Chapter 4

"Kuinka te woitte sitä noin mielinmäärin lyöttää ... noin waan miten itse tahdotte?" kysyi joku.

"Miksei ... helppo tehtäwä se on sille, joka kellon perinpohjin tuntee", sanoi suntio oikein kellosepän tawalla.

"Woi kun minulla olisi teidän kätenne", sanoi Sydänmaan Jussi, ihmetellen suntion taitoa.

"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hywää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi minun päätäni", arweli suntio.

"Mikä tuon kellon nimi on...? Onhan kelloillakin useinkin nimet", kysyi joku.

"Mitä sinä, Tiina, joutawia ... eihän sitä kelloilla nimeä..." sanoi Sydänmaan Jussi arasti.

"On kun onkin ... Meidän renki=Matillakin on lakkarikello, jota hän sanoo Lonton=kupulaksi", wäitti tyttö.

"On tälläkin kellolla nimi", sanoi suntio totisesti.

"Wai on... Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hywä Kolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on--sanokaa", kärtteli utelias Tiina.

"Kaaleppikello tämä on", sanoi suntio tohtuneena.

"Wai kaaleppikello... Wiwahtaapa se wähän ihmisen nimeen, mutta eihän se mitään haittaa... Paljonkohan tuo on maksanut?"

"Wiisikolmatta markkaa."

"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla...", arweli joku.

Tuiweroisen Tiitus oli kauwan aikaa ollut waiti ja neuwotonna. Selwästi huomasi hän joutuneensa kelloasiassa häwiölle suntion kanssa, sillä kaikki oliwat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin, josta hänelle oli alussa niin hywä apu ollut. Waikea oli hänen kärsiä tappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arwonsa.

"Kun minä etelässä käwin, niin..."

"Käy sinä siellä, käy sinä täällä."

"No antakaahan nyt toki puhua."

"Puhu nyt sitten."

"Kun minä etelässä käwin, niin siellä minä kummallisen kellon näin ... tuo ei ole sen rinnalla wielä mikään", sanoi Tiitus.

"No annapa paukkua, minkälaisen kellon sinä siellä näit."

"Se oli semmoinen, semmoinen----se löi kuuteen kulkuseen yhtaikaa ja se löi kaikki tiimat ja minuutit. Siinä oli taulu ammeenpohjan ja heilarin lantti saawinpohjan kokoinen. Se tiesi wuodet, kuukaudet, tunnit, minuutit ja sekulit. Sitä ei tarwinnut wetää kuin kerran wuodessa ja ... ja sehän nyt wasta koreasti löi ... mitäs tuo tuommoinen."

"Mikä se sekuli on?" kysyi joku.

"Etkö sinä sitä wielä tiedä...? Se on tuo sukkela wiisari tuossa pikku taulussa ... alhaalla tuossa ... ymmärrätkö?--tuo joka tuossakin on olewinaan."

"Missä näit semmoisen kellon?" kysyi suntio.

"Jywäskylässä; siellä näkee jos mitä."

"Missä siellä?"

"Erään herran kamarin seinällä."

"Sekulit ... kuuteen kulkuseen...? Mahdoit panna heti seitsemään... Hm!" murahti suntio.

"Minä pelkään, että tuo Tiitus walehtelee", arweli eräs tyttö.

"Mitäpäs se tekee ... hän walehtelee niin että nokka päässä heiluu. Missä sitä semmoista kelloa ... ammeenpohjan kokoinen...? Kummaa kun se kehtaakin.----Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun kaikki minuutitkin ... aiwanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä selwän ottaisi...? Eiwäthän ihmiset hulluja ole.----Kuulittehan jo siitäkin, kun sanoi tuossakin pitäwän painot olla, ennenkuin se löisi ... eipähän tiennyt sitäkään", puhkesi suntio puhumaan.

"Nyt minä tiedän warmasti että Tiitus walehtelee", sanoi joku joukosta.

"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin", sanoi toinen.

"Hywä on kun tiedätte", wakuutti suntio.

"Hywästi nyt waan, Kolinen!--olipa se soma kello", sanoiwat nuo kellon katselijat ja lähtiwät pois, wielä mennessäänkin wäittäen, että Tiitus walehteli.--Nurpalla nokin seurasi hän heitä.

