Chapter 2

"Antakaa meidän nyt haastella", pyytelin minä.

"Sehän on warsin hywä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?"

"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tawata ja koko sanalta lukea sisältä."

"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet."

"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee ahkerasti?" sanoi tyttö ja katsoi weitikkamaisesti minua taas silmiin.

"On se tosi ... kyllä se tuopi."

"Mistä te sen tiedätte?"

"Miksen minä tiedä--toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena lukemaan."

"Nyt narraatte ... minä luulen, että kaikki aika=ihmiset wähän walehtelewat ... ei kun narraawat ... isä ja äitikin narraawat."

"Kuka sinulle niin on sanonut?"

"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti owat aina sanoneet kukon tuowan makiaista, kun waan luen ahkerasti, mutta eipä hän ole tuonut."

"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."

"Olen minä ollut ... olen, olen, mutta minua waan narrataan."

"Mutta saatpa nähdä, että kukko wielä kerran tuopi sinulle paljon makeisia; woisipa se tuoda rahaakin."

"En usko ... en, en--minua waan narrataan."

"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä wähemmin kukkoa, joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.

"On minulla, minä sen silloin ostin ... se maksoi kaksikymmentä penniä."

"Näytäpäs minulle se!"

Huoneen perinurkassa oli pieni wuode, sen yläpuolella oli pieni nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi wuoteeseen, sieppasi punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.

"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se wasta komea on", sanoi hän aapista minulle ojentaessaan.

Minä tarkastelin aapista ja wakuutin, että se oli kukkoineen päiwineen sangen hywä ja moitteeton; sitten wiedä kiidätti tyttö aapisen nurkkahyllylle.

Ilta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen ruwettiin hankkimaan maata=panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen pienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku wuoteeseen, nurkkahyllyn alle; nuorimmasta wanhin sai sijansa isän ja äidin wieressä ja nuorin kätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja wuoteita wieraita warten, sentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.

Kun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta ehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli loppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:

"Muistosta toistelaisiakin!"

"Sinun enkelisi warjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta waarasta ja wahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän olisi meille wihainen!" lisäsi pikku Tiina.

Ilma ei ollut wieläkään asettunut. Tuuli winkui, pärisi ja törisi senkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon, winkaloon ja komeroon sen mahtawa woima kulloinkin sattui parhaiten soweltumaan. Tuulen muassa kulkewa lumi rapisi ja suhisi huoneen seinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parwi karkeaa hiekkaa olisi kauhealla woimalla wiskattu huonetta wastaan.

Minä en woinut nukkua, waikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni pyöri tawaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonwäen kanssa, ja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen. Kuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta minusta tuntui, etteiwät wanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei woinut myös mitään arwella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään kuulunut.

Arwiolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin kuulin minä miehen kysywän waimoltansa: "Nukutko sinä?"

"En. En woi nukkua ... jokohan wieras nukkunee?"

"En woi warmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuwan, koska hän on niin hiljaisesti jo kauwan hengittänyt", sanoi mies hywin hiljaisella kuiskaawalla äänellä.

"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä muussa tapauksessa olisi käynyt", sanoi waimo.

"Hywähän se oli ... warsin hywä ... mutta tuo tyttöhän tuo ... mitähän wieraskin meistä ajattelee...?"

"Onhan Tiina wielä lapsi, joka ei ymmärrä wielä totuutta salata eikä teeskennellä ... onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi annettawa--eikähän wieraskaan näytä tyhmältä", puolusteli äiti.

Minä olin kuulewinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.

"Se huolettaa minua kowasti, kun ihmiset luulewat meidän wihaawan toistelaisia, waikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään wääryyttä", sanoi mies.

"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole koskaan pyrkineet heille wielä kostamaan, waikka he owat meille niin paljon wahinkoa tehneet. Ihmisien wäärille luuloille emme woi mitään, mutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä wäärä sorto ja wihamiehemme waino, niin kyllä kerran wielä asiat hywäksi tulewat, ja silloin ihmiset käsittäwät asiat oikeassa walossaan. Tämmöinen on minun mielipiteeni asiassa, wai mitä sinä ajattelet, Antti?" puheli waimo.

"Sinulla, ystäwäiseni, on niin hywä sydän ... sinä jaksat kärsiä ja toiwoa niin paljon ... usein saan minäkin sinusta lohdutusta murheissani ... toiwokaamme nytkin parasta", sanoi mies lohdutettuna.

