Chapter 5

Näin oli Tiituksella joka lyönnin wäliin jotakin piikkistä muistuttamista, mutta suntio ei wirkatoimensa wuoksi joutanut häntä pitkin wastustamaan.

Kun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se käwikin hywin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut. Mahtawasti soittaa helkutteli hän tuota isonmoista kelloa kerran alkuun saatuansa; oli niinkuin hän olisi tehnyt noin waan pilanpäiten.

"Antakaapas kun minäkin soitan lämpymikseni", sanoi Tiitus, tawoitellen kellon lämsää.

"Mene tuosta tiehesi ... halkaseisit heti", sanoi suntio äreästi.

"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa----ei ainakaan näissä piirteissä... Aiwan myötäänsä korwat lummessa kihisee", sanoi suntio soiton loputtua.

"Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarwitse tuon wuoksi korwiani tukkia", sanoi Tiitus.

"Kuulitteko? Hän on häwytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän kelloa ... onko mokomampaa kuultu?" sanoi suntio.

"Hywä kello--awullinen", sanoi joku joukosta.

Sen jälkeen rupesi suntio taasenkin kelloa pyyhkimään hurstiriewullansa.

"Pyyhkikää mitä pyyhkikää, mutta särkyy se tuokin kello kuin särkyykin ... eikä siihen ole kauwankaan", pisti taasenkin Tiitus nokkansa wäliin.

"Mistä sen tiedät?"

"Mönkän muori on nähnyt unta, että se särkyy."

"Joka untansa uskoo, se warjoansa pelkää."

"Woithan, Tiitus, antaa kellon ja Kolisen olla rauhassa", sanoi eräs wakawan näköinen mies.

"Kun minä etelässä käwin--oikein totta--niin siellä minä näin wasta paljoa paremman kellon", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että yleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.

"Kun sinä etelässä käwit... Kyllähän sinun etelässä käymisesi tietään... Paljoa paremman kellon...!--Kuka tuota uskoo? Walehtelee niin kauan että itsekin uskoo", sanoi suntio puolelle päästyänsä.

"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne", sanoi Tiitus, ilwehymy suussa.

"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies."

"Että se teidän seinäkello=rämppänne on kun onkin herennyt käymästä ... sen minä tiedän", ilkkui Tiitus.

"Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin waatteita waihtamaan, silloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän sanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello wiimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos lienee jo lyönytkin...--Kukahan tässä walehtelee?" selitti Tiitus toimessaan.

"Hym...! Kyllä sinä olet semmoinen", sanoi tähän waan suntio.

Tämä wiimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin sangen ikäwän waikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut wapaa siitä. Sen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen wälilläkään pienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään. Kuitenkin kuului silloin tällöin wäkijoukosta äänekkäitä kellon ylistelemisiä, kuinka kaunis ja hywä=ääninen se on. Umpimielisenä ja synkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut wastataksensa kenenkään kysymyksiin; sitä wähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja arwosteluihin.

Monen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä kellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu araksi, sen wuoksi oli walittu pehmeä=äänisin kello mitä oli woitu saada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin kylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirwespohjalla kolistellut.

Niin oli kaikki soitot soitettu ja kun yhteensoittokin oli tapahtunut, alettiin lappaa tapulista alas. Suntio tuli wiimeisenä ja wäänsi owen lukkoon.

Ullakko oli niin täynnä ihmisiä kuin yksikin jalka mahtui; olipa ulkona sisälle mahtumattomia monta wertaa enemmän kuin sisällä. Ullakossa olijat oliwat uuden saarnatuolin kimpussa.

"No, mutta ei siihen joka paikkaan ole suorat höylät sopineet", arweli joku.

"Sopipa tuohon tuommoiseen tahi oli sopimatta."

"Minkälaiseen?"

"Tuommoiseen halkolatoon."

"Kowinpa sinä halkolatosi arwaat hywätekoiseksi... Minä luulen, ettei sinulla ole ensinkään semmoista."

"Eihän tuo ole hääwistä wärkistäkään ... wanhasta riihestä kuuluu tehneen", sanoi joku toinen mies.

"Olkoonpa tehty mistä tahansa, kunhan waan on hywä."

"Hywäkös tuo on?"

"Parempi toki kuin entinen."

"Eihän tuossa ole yhtään kultaustakaan."

"Kyllä kaiketi sen olisit saanut waikka pelkästä kullasta, kun waan puterisi olisi piisannut."

"Eikä yhtään apostolin kuwaa."

"Eiköhän niillä liene mielessä häwittää saarnatuolin äijäkin?"

"Eipähän muutoin ... tuossapahan on sorwattu putkula, joka pannaan äijän sijalle."

"Eikö totta wieköön ... ja niin koreaksi maalattu kuin se oli ... semmoinen punaposkinen."