"Saipas hän kerrankin, wanha walehtelija...! Tuleekin syyttä tarpeetta tärwäämään ja parjaamaan toisen kelloa", sanoi suntio wierastensa mentyä.

Hän tuli erinomaisen hywälle tuulelle tuon wiimeisen kelloa tarkastelewan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan hän saanut täydellisen woiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja kello oli jäänyt siihen arwoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä harwinaisena kaluna paikkakunnassa oli.--Kaikki äreys ja kärtyisyys lähti hänestä niinkuin wesillä pesten ja yhtenään kuului nyt waan tuo tutunomainen "hyhhyhy, hyh, hyh, hyy". Talon majamiehet saiwat nyt niin paljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt mieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon luo ja wetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai wäärään, siitä huoli hän wiisi.

Ilta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata. Walkeat oliwat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies weteli makeata unta. Joku wieras oli hywän aikaa walwoskellut, sillä Nukku=Matti ei osannut hänen luokseen. "Mitenkä, kellohan löi wast'ikään ja nyt se taaskin lyöpi?" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä suhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi waan lyömisensä, mutta kun se oli tehtäwänsä tehnyt, hurahtiwat taasen lyöntineuwot ja kello waan yhä lyödä hanitti.

"No, eiköhän, kiesawita, se pöllö ole yölläkin wielä tuon rämpän kimpussa...! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen kauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt... Huomenna saat myydä pois koko honikan ... äläpäs nyt toki ... minä en kärsi sitä ... ihmisetkinhän tuolla nauraa", kuului samassa suntion waimon äreä ääni, joka luuli jo kaikki nukkuwan.

* * * * *

Aamulla kun ihmiset heräsiwät, ihmetteliwät he suuresti, kun kelloa ei seinällä ollutkaan. Suntio oli wähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hywin ruppatuulella. Äänetönnä kulki hän muun wäkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän jonkun sanan sanoi, oli se joko pistelewä tai tyytymättömyyttä osoittawa. Kortteeriwäki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se synnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.

Kaikki huomasiwat aiwan selwästi, että suntio wartioi sitä tilaisuutta, että hän woisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta; semmoinen hetki ilmestyikin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen käytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi käwi.

"No missäs teidän kellonne on?"

"Se täytyi wiedä pois."

"Ja minkä wuoksi?"

"Se pahuus oli seisonut yöllä... Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja lyötin ... täytyy wiedä se kellosepälle.----Olipa hywä kun kirkkoherra antoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen, kun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka."

"Mihinkä nyt olette kellonne wieneet?"

"Tuonne perikamariin, arkkuun waan... Kunhan ei waan tuo nero Tiitus saisi sitä tietää----ehkä siitä wielä kello tulee."

Kun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen mutisten: "Eipä nyt toki wielä niin kiirettä ole".

* * * * *

Nyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että yökirkolla olijat alkoiwat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli ehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisiwät, luokat kolahteliwat, aisat rämähteliwät ja hewoset hirnahteliwat, miesten hewosia waljaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoiwat hewosensa kiinni ja joille he laitteliwat loimia ja syömistä. Kylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi wäki huoneisiin, jotka niin täyttyiwät, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa. Jokainen koetti pyrkiä walkean luo, lämmittämään kohmettuneita kynsiään; lapsiwäkeä oli paljon mukana ja ne oliwat kaikkein halukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut poissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla kellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, wieläpä saarnatuolikin.

Suntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoiwat hywitellä ja mielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystäwyyteen kuin suinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän awullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei tiennyt wielä mitään tuosta suntion kummallisesta "kaaleppi"=kellosta ja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt kohta kuultawissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään kaaleppi.--Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen, surullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.

Yksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan tapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulewinaankaan, kulkea kyssytteli waan ja hyräili; joskus istui hän arwokkaan näköisenä, molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä kowin ahdisti, sanoi hän waan: "Ei sinne kaikki mahdu". Mutta waikka hän niinkin sanoi, wilkutti hän toisille ystäwällisesti silmää jossakin lomassa, milloin eiwät muut sitä nähneet ja se merkitsi hywää. Näille hän jossakin sopiwassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korwaan ja siitä tuliwat nämä oikein iloisiksi.