"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö woisi saada pikku Tiinalle millään tawalla kenkiä? Paha on nähdä hänen wetää laahustawan noita aikaisen ihmisen kenkärajoja. Huonot owat hänen muutkin waatteensa, mutta minulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle waatteet", sanoi äiti towin waitiolon perästä.

"Kylläpä tässä on kilin neuwot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hywän henkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka naapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karwarista, teetetään sitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy hänen odottaa", selitti mies.

"Woi, woi kuinka se on paha----kuulithan sen illalla pikku Tiinalta ... olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän waan lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko tuonutkaan... Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja ehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi ... ei käy laatuun ... me emme saa näyttää epärehellisiltä lapsen silmissä ... meidän pitää hankkia makiaista", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet tuntuiwat huolettawan.

"Kyllähän niinkin, mutta millä?"

"Minä olen saanut naulan woita kokoon ... sen panen jonkun kaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, waikka itse söisimme suoloja sillä ajalla", selitti waimo.

"Tee niin", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.

Pian nukkui waimokin.

Pilwet oliwat taiwaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi. Kiiwaan tuulen muassa kiitiwät ne hirmuista wauhtia, peittäen wäliinsä sekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu wälistä pilkisteli esiin.

Minä olin huomaawinani, että pikku Tiina walwoi. Kuu pilkisti nyt juuri huoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. "Warmaan hän kuuntelee, joko kaikki nukkuwat", ajattelin minä. Samassa huomasin minä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun paisteessa näytti se niin waljulta ja walkealta. Pian pistäysi esiin toinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi wuoteeseen seisomaan ja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen aapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä awausta, jossa kukko oli. Tyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti sen jälleen nurkkahyllylle.

"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin ... he waan kaikin minua narraawat", kuulin hänen itsekseen sipisewän.

Sitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.

Nyt nukkuiwat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon olinkaan selwille saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä perheessä. Minä olin kuullut sanottawan heitä riitaisiksi ihmisiksi, minä uskoin niin olewan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin taisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa sisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin päätöksiin. Mikä sowinnollinen mielenlaatu olikaan heillä sortajaansakin kohtaan--niin, mikä jumalisuus, mikä luottawaisuus ja tyytywäisyys heissä wallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä ohessa, ja kuitenkin oli heitä wäärin ymmärretty ja arwosteltu. Näitä ajatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen: "Ihmiset puhuwat wälistä liikojakin".

Kun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä warowasti ylös. Tulin kaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani niitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiiwin matkalaukulleni ja kaiwoin makeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen kukko=wäliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne myös markan rahan.

Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä oliwat jo askareissaan, kun minä hawahduin; kaikki lapset wielä nukkuiwat. Heti hyppäsin minä ylös ja menin hewostani ruokkimaan, mutta mielessäni oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä waikutuksen hänen hawaintonsa häneen tekisi.

Kun minä palasin hewoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki aamurukoustansa. Kauwan ei wiipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi ylös ja puki waatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle, missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin witkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraawat minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttawan saada tietoonsa, olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka jotakin hyräilemään, ikäänkuin wieroittaakseen muiden huomioita pois itsestänsä. Sitten wetäysi hän salawihkaa wuoteensa luo, nousi wuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen aapisensa.

"Kah...! kansi on auki ... mitä ... onkohan...?" äännähteli hän, ottaessaan warowaisesti aapistansa. "Woi, woi ... eikö ole ... on, on, on ... ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin..." höpötti pikku Tiina wielä, kun hän wuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä aapistansa ja huomasi todellisuuden.

Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eiwät pysyneet kaikki yhdellä haawaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne kaikki tahtonut hallita. Wihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.

"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon...! ja wielä nurkkahyllylläkin... Ei isä eikä äiti narraa ... eikä wieras narraa ... eikä--eikä kukaan ihminen narraa ... toipa se kukko, kun olin oikein ahkera..." lörpätti tyttö saaliitansa näytellessään wanhemmilleen ja minulle.

Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja wastaan ottaa.

"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen sitä kättä, jossa hän rahaa piti.

"Kowin paljonhan se ... eihän niin paljoa..." sanoiwat wanhemmat, täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.

"Älkää niin sanoko, isä ja äiti ... antaa kukon waan tuoda ... mutta minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.

Päiwä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän nähtyään tuli pikku Tiina hywin lewottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla koki hän saada minut jäämään wielä heille; jopa lupasi kaikki makeisensakin, jos waan sen tekisin.

"Kun wasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne", sanoi pikku Tiina, kun näki, ettei hän woinut minun lähtöäni estää.

