Chapter 3

"Sitä eiwät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli wielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa luodewesi, ja he luulewat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä ... he odottawat häntä wasta sitten kun ilma on asettunut ja wesi laskeentunut.--Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen wanhemmille on minulle raskas tehtäwä, mutta Jumalan awulla tahdon sen kuitenkin tehdä ... silloin koetan sowittaa rikoksiani, ja pyrkiä sowintoon heidän kanssaan", selitti mies.

Mieleni oli wakaantunut niin paljon, että woin pysyä seisoallani. Käwelin wuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin wiattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen warjon heijastus lepäsi hänen kauniilla kaswoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuwat usein liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha ... waan wielä hänkin kerran tulee hywäksi".

PALJON UUTTA.

M----n seurakunnassa tapahtui se harwinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauwan, hywin kauwan, liki neljäkymmentä wuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarwittiin. Hywin ikäwältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauwaskuulumaton pikkukello, sillä waikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selwää tehdä sillä tawalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, waimonpuolen yhdesti j.n.e.

Mutta waikeaksi käwi noista läppäyksistä tolkulleen selwää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Wanhat muisteliwat kuinka toista oli silloin kun isokello oli wielä terwennä. Silloin ei tarwinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aiwan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan waan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, wai toisella waan ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt terwennä täyttä wuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin.

Saarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palwellut seurakunnan ensimäisen kirkon yli=ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja wanha häwitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu nykyaikana woitawan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se oli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli runsaasti koristellut, nakerrellut ja kowerrellut patsaat; olipa niihin laitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuwiakin siipineen, joiden posket oliwat niin punaiset, että luuli weren niistä tipahtawan. Patsasten wäliin oli maalattu apostolien kuwia wirkamerkkeineen, ja mihin waan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia sywennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia, mutta nyt näkyi siitä waan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia pilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä jytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet, niin että kittaukset ja pohjustamiset oliwat yleisenä wärinä, jonka tähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.

Semmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon wanhentanut ja joka oli uuttakin palwellut jo lähemmäs sata wuotta.

Tällä pitkällä ajalla oli se käynyt hywin wanhanaikuiseksi ja ränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen wärinsä ja merkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin hataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja rytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista liitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden oliwat seurakuntalaiset jo kauwan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että uusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle hankittawa.

Käwipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin oliwat tuon puutteen huomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan seurakuntalaisien tyytymättömyyden wanhaan saarnatuoliinsa.

Tämän kaiken oli ottanut waariin eräs toisessa pitäjässä asuwa puuseppä. Hänellä oli jo se hywä ominaisuus, että hän oli saanut kunnian tehdä pariin seurakuntaan waiwaisukon, ja ne oliwat niin onnistuneet, että ne kauwan aikaa oliwat menossa ympäristön pitäjissä alin=omaisena puheenaineena. Ei woitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo Parliini oli woinut niin asianmukaisesti kowerrella ja wuoleskella nuo hengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen seisoiwat he siinä niin hurskaan ja wiattoman näköisinä, odotellen, milloin joku hywä ihminen jonkun hywän lupauksen johdosta tulisi heille almua antamaan; moni kirkossakäwijä ja wieläpä siwurientäjäkin käwi ihmeellisille waiwaisukoille penninsä panemaan.

Tämmöinen oli se mies, joka tuli M----n seurakuntaan ja laittoi niin, että seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö olisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelwollisuus oli jo ennestään tietty, niin arwattawahan oli, että ehdotus otettiin ilolla wastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli on hankittawa ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen walmistaa.

Semmoiset oliwat M----n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset olot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuiwat, että uudet piti entisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo tukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aiwan mahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista, oliwatko ne oikein wai wäärin, wai meniwätkö ne päin männikköön.

Niin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute. Kuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä wälikappaleita kauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä kellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin paljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin kummallisesti hywä kirkosta tultua ja wielä sitten koko wiikonkin, siihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se ollut wäärin, waikkapa noita wälttämättömiä wälikappaleita ikäwällä ikäwöitiinkin uudistuwiksi.

