Chapter 7

Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli... He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.

Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa, oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui hän kiihkeän lahkon pauloihin.

Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti heidän wallassaan.

Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli mieli taiwaan waltakuntaa periä.

Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja wirkistyneemmäksi.

Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan. Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.

Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle. Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä olewan säikeen poikansa elämänlangasta.

Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään, istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.

"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.

"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.

"Ei, eiwät ne ole ... mutta owathan ne...", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.

"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.

"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan luomatta.

"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi poika kummastellen.

"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.

Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.

Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.

Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden, eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten, että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin woi.

Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää, että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.

Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.

Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään. Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään, jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.

Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään. Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan tehnyt.

Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.

"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.

"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.

"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku murhe?" pitkitti wieras.

"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.

"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.

"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.

"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.

"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.

"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.

"Olenhan minä kirjoitellut".

"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia teräwästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä waikuttaisi.

"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa.

"Sen wuoksi kuin ne sotiwat Jumalan tahtoa wastaan", sanoi hän ja tarkasteli yhä Anttia.

"Minä tiedän, että te olette willinneet äitinikin ja samaa mielitte minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti ylönkatseellisesti.

"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka tuottaa kuoleman", sanoi wieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran silmäyksen. Wieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo wieras lähti tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siiwoa puhettakaan. Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan wiha kaikella ankaruudellansa olisi maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisiwat seisoneet kadotuksen kauhean kuilun partaalla walmiina sinne syöstäwiksi.

"Woi, woi meitä, rakas poikani, woi kun et sinä antanut hänelle edes siiwoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päiwitteli äiti ehtimiseen itkunsa seasta.

Äidin tila rupesi Anttia kowin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; waikea oli nähdä hänen surewan ja olewan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden koki hän häntä lohduttaa miten waan parhaiten taisi; muun muassa lupasi hän wierasta paremmasti puhutella, jos hän waan wielä tulisi.

Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan niin kummalliselta----hän oli tietämättään puoliksi woitettu.

Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon wieraan kotiaan. Hänet tawattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.

Pian oli wieras siellä.

"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.

"Puhukaa waan, Kyllä minä woin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.

"Jumala tahtoo sinut panna kowan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi wieras.

"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"

"Sinä et ole wielä lakannut synnillisestä työstäsi, waikka olet kuullut, että se on Jumalan tahtoa wastaan; se on omaa tahtoa, sanon minä", sanoi wieras tuomitsewasti.

"Olenhan minä wielä kirjoitellut."

"Niin, mutta Kristus ja beliaali eiwät sowi yhteen."

"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta wastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, waan on päinwastoin itse totuus", puolusteli Antti itseään.

"Mikä on totuus?" kysyi wieras, ikäänkuin saadaksensa wastustajansa kietoutumaan omaan paulaansa.

"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä itsellemme hywäksi", sanoi Antti warmuudella.

"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi eiwät ole hänen totuuttansa, ja sen wuoksi eiwät ne pysy, waan tulewat tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäiwänä."

"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.

"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun sydämeen----ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat hänelle waan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää maailmalle."

"Kuinka minä siis woisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne antaa?" kysyi Antti neuwotonna.

"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä ne eiwät ole hänen tahtonsa mukaisia, eiwätkä hänelle otollisia. Heitä pois tyköäsi helma=syntisi--oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä", sanoi wieras käskewästi.

"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden kanssa pitää tehdä?"

"Polttaa."

"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.

"Juuri niin."

"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."

"Mutta Jumalan aiwoitus ei ole ihmisen aiwoitus, eikä hänen tahtonsa sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta wiaton olen minä sinun wereesi", sanoi wieras ja meni uhkaawan näköisenä pois.

Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa wapisi kuin haawanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kaswojansa myöden. Hän tunsi jylisewän tuomion pauhaawan sydämessään, jos ei hän tottelisi sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.

Waaleana ja horjuwana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan säilytti. Wapisewin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden kanssa äitinsä luokse.

"Woi, äiti! Tässä nämät owat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte, kunhan waan tuo wieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut ... minä en tiennyt niitä niin pahoiksi----mutta menkää, Jumalan tähden, sen wieraan perään!----minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi----menkää, menkää, äiti!" sanoi hän sisällisestä tuskasta wapisewana.

"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.

Kauan ei hän wiipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa takaisin.

"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkiwaltiaan kurittawan käden alla?" kysyi tämä, palattuaan wapisewan pojan luo.

"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.

"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen owat, että itse iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi wieras kolkosti.

Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko lähettilään ääni.

Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle, nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.

"Woi, woi minkä minä nyt tein ... se ei ollut oikein!" huudahti Antti ja horjuen meni hän wuoteellensa.

"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.

VII.

Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuwassa. Ei hän nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee waan hän ja tuntee loppunsa lähenewän. Rauhaton on hänen tuntonsa, waikka ehtimiseen hänen wuoteensa wieressä wakuutetaan, että nyt hän on pelastettu.

Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut tunnetuksi, oli Antti karttanut ystäwänsä kohtaamista, ja se olikin onnistunut niin hywin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin. Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kowin, sillä hän ei woinut käsittää syytä tähän ystäwänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen. Oskari oli koettanut ahkerasti tawata ystäwäänsä, mutta aina se oli sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.

Antti kaipasi sairaswuoteellansa kowasti Oskaria. Kauan oli hän jo pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Wihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli kuolewan poikansa wiimeinen tahto.

Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi... Kun tämä oli tapahtunut, kiersi hän laihat ja näiwettyneet kätensä ystäwänsä kaulaan, ja kyyneleet waluiwat hänen kuihtuneita kaswojansa myöden.

"Woi, rakas ystäwäni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän nyyhkytystensä seasta änkyttää.

"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet waluiwat hänenkin silmistänsä.

"Tahdoin sinua tawata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.

"Sinä käyt kowin säälikseni; woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoi Oskari.

"Älä minua sure, ystäwäni, minua ei woi kukaan parantaa... Kohta pääsen sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuwat... Mutta minulla on eräs asia sinulle ilmoitettawa, ystäwäni."

"Puhu, puhu, rakas Antti."

"Minä pyydän----älä suutu minuun... Minä olen----olen ra-rakastanut Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin paljon, toiwossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa ... mutta toiwo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on kauheasti kalwanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt olen sen ilmoittanut", puhui Antti wärisewin äänin.

Oskari waaleni. Nähtäwästi ei hän ollut osannut aawistaakaan, että Antilla olisi jotakin salattawaa ollut. Towiin aikaan ei hän kyennyt puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.

"Miksi et, ystäwäni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän wiimein.

"Mitäpä siitä olisi ollut hywää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä woinut jakaa parhaimpienkaan ystäwien kesken. Minä tyydyn nyt aiwan hywin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet saada, eikä kukaan muu.--Sano hänelle minulta terweisiä, että olen häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin minusta on aika jättänyt... Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäwäni, olet", sanoi Antti.

Oskari ymmärsi ystäwänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystäwänsä kalmistunutta, mutta polttawaa poskea wasten, ja siinä he oliwat sanattomina; ainoastaan poskien wälitse putoilewat kuumat kyyneleet ilmoittiwat, että sydämet tekiwät tuntehikasta työtä.

"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari toinnuttuaan.

"Niitä ei ole enään."

"Ei ole enään! Mihinkäs ne owat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.

"Ne owat poltetut."

"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"

"Omalla kädelläni tein sen."

"Runoelmatkin?"

"Kaikki, kaikki owat menneet, ei mitään ole jäänyt."

"Woi kuinka suuren wahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta ja toimittaa painoon."

"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne owat menneet, ja menkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään wähää", sanoi sairas kolkosti.

"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?"

"Ei mitään."

"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun muistoksesi?"

"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus=laalikostani; ell'ei sinne ole sattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan ole", sanoi sairas.

Oskari meni ja myllisti kauan laatikossa olewia joutopaperin paloja. Wihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi hän sairaan ystäwänsä wuoteen luo.

"Tämän minä löysin sieltä", sanoi hän iloisesti.

"Mikä se on?" kysyi sairas.

"Tämä on eräs runo", selitti Oskari.

"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä ummistuiwat puoliksi.

Ja Oskari luki:

"Miks' synnyin?

Miks' synnyin ma--miks' joku muu Ei eestäin syntynyt? Miks' unholaan kuin laho puu On syntyy täytynyt?

Miks' syntyneet ei wiisahat Mun eessäin maailmaan? Ne joill' ois maineet mahtawat Ja woimaa warressaan.

Ma synnyinkö noin suotta waan, Tai tyhjän tarpeheks', Tulinko tänne maailmaan Waan joukon täytteheks'?

Jos niinkin on, niin totta lie Täss' sijaa mullekin, Jost' elon wirta minut wie Sen kowaan leikkihin.

Ja elon tuiman taistoissain Ma suruin unhotan, Min tunnen aina rinnassain Kauheesti kalwawan.

Siis tartun waikka kalpahan-- En jouda suremaan; Jos synnyin eloon halpahan, Käyn siinä kuolemaan.

Niin, syntynyt en loistohon, Mä synnyin elääksein Ja ryhdyn työhön, taistohon, Teen työtä kuollaksein."

"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä pitänyt siinä arwossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen. Sitä kyhätessäni oli minulla wielä toiwoa ja uskallusta, jospa kohta suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtäwästi heikkoniwat hänen riutuneet woimansa paljosta woimain pinnistyksestä.

"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.

"Saat", sanoi sairas raukeasti.

Kun Oskari huomasi ystäwänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi, ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä wälin maata riuwotti sairas herwottomana, hengittää liehkasten heikosti ja tiheästi. Hänen silmänsä oliwat wielä nytkin puoliksi ummistuneina, joiden raollaan olewien luomien alta silmäwalkuaiset muljahteliwat. Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäwäänsä, katseli waan häntä, tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.

Wihdoin awasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.

"Wieläpä sinä olet täällä ... luulin sinun jo menneen", sanoi hän.

"Wielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.