Nyt juuri tuli Tuiweroisen Tiitus huoneeseen. Hän wilkuili ympäri huonetta, nähtäwästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista kello=juttua ei hän näyttänyt muistawankaan.

Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan suntion luokse.

"Hywää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin", sanoi hän iloisesti.

"Etkä saa."

"No miksen...? Minä soittaisin teille awuksi", sanoi Tiitus ällistyksissään.

"Waikka mitä tekisit, niin et saa."

"No miten? Sanokaapas."

"Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin-- walehtelijalla", sanoi suntio totisesti.

"Kah, kun on kärtynen!" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen hitolle. Hän kääntyi aiwan wälinpitämättömän näköisenä pois ja alkoi muiden kanssa iloisesti hölistä muita asioita.

Paljon oli tapuliin luwatuita, mutta paljon enemmän luwan saamattomia. Toiwon ja ilon hohde loisti luwansaaneiden kaswoilla; oikein he käsiään hykerteliwät pelkästä ilosta ja malttamattomuudesta.

"Woi, woi kun tulisi aika!" sanoi eräs poika käsiään hieroen ja hymyssä suin.

"Niin aika'... Mitäs kello nyt onkaan?" sanoi Tiitus ja silmäili heti sitä paikkaa, missä tuo kiistanalainen kaaleppikello oli illalla oikein= ja wäärinpäin riippunut. "Eihän sitä ole enään koko kelloa ... eihän se waan ole lakannut käymästä?" lisäsi hän sitten ja kääntyi kysywästi suntioon päin.

"Eikä ole."

"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja kummallinen kello, missä se nyt on?" sanoi joku kirkkomies.

"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä", ehätti Tiitus sanomaan, nauraa wirnistellen.

"Kuulithan sen, ettei se ole ... mutta eihän sitä toki kaikille-- luuletko tapuliin pääsewäsi?" sanoi suntio ja hän oikein wapisi hätäymisensä tähden.

Aamu rupesi walkenemaan ja ikäwä seinäkellon juttu haihtui wähitellen. Suntio alkoi käydä lewottomaksi ja lupauksen lapset wielä lewottomammiksi. Rauhattomana käweli suntio paikasta toiseen ja katsoi tawasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päiwä walkenee ja tietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtäwästi ei hän uskaltanut tuolta kellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi, ettei hän woi sitä niiden huomaamatta tehdä.

Ei ollut wielä hetikään selkeä päiwä, kun suntio alkoi tukkia turkkia päälleen.

"Joko sitä lähdetään?" kysyi joku luwattu.

"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", hyräili waan suntio ja samassa otti hän tapulin awaimet naulasta.

Tämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakiwat kaikki wöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä wäkeä, wanhoja ja nuoria, arwokkaita ja arwottomia, aina sen mukaan, minkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli myös muiden joukossa--tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eiwät ensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki oliwat lyöttäytyneet matkaan, toiwossa, että joku hywä onni toimittaisi heille tapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei waan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti ja arwokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisewä joukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluiwat renkaista toisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin awaimet ja wasemmassa kainalossa oli hänellä iso kappale wanhaa hamppuwaatetta, luultawasti jostakin wankasta alustasta.

"Mitä tuolla waatteella teette?" kysyi eräs keski=ikäinen mies, juosta sipasten suntion siwulle.

"Kylläpähän hänen näet", sanoi suntio, eikä kääntänyt päätänsäkään.

Niin tultiin hälisten tapulin portaille. Tungos oli niin suuri, ettei suntio woinut saada owea auki, sillä jokainen tahtoi ensiksi päästä owesta sisälle. Wiimein täytyi suntion koweta ja sitten sai hän sen werran tilaa, että sai owen auki. Yhdellä pamauksella oli ullakko täynnä wäkeä. Siellä se körötti nurkassa pystyssä, uusi saarnatuolikin, mutta eipä sitä nyt jouduttu paljon tutkimaan ja tarkastelemaan, sillä olihan nyt muuta mielitiettyä. Kaikki siihen kyllä loiwat silmänsä, mutta pian he käänsiwät katseensa muualle. "Olisihan tuossakin katsomista, mutta ennättäähän tuon", sanoi ainoastaan eräs mies.