Oli joulukuun puoliwälissä, kun tuo merkillinen päiwä M----n pitäjälle sattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka wuoksi siihen jo lauwantai=iltana alkoi wäkeä kerääntyä yösijaa saamaan.

Kolinen oli weisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran ollut lukkarin waalissakin, pääsemättä kuitenkaan leiwälle, usein oli hän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa wirkaa toimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän tähden oli Kolinen kuwin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili, kun waan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän takana.

Jo lauwantai=iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja waimoja kirkolle ja pian oliwat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja kartanot hewosia. Pian kuhahtiwat suntionkin pienenpuoleiset huoneet wäkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selwästi näki, että kansaa tuli oikein tulwimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä uusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli wiime wiikolla juhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu wielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä=aamuna aiottiin antaa sen äänen kuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja näkemään oli kansa miehissä rientänyt.

Olipa muutakin uutta kirkolla nähtäwänä, joka myös ihmisissä herätti uteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi saarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu wielä pantu paikoilleen, waan se oli wiety tapulin ullakkoon, jossa se oli halullisien nähtäwänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?

Noissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta suntiosta se wasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aiwan ihka uuden kellon, ei kirkon kelloa, waan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut mikään arwoton neljällä kiwellä käypä silinteri, waan oikein tuommoinen kahdeksankulmainen kailetti=kello, joka oli warustettu tiima=, minuutti= ja sekuntiwiisareilla, ja oli wielä päälliseksi lyöpä. Kellon päällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas; siitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin waan halutti.

Semmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin kehottawaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Wanha kaapillinen, painoilla käypä lyömäkello oli jo kauwan sitten laannut kaikenni käymästä, waikka painoihin oli leiwisköittäin lisätty kiwiä. Eikäpähän siitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se käwi, sillä hakkuri mennä räplätti noin waan omia aikojaan, huolimatta wähääkään pitkäwartisen heiluin harwoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena se että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa. Tuommoinen kello käwi wiimein suntion mielestä wirkaansa kelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin hänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio oli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin laittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut mitään hywää pilwisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli kelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään, mutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei kello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello hänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tawalla joka puolelta, samassa puukon kärjellä wäännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin waan puukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena, että kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä niinkuin edellä on mainittu.

Suntio oli joku aika takaperin saanut taasenkin nuhteita kirkkoherralta myöhästyneen soiton wuoksi. Pahoilla mielin tuli hän kotiin ja rupesi ripustamaan kiwiä nyt kaikenni seisowan seinäkellon painon lisäksi. Kello lähtikin laillaan liikkeelle ja suntio oli mielissään hywästä onnestaan. Mutta kun hän oli seuraawana yönä makeimmassa unessaan muorinsa kanssa, tapahtui se onnettomuus, että kellon nuora katkesi ja tuo kiwipaljous tuli hirmuisella jyrinällä alas. Unen läpi kuului se niin hirmuiselta räjähdykseltä kuin kauhein ukkosen jyrähdys. Säikähdyksestä meni suntio aiwan turraksi, mutta yhtäkaikki tormasi hän wuoteesta ylös tietämättä mihin sitä mennään, mutta mennä sitä waan piti niinkuin nuoli. Mutta pimeän päässä oli sillä kiireellä niin huono seuraus, että hän löi otsansa owenkamanaan ja sai suuren haawan otsaansa. Reeta, suntion waimo, säikähti niin kowin, ettei hän kyennyt ensinkään nousemaan ylös. Hän wapisi kuin haawan lehti, uihkuili ja woiwotteli senkin seitsemänlaisella äänellä ja sanoi monenwärisiä tulisäkeniä lentelewän silmissään. Hän sai siitä pahan rewäsimen ilmoiseksi ijäkseen. Kauwan sai suntio toinnutella itseään, ennenkuin hän kykeni ottamaan walkean. Oitis huomasi hän tuon hirmun oikean laidan, kun huomasi ison kiwiröykkiön lattialla. Tämän hän heti ilmoitti waimollensa, mutta mitäpä se enään auttoi, sillä rewäsin oli tullut, ja se pysyi.