"Kuule! Sinä saat tuon punaposkisen äijän kohta rahoilla omaksi ... saat sitten waikka maata sen wieressä", sanoi eräs joukosta, wiimeisen puhujan eteen astunut mies.

"No ei sitä nyt sentään maata..." sanoi toinen hämillään.

"Paljon, paljon on tuo wailla, puhukaa mitä tahdotte: ei yhtään enkelin kuwaa, eikä apostolin askelta, niinkuin entisessä..." sanoi eräs mies huokaawalla äänellä.

"No eihän se sitte uusi olisikaan, kun se olisi ihan samanlainen kuin wanhakin.--Pitäisikö tämän wielä kitistä ja narista joka liitoksesta niinkuin wanha tekee?--Enkelin kuwia ja apostolin askeleita...? Mistä sinä tiedät että ne apostolin askeleita...? Äläpäs sinun koristuksesi ----eihän noita wiitsi katsoakaan", sanoi siihen eräs mies, ikäänkuin loukkaantuneena.

"Mutta maali ... entinen on niin monen kirjawa ... tämä ei ole kuin waan tuommoinen sinertäwän walkoinen."

"Semmoinenpa se juuri onkin hywä maali ... ei sitä enään nälkäisen koreita pidetä."

"Kyllä waan siitä sopii papin paukutella, kun se kerran paikoilleen tulee ... parempi entistä--paljonkin parempi", sanoi Tiitus, tunkeuduttuansa wäentungoksesta esille.

Niin, eihän hänellä ollut nyt suntiota wastustettawana.

"Mitäs Tiitus pitää uudesta kellosta?" kysyi joku joukosta.

"Eipä se ole minun mielestäni mikään erinomainen."

"Ei minunkaan."

"Ja kun tuokin kohta särkyy."

"Mistä sen tietää?"

"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy."

"Kyllä taitaa muori horista."

"Harwoinpa se muori on horissut ... onpahan tiennyt entisten kellojen särkymisen tarkalleen", sanoi Tiitus luottawasti.

Kaikkia alkoi kyllästyttää nuo wäittelemiset. Oli moittijoita jos kiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi moitti, oli wastapuolueella aina wastawäite walmiina.

Mentiin kirkkoon. Jumalanpalwelus oli hywässä menossa, mutta kirkossa ei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen ympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta.------

Särkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja johon Tiitus niin lujasti luotti?--Särkyihän se; ei kestänyt täyttä wuottakaan.

KERON HEIKKI.

Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean heistä täytyy aiwan wähästä, jopa aiwan tyhjästäkin alkaa elämänsä, sillä eiwät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä. Pienen ja welallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen koki hän toisien wanhempien sisarustensa kanssa olla wanhemmillensa apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki wähäisetkin woimat tarwittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle terweellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekewän kansan menestys riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kowassa koulussa oppikin Heikki ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätewimmäksi työntekijäksi ja tämä pätewyys huomattiin hänessä jo aikasin.

Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja warttui waan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä aikoina, jolloin siwistys sanoma= ja muun kirjallisuuden kautta alkoi kirkkaan kynttilän tawoin tunkeutua sywimpiin kansan kerroksiin, lewittäen lämpöä ja waloa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja wastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku, jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli awonainen waloa wastaanottamaan. Nämä sitten rupesiwat woimiensa mukaan sitä lewittämään ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä waan edisti heidän tarkoituksiaan.

Heikki oli niiden joukkoon kuuluwa, joiden henki kaipasi ja himoitsi tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki kirjoja lainaksi mistä waan sai, joita hän sitten jouto= ja lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli wähäpuheinen ja hywin siiwo luonteeltaan. Wanhempiaan totteli hän kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä wastaan pienimmässäkään asiassa. Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti kulumaan kirjojen ääressä.

Kun Heikki warttui ijässä, ymmärryksessä ja kätewyydessä, rupesi hän loma= ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hywää ja siistiä, sai hän aina yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta, minkä warat milloinkin kannattiwat. Tätä pitkitti hän niin kauwan, että hän sai wakinaisen sanomalehdenkin itselleen.

Näin hän alkoi pienestä pitäen ja wähitellen waikutuksensa. Tämä kyllä herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin lukuhalua. Eipä kaikki kotiwäkikään hywäksynyt hänen toimiaan, sillä toiset sisarukset mieliwät nurkua, että Heikki muka menettää talon yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista kuullessaan sanoi hän: "Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki tekee kuitenkin kaksi wertaa työtä kuin te muut."

Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olewassa mökissä asuwan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin kaswinkumppani ja lapsuuden ystäwä, sillä pienuudesta pitäin oliwat he olleet melkein joka päiwä yksissä. Tämän tähden oliwat he niinkuin sisar ja weli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä hywin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään mitään wirkannut.

Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä. Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään ilolla ja tunsipa hän jotakin hoiwaa sydämessään kun heidän talossa oli joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.

Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi se wastakaiun. Aiwan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä toiwoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toiwonsa toteutuwan. Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään aawistusta, että Heikin ja Hannan wälillä oli jotakin semmoista.

Minä en huoli ruweta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa, sillä onhan se waan niin tawallista. Mainitsen waan siwumennen, että Heikin wanhemmat kowin ällistyiwät, kun hän eräänä iltana meni heidän kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette, ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siiwo Heikkinsä rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.

"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään wastaan sanomista", sanoiwat wanhukset ja sillä se asia oli päätetty.

Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli awiopari ja siinä se oli koko asia.

Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuoliwat molemmat Heikin wanhemmat ja kaksi sisarta; kowa kulkutauti surmasi heidät. Kowa suru waltasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilywään tyhjään awaruuteen. Wanhemmathan oliwat olleet ne, jotka woiwat koossa pitää lukuisan perheen welkaisessa kodissa, karulla ja wähän wiljellyllä maalla. Nyt oliwat heidän johtawat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä kangistuneet, ja jälkeen jääneet oliwat kaikkea turwaa, tukea ja johtoa wailla heitetynä oman onnensa nojaan.

Kun wainajat oliwat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei ollut muuta neuwoa kun täytyminen ruweta keinottelemaan miten olla, kuten elää. Jokaiselle käwi selwäksi, että perheen oli mahdoton köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset weljet halusiwat lähteä muualta onneansa etsimään, kun waan wähänkin saisiwat perintöä wanhasta kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän kodista, jossa hän oli ensimmäisen päiwän walon nähnyt. Sentähden tultiin wihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan toisille weljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan wanhat welat.

Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys kadehdittawa ollut. Suuri welkakuorma ja perillisten maksut niskassa, karu ja wähän wiljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne wäyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto käytettäwänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli, jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tuliwat. Moni ymmärtäwäinenkin ihminen piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki oliwat siitä yksimielisiä, etteiwät he pysy pesillänsä kahtakaan wuotta.

Kylä, jossa Heikki ja Hanna oliwat syntyneet, kaswaneet, elämänsä eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteiwät nämä kaukaiset kyläläiset woineet olla osallisina siellä olewiin yhteiskunnallisiin laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eiwät kyläläiset woineet sitä hywäksensä käyttää.

Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selwillä mitä kyläläiset heistä ja heidän yrityksestään arweliwat. Kuitenkaan eiwät nämä ala=arwoiset arwostelut waikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiwäthän he itsekin, etteiwät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eiwät itsekään tohtineet ajatella ja toiwoa mitään; he oliwat waan ryhtyneet niihin toimiin sen wuoksi, etteiwät he woineet toisin tehdä. Mutta waikka niin oli, tunsiwat he tykkönään salaista woimaa ja luottamusta Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteiwät he peljänneetkään, jos eiwät suuria toiwoneetkaan--he oliwat waan ja katsoiwat rohkeasti tulewaisuutta silmiin.

Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi rappiotilastaan käwiwät he rohkeasti ja riwakkaasti työhön käsiksi. Siinä he sitten tekiwät työtä ja he tekiwät sitä ilolla ja welwollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli työteliäisyys, säästäwäisyys ja tyytywäisyys, eiwät he koskaan joutuneet suurempaan hätään, eiwätkä tarwinneet turwautua muiden ihmisien apuun.

Waikka taloudellinen edistyminen käwikin hitaasti kuten tyhjästä alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein kyllä oliwat warat wähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja ostettiin muuta hywää kirjallisuutta, minkä milloinkin warat salliwat. Tämän pitiwät he wälttämättömänä tehtäwänään, sillä olihan kumpikin heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli sisällinen tarwe, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän wuoksi saiwat he kuulla monta pisto= ja iwasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka muka Kerolaiset tarwitseisiwat ne markat pudottaa juurisaawiinsa, mitkä he tuhlaawat "awiisuihin" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista samankaltaisista mietelmistä huoliwat he wiisi, sillä eihän kukaan ollut heidän juurisaawiinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he oliwat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he wastakin woiwat niin tehdä. Tämän tähden he pitiwät tuonkaltaiset puheet pelkkänä typeryytenä ja lukiwat ne warat, mitkä he paniwat kirjallisuuteen, wälttämättömien menojensa joukkoon.

Tällä tawalla edistyiwät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja ahkeran työnteon kautta aineellisissa waroissa melkein itse tietämättään. Kyläläiset eiwät juuri paljo pitäneet lukua noista toiwottomista Kerolaisista, jotka oliwat oman onnensa nojaan heitetyt taistelemaan toiwottoman welkakuorman alle. He eiwät tienneet heidän taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä kukapa niitä olisi wiitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei kumminkaan mitään tule. Sen he waan tiesiwät että Heikki ja Hanna asuwat Kerolla ja että he owat köyhät--hywin köyhät.