Ullakko oli auki koko kirkonajan, sillä kaikki kansa kulki sen läwitse. Kelloihin mentiin toisen lukollisen pienen owen kautta; tuo owi oli jossakin syrjäkomerossa, jonka tähden siinä oli aina puolihämärä, komeroon kun ei tullut waloa mistään akkunasta.

Suntio awasi owen, meni owenpieleen seisomaan ja pani kätensä owen eteen poikittain, pidellen toisesta pieluksesta lujasti kiinni. Sen ikeen alati päästi hän sitten luwatut yksitellen edeltäpäin menemään, mutta ne, jotka eiwät olleet lupaa saaneet, poisti hän armotta pois.-- Siinäkin tarkastelussa kului aikaa.

"Äläpä sinä siinä ... ole niin wiisas kuin olet", sanoi suntio yhtäkkiä, kun hän oli loppupuoleen tuota päästämistyötä toimittanut, samassa työntäen kowasti takaisin puoliwäkisin suntion käden alati sisälle pyrkiwää miestä.

Ei ainuttakaan niin julkeaa luwansaamatonta miestä oltu nähty ja kaikkein silmät kääntyiwät tuohon rohkeaan tungettelijaan. Ei ollut häntä helppo tuntea tuossa puolihämärässä, mutta wiimein hän kuitenkin keksittiin Tuiweroisen Tiitukseksi. Muiden hitautta hywäksensä käyttäen, oli hän hätäpikaa waihtanut waatteita jonkun toisen miehen kanssa, peittänyt puoleksi kaswonsa kaulahuiwillansa ja oudon pukunsa, wäentungoksen ja hämärän awulla aikoi hän pujahtaa luwattujen mukana tapuliin. Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä suntion tarkka silmä keksi hänet kuitenkin. Ei Tiitus näyttänyt nytkään surewan tuota kowaa onneansa, menihän waan taaemmaksi seisomaan ja nauraa mutristeli.

Kun suntio oli saanut kaikki laskettawansa lasketuksi tuli hän itse wiimeiseksi, paiskasi owen kiinni ja wäänsi lukkoon.

Suurella jyrinällä kawuttiin nyt ylös. Ken ensin ennätti, mies se. Suntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä ruwettiin uutta kelloa tähystelemään.

Kun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello yltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorwauksia, kuwioita ja kirjoituksia näkynyt.

"Onpa se komean näköinen kello, mutta on niin kuurassa, ettei näe kuwia", sanoi eräs mies ja samalla pyyhkäsi hän turkkinsa hihalla kuuraa kellon laidasta.

"Älä, älä hemmetissä", hätäili suntio, tuli kiiruusti miehen luo ja tarttui hänen käteensä kiinni.

"No miksei?" sanoi mies niin hätääntyneenä, että hänen silmänsäkin remahtiwat suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Se on waarallista", sanoi suntio totisena.

"Minkä wuoksi ... mikä on waarallista?"

"Sillä tawalla kellon pyyhkiminen ... se on waarallista."

"En ymmärrä."

"Hiuksia--karwoja ... ymmärrätkö?"

"Hiuksia, karwoja!--Mistä ja mihin?"

"Kellon laitaan turkin hihasta."

"Oliko se sitten niin waarallista?

"Wai oliko..?" Sittenhän kello heti halkeaisi kuin nauris."

"Niinköhän?"

"Etkö tuota wielä tuohon ikään tiedä? Sitenhän monta edellistäkin kelloa on haljennut."

"Jonkun karwan wuoksiko waan?"

"Juuri niin. Kun joku hius tahi muu karwa sattuu kielen ja kellonlaidan wäliin, niin raks, ja kello on halki."

"Sillä laillakohan tosiaankin entiset kellotkin owat särkyneet?"

"Aiwan sillä tawalla ... mokomat ajattelemattomat menewätkin turwakko kädessä kellon laitaa silittelemään, niistä sattuu jäämään joku karwa laitaan, siihen paikkaan, johon kieli lyöpi, ja heti on wahinko walmis."

"Jopa se olisi kumma."