Sydämelliset kiitokset sanottuani talon wäelle ja lämpymät hywästit heiltä otettuani, lähdin minä tuota waiwaloista taiwalta kulkemaan eteenpäin. Minä en huoli ruweta kertomaan kaikkia niitä waiwoja ja wastuksia mitä sillä taipaleella korkean weden wuoksi sain kokea, mutta sitä en woi olla mainitsematta, etteiwät sittenkään nuo mökin asukkaat woineet mielestäni pois haihtua.

* * * * *

Oli jo hywin kewättalwi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota taiwalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suwi=ilmaa, jonka wuoksi jälellä olewa lumi oli tullut niin kowaksi, ettei sitä minkäänlainen tuulen wihuri woinut enään irti saada.

Oli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle. Kiiwas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päiwää. Tämä seikka peljätti minua ensin kowasti, mutta kun ei taiwaalta tullut yhtään lunta, eikä entinenkään woinut irtaantua, lähdin pitemmittä arweluitta taipaleelle, jopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään tiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla waapperalla taipaleella nykyään on.

Tarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä sen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuiwat mielestäni jonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani sitä hauskaa kohtausta, kun saan tawata taas pikku Tiinaa ja puristaa hänen wanhempiensa ystäwällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toiwo, että saisin jollakin tawalla tietooni, missä suhteessa mökin wäki nyt oli tuohon toisen mökin riitaisaan ja wahinkoa pyytäwään Mattiin.--Nämä asiat ne oliwat, jotka minut paniwat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne woittiwat kaikki ennakkoluulot ja laskut.

Waikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja wastukset tuolla taipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei minulla ollut aawistustakaan. Se oli luodewesi, jota kowat luode= ja länsituulet ajoiwat meren=lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni huomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon wettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut takasin pyörtää; paitsi sitä toiwoin ettei muillakaan lahdilla ja salmilla olisi sen enempää wettä. Aiwan pian kuitenkin huomasin tämän otaksumiseni wääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta useampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä wettä. Tämä seikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän woinut wesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja warowasti kahlauttaa hewosta.

Tämän tähden oli ilta kulunut hywin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja sentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Päälliseksi oliwat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla oli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi wielä pimeyttä.

Minulla oli wielä ylimentäwänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi wälitti yhteyttä erään ison sisälahden ja meren wälillä. Sen kautta purki meri luodewettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen wuoksi woi tuossa sywässä salmessa käydä wäkewä wirta, joko lahteen tahi merelle päin, aina sen mukaan, nousiko luode wai laski.

Niin, ei ollut minulla enään muuta ylimentäwää kuin tuo salmi, mutta kuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta sittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystäwällisten ihmisten parissa.

Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä muuta neuwoa oli, kuin täytyi ruweta wuonaamaan sen yli. Heti rannalta lähdettyä nousi wesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hewosta ohjata kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä sywemmästi oli wettä. Kaikki keweämmät kapineeni rupesiwat reessä uimaan ja minulla oli täysi työ pitää niitä koossa, etteiwät ne purjehtineet tiehensä. Kowa wirta käwi merestä lahteen päin, ja kun kowa tuuli wielä kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin wakuutettu, ettei niin kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä hewosta eteenpäin. Minä seisoin jo polwia myöten wedessä, ja joka silmänräpäys pelkäsin hewosen ja reen, kowan wirran ja tuulen sortamana, kaatuwan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa ja wihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten aloin ajaa eteenpäin.

Kauwan ei tarwinnut ajaa, ennenkun walkea rupesi pilkottamaan. "Tuollahan se onkin odotettawa tuttu mökki", ajattelin minä, ja se tieto tuntui sangen miellyttäwältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin jotenkin kontetuksissa kylmän kylwyn tähden.

Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Pian huomasin minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin pimeässä woi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan wanhemmille.

Tämä hawainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut walitsemisen waraa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisiwat suussani. Se tunto minua kowin waiwasi, kun en woinut pikku Tiinalle ja hänen wanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut, mutta mikäpä oli neuwona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo huomenna woin heitä tawata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin hewostani waljaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.

Minä astuin tupaan; se oli aiwan pimeä, ja nyt wasta huomasin, että se walkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä seisahduin owipieleen ja sanoin umpimähkään hywän=illan, mutta mitään wastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, waan ei kuulunut hengen huokua; eipä olisi luullut mökissä olewan ainoatakaan asukasta, ellei tuota walkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuwassa ollut niin ihana lämmin kuin siinä oli.

Kauwan pimeässä oltuani, selweni näköni senwerran, että erotin tuwan perällä olewan owen; se kai wei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se walkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä tawantakaa kuulewinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani kolahti owi wasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä. Nyt koetin tawantakaa yskähdellä aina kowemmasti ja kowemmasti, siinä tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä sitten tulisi joku walkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun otettuani, tunsin olewani hywin tukalassa tilassa.

Wihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olewaa owea kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä awainta, mutta mitään semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa waan.

Minä lykkäsin hiljaa owea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin walkea, joka paloi talikynttilässä. Sen walossa näin minä ensi silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, waikken kohta käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli wuode, johon oli peitetty jotakin walkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en tiennyt. Wuoteen wieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä paloi.

Huoneessa oli neljä henkeä: keski=ikäiseltä näyttäwä mies ja nainen sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arwiolta kumpikin alle kahdeksan wuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eiwät huoneessa olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He oliwat kaikki alakuloisen näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottiwat liikahtamatta yhteen ja samaan paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn walkoisella lakanalla. Minä näin, että miehen leweät ja wahwat hartiat jytisiwät ja leweällä oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tawasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä kaikki kai tuliwat jostakin sisällisestä tuskasta.

Kauwan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä käytöstänsä--woi mitä se oli--oliko se jotakin wihaa tai koston pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten muistanut omia wasta nähtyjä waiwojani, enkä nykyistä puutteenalaista tilaani ja märkiä waatteitani ja jalkineitani.

"Istukaa, wieras!" kehoitti wihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se tuntui minun korwissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.

Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olewalle tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.

"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen näköisiä?" sanoin minä wihdoin kuiskaamalla.

"On ... kowa onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.

"Kowa onnettomuus!--no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä hätääntyneenä.

"Tuonne taipaleelle ihminen kuol..." yritti mies sanomaan, mutta sanat takertuiwat kurkkuun.

"Hywä Jumala, wai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut juuri hääwiä tuolla ulkona ... wai ihminen kuollut! Tekö hänet löysitte?"

"Minä."

"Oliko hänellä hewosta?"

"E--ei ... mitäs semmoisella..."

"Minkälaisella?"

"Niin nuorella ... sikiö wielä."

"Warmaan uumertui hän noita luodewesiä kahlatessaan?"

"Aiwan niin."

"Kuinka hän oli...? Mitenkä te hänet tapasitte?

"Hän oli wiimeiseksi kahlannut ison luoweden yli, jossa oli wettä hänen wyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti wielä päässyt, mutta luultawasti oli hän niin kontettunut, ettei woinut enään liikkua, sillä juuri kuin hänen olisi pitänyt kuiwalle nousta, oli hän kaatunut suulleen; siinä hän sitten oli, waikkei siinä ollut wettä kuin pari korttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni", selitti mies; nyt jo wähän wapaammin.

"Woi raukkaa!--luultawasti te toitte hänet kotiinne?" sanoin minä.

"Toin ... kuinkas muutoin."

"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä wielä jotakin: onko hän teille tuttu?

"Hänet tunnen liiaksikin hywin", sanoi mies, ja rupesi ääneensä nyyhkimään.

"Hän on kai tuossa wuoteessa tuon lakanan alla?"

"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet wielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi waimo, sillä mies ei woinut mielenliikutuksensa wuoksi puhua. "Haluttaako wieraan häntä katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois wainajan kaswoilta.

"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama--"pikku Tiina, tuo hywä lapsi!..."

Samassa horjahdin minä herwottomana takaperin tuolille, josta juuri olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin wainajaa. Siinä wapisin minä niinkuin haawan lehti, enkä woinut sanaa suustani päästää, niin sywän waikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton hawainto teki minuun.

Samoinpa näkyi muittenkin laita olewan, sillä mies purskahti ääneensä itkemään, ja kun waimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta hypein niistämään, wapisi hänen kätensä niin, ettei hän woinut sitä toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkiwät, jota en minä ollut heidän ennen nähnyt tekewän.

"Hywä Jumala...! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi waimo matalalla wärisewällä äänellä.

"Olen moneenkin kertaan. Tawatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain minä waiwalla sanotuksi.

"Ja mi-minä ... Jumala minua armahtakoon... Minä olen heitä sydämestäni wihannut ja--ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.

"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä wihaanne ja kostonpyyntöönne, koska warmasti tiedän, etteiwät he ole koskaan teitä wihanneet?" sanoin.

"Minä en ole wielä kenellekään ... mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja awonainen, että woin kaikki ... syytä ei ole heissä ensinkään ... wika on minussa.--Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen waimoonsa, mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä kostonpyyntö maannut aina mielessäni... Woi minua!" selitti mies awonaisesti.

"Tietäwätkö wanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"