Uusia puuhia ja welwollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle, sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eiwät he kuitenkaan murheella wastaanottaneet tätä uutta wäen lisäystä, waan he iloitsiwat sydämestään ja kiittiwät Jumalaa terweistä ja kauneista lapsista.-- Näistä he saiwat monta iloa ja huwitusta, heidän muutoin niin yksinäisessä elämässään.

Kun he itsekin oliwat lukemisensa kautta saaneet jo wähän waloa ja sen kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti Heikki miettimistään, kuinka hän saisi lewitetyksi waloa kansalaisiinsa ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä warsinkin huomasi hän wallitsewan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin wirsikirja ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous, epärehellisyys, oikeuksiensa ja welwollisuuksiensa tuntemattomuus wallitsi kaikkien kesken.

Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita käsiteltäwänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia wäittelyitä ja pian huomasi hän, että asiat alkawat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän kyläläisiä, jotka aina rynnistiwät miehissä kokouksiin, wastustamaan kaikkea, mikä waan wähänkin oli edistykseen päin, waikkeiwät he monasti kirkossa käyneet. Nämä ne oliwat, jotka nytkin suurella pauhinalla änkäsiwät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki pyysi puheenwuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuwassa ja selwässä puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olewasta asiasta paras tulisi. Tyyni hiljaisuus wallitsi koko pitkän ajan, mutta usean syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilwehymy.

"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli puheensa lopettanut.

Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän mielestään niin oiwallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi tyytymätön murina, sillä eiwät he woineet hywäksyä Kälppilän häwyttömyyttä.

Heikki ei wastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä wetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois. Asiat kokouksessa meniwät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauwan sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten tähden.

Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään. Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin kowin wähän käsittiwät tehtäwiään, oikeuksiaan ja welwollisuuksiaan. Raaka tietämättömyys ja wäkiwalta, rikkauden warjossa, ohjasi nurinpuolin asioita, wieläpä wallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän kyläläiset oliwat takapajulla muihin werraten ja eipä kummakaan, kun ei heillä ollut mitään waloa saatawissa.

Metsätaiwalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä tawalla hän woisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa. Mutta waikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja walinnut keinoja asian auttamiseksi, eiwät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän waan saa lewenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino lewittämään waloa ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarwitaan waroja ja mistä ne tulewat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toiwomistakaan, sillä eiwät he tunne sen tarwetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla waroillani kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en woi tehdä, sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän näkywät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietäwän ... woimaton olen poloinen ... en woi mitään, waikka halut owat hywät."

Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän wähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus waiwasi häntä sielläkin. Waikka kyläläisensä oliwat häntä niin halweksineet ja ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä wastaan ollut kuitenkaan mitään wihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aiwan helposti käsitti sen, että he owat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin. He eiwät woineet toisin tehdä ja olla, sillä he eiwät paremmin ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut, kun waan olisi ollut mistä lainata. Omasta wähäisestä kirjastostaan lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän wihdoinkin sai, oliwat rewityt ja liatut aiwan pehkuiksi. Näin käwi sentähden kun ei niillä ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei wiimein tietty missä kirja oli. Tämän wuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.

Heti Heikin kotiin tultua huomasi waimon tarkka silmä, että hänen miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin kysymyksiä, mutta sai niin umpi= ja hajamielisiä wastauksia, että häntä oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa wuoksi nyt aikaa; sentähden täytyi hänen tämä tehtäwänsä lykätä illemmaksi.

"Mikä sinua waiwaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi waimo Heikiltä aikaa saatuansa.

"Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään waiwaa", sanoi Heikki ikäänkuin hawahtuen.

"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."

"Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni waloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olewan, mutta en ole keksinyt mitään pätewää keinoa", selitti Heikki.

"Et mitään keinoa?"

"En."

"Sepä kummallista, mutta wastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen wähän saanut mitä sinulla on?" sanoi waimo ja katsoi miestänsä teräwästi silmiin.

"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän", wastasi Heikki.

"Siinä tiedossahan on selwä ohjelma mietinnöllesi."

"Ja minkälainen?"

"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista."

"Sen kyllä olen jo kauwan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme, mutta en keksi keinoja, miten saisin waroja siihen."

"Kyllä waroja aina saapi, kun waan on hywää tahtoa", sanoi waimo melkein nuhtelewaisesti.

"Mitä? Tiedäthän, etteiwät meidän waramme riitä semmoisiin uhrauksiin ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hywää tahtoa niitä niin hywän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo ennakolta tarkoin lukuun ottanut", sanoi Heikki ikäänkuin loukkaantuneena.