"Mikä kumma se on.--Paljon kummempi on se, kun monta syltä isoja malmimöhkäleitä halotaan siten, että pannaan waan yksi ainoa hiuskarwa päälle ja siihen lyödä mähistetään isolla moukarilla, ja malmimöhkäle halkeaa kuin mikäkin lasipelti", selitteli suntio toimessaan.

"Minä arwasin, että kello on tämmöisten ilmojen wallitessa kowasti kuurassa ja sen wuoksi otin tämän hamppuwaatteen, että saan kuuran pyyhkiä pois, sillä se kowasti huonontaa kellon ääntä. Joutaahan se ensi kertaa soidessansa kuulua kaikessa woimassaan", jatkoi hän sitten.

Samassa hän otti esille tuon waarattoman hurstiresunsa, laitteli telineitä joistakin siellä olewista pölkynpäistä ja laudankappaleista kellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa kellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä muu puhdistaja hywänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas, kuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän waan mihinkään olisi jäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä wielä pahempi olisi ollut, jotakin karwaa tuon ajattelemattoman ja wähätietoisen miehen turkin hihasta.

"Tällä tohtii ... tästä ei lähde mitään waaraa--tästä ei lähde karwoja ... mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole... Senkin ryökäleet owat niin ajattelemattomia, mutta ette sitä wasta turwakko kädessä..." tuumaili suntio kelloa pyyhkiessään.

"Jopa se on kaunis kello!" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.

"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi suntio telinettä purkaessaan.

"Kunpa se nyt tulisi!" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan päin.

"Kuka tulisi?"

"No se kirkkoherra."

"Sittenkös wasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?"

"Sittenpä tietenkin."

"Kyllä wielä sitten saadaan odottaa ... kello ei ole wielä kuin puoli yhdeksän", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.

"Kyllä se on jälessä", arweli suntio.

"Eikä ole."

"Kuinka se on?" kysyi suntio kellomieheltä salakähmää.

"Kyllä se ei ole enempää", sanoi hän.

"Tottapahan tulee kun tulee", sanoi hän waan siihen ja heittäysi hywin huolettoman näköiseksi.

Olihan hywää aikaa kaikellaisiin juttelemisiin.

"Onkohan nykyisillä kirkonkelloilla sitä woimaa kuin ennen wanhaan?" arweli eräs wanhanpuoleinen mies.

"Minkälainen woima niillä sitten on ollut?"

"Niitä pelkäsiwät hiidetkin."

"Ettäkö pelkäsiwät?"

"Pelkäsiwät kun pelkäsiwätkin."

"Mistä sen tietää?"

"Onhan siihen todistuksia."

"Kertokaapas!"

"Meidän pitäjässä oli ollut paljon ennemmin kirkko kuin K----lla. Siellä oli Jyly=wuoressa silloin wielä hiidet pitäneet asuntoansa. Oliwatpas kerran pitäneet keskenänsä juomingin ja heiltä oli loppunut wiinat kesken. Eräs hiisistä oli muistanut, että meidän kirkossa oli kirkkowiinaa; eihän muuta kuin lähteä sitä sieltä noutamaan; kaksi hiittä lähti matkaan. Monta askelta eiwät he ottaneet tuolla kolmipeninkulmaisella taipaleella, niin pitkään harppasiwat he. Niin he tuliwat meidän kirkkoon ja ottiwat sieltä pari isoa täysinäistä wiinapulloa. Kirkko ja kellarikin oliwat kyllä lukossa, mutta mitä, eihän lukot hiisiä pidätä.

Mutta huonostipa hiidet oliwat osanneet juoma=aikansa ja wiinan noutamisen walita, siliä nyt oli jouluaamu. Sillä wälin kun he oliwat kellarissa wiinaa ottamassa, oli suntio noussut tapuliin soittoa warten, mutta hiidet eiwät tienneet hänestä niin mitään. Juuri kun he oliwat ensimmäisen harppansa ottaneet ja jalkansa tomauttaneet Hypän kalliolle, lyödä jymäytti suntio kellon laitaan. Siihen patuseen paikkaan putosiwat molemmat pullot hiisien käsistä ja meniwät rikki-- arwaahan sen. Molempien hiisien jälet näkywät wielä Hypän kalliossa; toinen niistä on ollut antura=, toinen pieksukengissä. Samaten näkyy molempien pudonneiden ja särkyneiden pullojen ojat; toisen pullon korkki on pudotessaan roiskahtanut auki ja senkin sija näkyy", selitti mies toimessaan.

