arwosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen----niin oliwathan he joitakin onnenpoikia.----Toiset towerit ilmoittiwat siwumenneen ja löiwät korttinsa pöytään.

Kahden kakolle jäiwät nyt Lewenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan perisi.

Lewenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli silloin walttina.

Longman pisti sen ässällä.

Innostuneena toi Lewenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen silmille rouwan samaa maata.

"Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos woit", sanoi Lewenius, wiskaten patawiitosen esille.

"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin häwittää", sanoi Longman, wiskaten kymmenisensä esille.

Lewenius käwi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.

"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut...---- Sinä warastit waltin jakaissasi", sanoi Lewenius wihassa kähisten ja nousten pöydästä pois.

"Warastinko?--Niinkö? Luuletkos, että kruunun warat owat kaikkien kopeloitawina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella... Leweä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että woit ilman aikojaan lewennellä kenelle tahdot", sanoi Longman, seisaalleen hänkin nousseena ja kokoillen rahoja.

Samassa wanui Lewenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli istunut.

Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuwalla silmänurkallaan tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; wälttämätöntä oli hänelle korjata rahat ensin hywään talteen. Hän wältti ensimäisen iskun ja ennenkun Lewenius oli leweydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi koholle nostaa toista warten, oli Longman saanut kouraansa kynttiläjalan ja täyttä wäkeään mäihäsi hän sen leweällä puolella Leweniusta otsaan.

"Woi tuhannen piru, mitä teitkään, weli Longman! Hänhän meni seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen wanne otsassa; onpa niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!" huudahti nimismies tämän nähtyänsä.

"Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa sinäkin juonitella ja, ja--wa-warastaa", puuttui Rommander puheesen.

Longman'in antamasta iskusta oli Lewenius kaatunut seposten seljälleen. Kädet lewällään, haapuroitsi hän jotain turwaa, mistä hän olisi kiinni saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän löytäwinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä huonolla seurauksella, että hän weti pöydän pulloineen, wesineen, lasineen wasten silmiään. Kaikkihan ne nyt meniwät nurin, mutta olihan hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.

Leweänä ja kiiruusti nousi nyt Lewenius ylös, ikäänkuin häpeäwänä saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmiwan kitaansa kaikki muut wähäpätöisyydet.

Waralla kaikkea tämmöistä warten oli kuitenkin Longman ja nimismies.

"Tuhannen saikara=sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te molemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei woi oikea mies katsoakaan", huusi Lewenius raiwostuneena.

"Niin, niin, semmoisia he oliwat. Koko ajan owat he warastaneet kortteja ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman warasti", sanoi Rommander.

Ei ollut wielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Lewenius oli hyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen osaweljensä tämän=yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa Longman'in kanssa häwiölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.

"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin wiheliäinen Rommakko----ulos minun huoneestani!" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia irti temmeltäwästä ryhmästä.

Pikemmin kuin nimismies arwasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden, kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haawan poskeensa. Siihen hyppäsi Rommander wielä peittomaan puolituperruksissa olewaa nimismiestä.

Silläwälin antoi Longman Leweniukselle oikein oikeasta kädestä kuka käski. Luisewista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei Lewenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa: hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin kaatumisestaan. Silloin sai Lewenius Longman'in ja nimismies Rommanderin edestä.

Kun toinen pari selwisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan=oppineetkaan olisi siitä mitään selwää saaneet. Annettiin waan oikeaan ja wasempaan ja wiimeiseltä huoliwat he wiisi kuka heistä mällin sai; kunhan waan annettiin ja saatiin, sama se. Wihdoin sai Lewenius wasemmalle siwullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta. Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan ja kaatumaan, waan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän wiimeksi kaatui. Siinä hän sitten surkeasti walitteli ja woiwotteli. Toisetkin oliwat saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasiwat tuosta sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.