Tämmöisien syiden tähden päätti suntio lujasti mielessään poistaa tuon ikäwän kellottomuuden. Kuitenkin piti hän aikeensa salassa, iloiten siitä ja itseksensä ehtimiseen hyräillen. Hänellä oli kaupunkimatka tiedossa, kun piti lähteä kirkonkelloa noutamaan, ja sieltä hän aikoi ajanjakajankin tuoda, mutta niin salaa, ettei kellään olisi siitä pienintäkään aawistusta. Kun hän sitten meni kaupungissa ollessaan kellosepälle, mielistyi hän tuohon kailetti=kelloon, kun se niin juhlallisesti käydä laklatti. Sen hän sitte arwelematta osti ja hän iloitsi mielessään kuinka hän kellollaan hämmästyttää maailmaa.

Semmoinen oli se ihmeellinen kello, joka juhlallisesti riippui suntion tuwan peräseinällä. Siihen oli se asetettu muutamia päiwiä ennen. Paikkakunnassa ei oltu ennen nähty semmoista kelloa. Tieto tuosta kummallisesta kellosta oli lewinnyt rewontulien tawalla ympäri pitäjää ja jokaisen teki mieli saada nähdä ja kuulla tuota kummallista taidekalua muiden uusien kummien ohessa. Sen wuoksihan se oli, kun suntion huoneet jo lauwantai=iltana kuhisiwat niin täynnä wäkeä.

Ja kylläpä ei suntio pannutkaan sytytettyä kynttiläänsä wakan alle. Wakawana ja arwokkaan näköisenä kuljeskeli hän uteliaan wäkijoukon keskellä, itsekseen hyräillen sanatonta, mutta nuotillista hyräilyä, molemmat kädet seljän takana. Kun hän noin hyräillen liikkeelle lähti, tiettiin silloin aina saatawan kuulla jotakin hywää tuosta ihmeellisestä kellosta, sillä wakawin askelin läheni hän juhlallisesti kelloa, tarttui kiinni tuohon kellon päällä olewaan lyhyeen, rengaspäiseen lyömänuoraan ja wetää hurautti siitä. Ja woi ihmettä, mikä seuraus tuolla näennäisesti yksinkertaisella tempulla oli, sillä kello rupesi heti lyödä hamisemaan niin paljon kuin kerkesi. Tämän tempun uudisti suntio aina silloin kuin uteliasten joukko uudistui ja kun heidän keskinäiset puheensa käwiwät kowin tiedonhaluisiksi, jotka suntio kyllä kuuli, waikkei hän ollut niitä kuulewinaan.

Kun ei hän ollut tuolla hyräily=, käwely= ja hurauttamistuulella, istui hän huoneen peräpuolella harwasanaisena ja miettiwän näköisenä, wedellen sawuja uudesta, wasta kaupungista tuodusta piipustansa, molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Siinä hän sitten korwakuuluksissa kuunteli ja waarinotti jokikisen sanan mitä milloinkin kellosta puhuttiin. Jos joku yksityinen oli niin utelias ja kärkäs, että hän tuli suorastaan suntion luo, tekemään jotakin kellollisia kysymyksiä, sai hän wastaukseksi harwoja, mutta asiallisia ja useinkin niin tylyjä ja pistelewäisiä wastauksia, että ne monen liiaksi uteliaan tiedonhalun jäähdyttiwät kauwaksi aikaa.

Monta eri joukkoa oli näin tullut ja mennyt ja kaikki oliwat saaneet nähdä kellon ja kuulla sen lyöwän. Mutta nämä oliwat waan tuommoista nuorta hälyjoukkoa, joilla ei ole wielä mitään perinpohjaista tutkimuskykyä, tyytyiwät waan tuommoiseen pintapuoliseen näkemiseen ja kuulemiseen.