"Kuinka ne woiwat kowaan kallioon jälkiä tehdä?"

"Silloin oliwat wielä owet ja kalliot pehmeämpiä kuin nykyään; sitä paitsi hiisien toimilla oli isompi woima."

"Kyllä sillä kellolla on ollut woimaa", arweli joku.

"On sillä ollut."

"Ehkäpä sitä lienee tällä kellollakin."

"Eiköpä liene."

"Woisihan sitä olla tällä kellollakin."

"Huonommallakin toki."

"Tuo tuntuu minusta joutawalta taikauskolta", sanoi suntio.

"Ei se ole taikauskoa ... silloin oli hiisillä paljon isompi walta ... ja näkyyhän jälet", wäitteli kertoja.

Kauwan ei jouduttu wäittelemään, sillä alhaalta, tuolta, jossa oli melkein pilkkosen pimeä, alkoi kuulua ruma ja hätäilewä äänen älinä.

"Hyi! Herra siunatkoon, mikä siellä on? Mene Sydänmaan Jussi katsomaan, joka olet rappusten reikää lähimpänä", sanoi suntio.

"En minä yksin."

"No, menköön joku kumppaniksi", komensi suntio taas.

He meniwät. Kaikki odottiwat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi. Kauwan ei kuitenkaan wiipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan sieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen alettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.

"Hei! täällä sitä minäkin olen", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti, hypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.

Se ei ollut kukaan muu kuin Tuiweroisen Tiitus.

"Hiton laillako sinä tänne pääsit?" kysyi suntio tuimasti.

"Pääsinpä minä waan."

"Owestako?"

"Teidän owistanne minä wiisi", sanoi Tiitus ja wärisi niin että hampaat suussa kalisiwat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista päällyswaatetta.

"Oletko sinä kala wai lintu?"

"Wähän molempia ja ihmistä wähän lisäksi."

Tiitukselta ei saatu selwää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun.-- Kun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä kepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aiwan räystään alla tapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään. Luultawasti se oli sentähden laitettu, että wähänkään tulisi waloa kelloon wiewille rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään. Lähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää kuorittua puuta, että ne ulottuiwat mainittuun reikään. Niitä myöten oli hän kawunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei hän mahtunutkaan siitä läpi, waikka hän oli riisunut pois päällywaatteensakin, puut luiskahtiwat pois jalkojen alta ja hän jäi siihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä pälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet jotenkin armottomasti sisäpuolelle.

"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?" sanoi Tiitus, sittenkuin hän oli wälinpitämättömänä kuunnellut tapuliin pääsemisensä historian.

"Semmoinenpa se on."

"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan."

"Wai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä olla saattaa", sanoi suntio, ikäänkuin siwumennen, katsellen ahkerasti luukusta pappilaan päin.

Minkälainen sanakiista tuosta hywästä alusta olisi woinutkaan syntyä, sillä Tiitus oli huonojen onniensa wuoksi erinomaisen pisteliäällä tuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen pistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: "Nyt se tulee." Samassa syöksähti hän kellon alle, wetäsi ristin etusormellansa kellon sisäpuolella, sanoen samassa: "Warokoon nyt kukin korwiansa." Sitten hän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä mälisti täyttäwäkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi hän kummankin kätensä molempien korwiensa päälle.

"Kylläpä se otti korwiin ... koska oliwat haljeta", sanoi hän sitten.

"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirwespohjalla lyönyt kylmettyneeseen mäntypölkkyyn", ehätti Tiitus sanomaan.

"Niinkö, wai?--kuulitteko, mitä hän sanoi?" sanoi suntio ja mällisti toisen kerran.

Sama temppu korwille.

"Mitä nuo korwat tukoilla tekewät?"

"Kuulitteko?"

Mälli.

"Ne mahtawat olla aika wesirakot."

Pau.

"Minun korwiini mahtuisi kaksi wertaa ääntä, eiwätkä ne sentään tukkoja kaipaisi."

"Kyllä sinulla niitä on."