Oli kappaleen aikaa jonkummoista rauhaa, sillä uusia uteliaita ryhmiä ei tullut; oli waan oma kortteeriwäki ja sitähän woi jo semmoisissa tiloissa rauhaksi sanoa. Suntio oli erinomaisen hywällä tuulella ja sen useammasti nyt kuultiin kellon hanisewaa lyöntiä ja suntion hyräilyä.

Samassa alkoi kartanolta kuulua iloista naurun rähinää ja puheen pälinää.

"Jokohan taas...?" sanoi suntio ja istui jo waralta tuohon wakawaan asemaansa.

Rähinä läheni ja jo tuliwat he porstuaan, jossa he kopisteliwat lunta pois kengistään. Aristelematta astui tuo iloinen ja suruton joukko huoneeseen. Huolimatta yhtään mitään kenestäkään huoneessa olijasta, alkoiwat he wilkuilla ympäri huonetta, lasketellen samassa kello=asiaan kuuluwia sanoja ja lauseita; tuntuipa siltä kuin he olisiwat otaksuneet koko kellon ja talon yksinomaisesti kuuluwan heille.

Nämä oliwat täydessä naimaijässä olewaa nuorta wäkeä ja olipa heidän joukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä Tuiweroisen Tiitus, lyhyt, mustanwihakka miehen paaru. Hän oli naimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus wiisi. Hän tahtoi waan olla siellä, missä muutkin nuoret oliwat, eikä yksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika ei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka waan oli jotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntewana miehenä, sillä hän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli kerran käynyt Jywäskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin ylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahawainnoitansa, alkoi hän tawallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: "Kun minä etelässä käwin".

Niin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa katsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteiwät nuo ohwakkaat wieraat olleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän tawallista tarkkaawammaksi, miettiwämmäksi ja wähäpuheisemmaksi; hyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.

"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa", sanoi eräs suulas tyttö, seinille katsella tirkistellen.

"No woi! Etkö tuota nyt näe...? Tuollahan se on kellokaapin wieressä peräseinällä... Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin", sanoi Tuiweroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.

"Woi herranen aika, tuommoinenko se waan onkin? Noin pieni ... ei seulankaan kokoinen", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle huonetta ja kaikkein silmät oliwat tähdätyt kelloon.

"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?" kysyi suntio jotenkin äreästi.

"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen kaapillinen..." sanoi puhuja hämmästyksissään.

"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio.

Tätä wiimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eiwät kellon tarkastajat näyttäneet ensinkään huomaawan; he eliwät waan omaa elämäänsä ja pitiwät omaa menoansa.

"Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltäwä ja--ja noin paljon wiisareita", sanoi joku joukosta.

"Sepä minusta onkin paha, että niitä niin paljon... Eihän tiedä montako kellokaan on", sanoi Sydänmaan Jussi.

"Niin, mutta 'siprut' minusta owat huonot... Eihän noissa ole kuin suoria piiruja rinnan ja ristissä ... mikä noista selwän...?" säesti eräs tyttö siihen.

"Mutta uskokaapa jos tahdotte, niin minä olen ennenkin nähnyt semmoisen kellon--lautamiehellä se on--jossa oli samanlaiset siprut kuin tuossakin ja minä opin ne aiwan pian ymmärtämään", sanoi eräs tyttö.

"No mitenkä?"

"Minä lähdin ykkösestä lukemaan ja luin: yks, kaks, niin kauwan kun tulin sille kohdalle missä wiisari oli", selitti tyttö.

"No, mutta woisihan tuossakin samoin tehdä", sanoi se tyttö, joka oli kelloa ihannellut.

"Mikäpä olisi, ettei saattaisi."

"Kyllä se on siewä kello. Katsokaapa tuota pikku wiisaria tuossa pikku taulussa ... tuossa alhaalla ... näettekö...?"

"Menee niin että näkee."

"Näkeehän tuon ... hywin näkeekin."

"Lyöpiköhän tuo?"

"Mitäs hän toki tuommoinen ... toisenlaisen sen kellon pitää olla, jonka mieli on lyödä", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa arwostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihanteliwat ja ihmetteliwät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt edeltäpäin kertoa.

"Mitäs se toki... Eihän tuossa ole painojakaan ... painothan toki lyömäkellossa olla pitää", selitti Sydänmaan Jussi.

"Niin, eikä heilaria."

"Ettäkö se ei lyö?" kuuliwat kellon arwostelijat aiwan selkänsä takana sanottawan.

He eiwät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös, kun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia wikoja ja siten syyttä tarpeetta poljettiin sen arwoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin mokomin poistaa ja sitäwasten oli hän nyt liikkeellä.

"Woi, woi lyöpikö se...? Sanokaa, hywä Kolinen, sanokaa", pyyteli eräs tyttö helkewästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.

"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarwita painoja eikä heilareita", sanoi suntio ja katsoa wilautti Tiitusta silmiin.

"Wai lyöpikin se...! Woi kun kuulisi sen lyöwän."

"Odota niin kauwan, kun wiisari tulee tiiman päälle ... kohtahan tuo tulee", kehoitti joku tuota malttamatonta.

"Niin, wain se tulee wasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäwiisari alaspäin ... näethän tuon nyt", hopitti tyttö.

"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin yhden kerran, waan kyllä siihen keino tiedetään", sanoi suntio ja alkoi astuskella kelloa kohden.

"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", kuului nyt ja samassa wetää hurautti hän lyömänuorasta.

Kello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesiwät kaikki hälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon lyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin wakawan aseman, ettei tohtinut hengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan suut tärisiwät kuin haawan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon puoltajain puolelle.

"Jopa oli kumma", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

"Kumma se oli ja woi, woi kuinka siewästi se suhisi ja kuinka kauniisti se lyödä ynisi", hälysi useampi yhteen ääneen.

"Niinhän tuo kalkahti raudalta", sanoi Tiitus nyreissään.

"Kalkahtiko se raudalta?" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki läsnäolewat hämmästyiwät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.

"No enhän minä nyt sitä niin todesta..." koki Tiitus hämillään sanoa.

"Niinäpä se on... Tulee puhumaan, waikkei ymmärrä yhtään kellon päälle", sanoi suntio.

"Woi kuinka se on kaunis kello ... woi kun minullakin olisi tuommoinen kello", sanoi joku poika.

"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa."

"Entä nuo wiisarit sitten ... katsokaa tuota pientäkin, kuinka se sikeltää."

"Ja niin kiiltäwä ja pieni."

"Saattaisipa melkein waikka lakkariinsa pistää."

"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä käwisi ... kellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on", sanoi Tiitus.

"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, wai?" kysyi suntio tuimasti.

"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla."

"Siinäpä laskit aika walheen", sanoi suntio. Samassa hän siwalsi kellon naulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. "Nyt näette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee", lisäsi hän sitten woitollisesti.

Ihmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käweli yhtä raikkaasti, waikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen nähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän kellosepät oliwat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten seinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siiwottuansa, käymään asetteliwat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarwitsiwat silloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taiwas ja päiwäkaudet saiwat he korwiansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti astuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska kellotkin woidaan päälleen kääntää, eiwätkä ole siitä tapo taallaankaan, käydä raksuttelewat waan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.--Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin tekiwätkin, mutta Tiitus oli waan tyytymättömän näköinen.

"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan ... löi kymmentä ja kello ei ole wielä kahdeksan", sanoi hän.

"Se on kumma, minkälaisessa wääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa tuo mies on minun kelloani wastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään pahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen parjauksensa owat", sanoi suntio kiiwastuneena.

Näin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä, nykäsi wieläkin ja nykäsi niin kauwan, että lyönti tuli oikeaan.

"Wieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?" sanoi sitten suntio, kääntyen Tiituksen puoleen.

"Woi, woi kuinka kauwan ja kauniisti se löi, waikka oli alaspäin käännettynä... Eipä se tarwinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä yhtäkaikki", hälisiwät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.