Chapter 5

Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.

Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.

Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.

Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.

Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.

Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.

Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista, niinkuin päiwää ylenewäksi.

Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.

Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan, semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.

Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.

"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.

"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.

"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.

"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."

"Minkälaisia?"

"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."

"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."

"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"

"Katkismuksessa."

"Mitenkä niin?"

"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'----Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.

"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.--Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.

"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.

Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.

IV.

Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.

On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan opinnoitansa.--Niin, Antti on nyt lyseolainen.

Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli, sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin, kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi woinut tuntea hywää eikä pahaa.

Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään, joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia merkitty.

Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen, että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.

Waikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystäwä, johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystäwä oli Antin kotipitäjässä asuwan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä wäli iässä, opissa ja arwossa ei estänyt heitä tulemasta mitä sydämmellisimmiksi ystäwiksi.

Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut. Tämä teki sen, että waikka Oskari olikin wiattomissa asioissa leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia wakaisia asioita käsiteltäissä wakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntawan kautta oli hän woittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin koulutowereiltaankin, wieläpä kaikilta ihmisiltä koulun ulkopuolellakin.

Nämät molemmat ystäwykset oliwat eri tawalla kehittyneet. Oskarin wanhemmat oliwat tosi=siwistyneitä ihmisiä, eiwätkä waan tuommoisia pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanowat itsensä siwistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Wapaina kaikista epäluuloista, kehittiwät he jo aikaisin poikansa totuuden tuntoa ja tämä waikutti terweellisesti pojan wastaiseen elämänjuoksuun. Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta palawammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistiwat kodin ahtaat käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eiwät nämätkään woineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eiwätkä masentaa sitä opin halua, joka hänessä aina paloi ja jonka walossa hän pyrki sen perille, mutta sangen masentawan waikutuksen se kumminkin häneen teki.

Waikka ystäwykset oliwatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet, oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsiwat oikeaksi, eiwätkä poikenneet siitä oikealle eiwätkä wasemmalle puolelle. Oskari huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtäwissä ja kuultawissa, ja tämä se oli, joka weti hänet likemmäksi Anttia, waikka tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarwinnut kauan toisiinsa tutustua eikä ystäwyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa woinut sitä koskaan häiritä; olipa niinkuin he olisiwat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa sielun läwitse.

Alusta alkaen, kun he ystäwyksiksi tuliwat, käyttiwät he joka=ikisen loma= ja lupahetken seurustelemiseen. Wapaasti waihtoiwat ja ilmoittiwat he aatteitaan toisillensa, arwostellen ja tehden niistä päätelmiänsä, ja näin tuliwat he toinen toisensa sisälliseksi kaswattajaksi. Awonaisesti ilmoittiwat he toisillensa sekä ilonsa että surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisiwat sulautuneet yhdeksi sieluksi.

Tämä rupesi terweellisesti waikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja umpimielinen luonteensa rupesi aiwan itse tietämättään saamaan tästä wirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla olewa luulewaisuus, joka oli kodin kaswatuksella häneen isketty, rupesi hänestä wähitellen haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis hawaitsi, ilostutti jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystäwänsä synkkämielisyyden waikuttawan wahingollisesti hänen teräwään ymmärrykseensä ja ylewiin pyrintöihinsä. Noissa wälillisissä, wapaissa keskusteluissa oli Oskari koettanut warowasti waikuttaa siihen suuntaan, että olisi saanut ystäwästään tuon lannistawan tunteen pois wieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin waikuttaneensa, oli hänen sisällinen ilonsa täydellinen.

Antti rupesi nyt wähitellen suwaitsemaan toisiakin koulutowereitaan, wieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi. Wähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä towerilla. Ystäwät oliwat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän waalin kautta, Oskari ja Antti walinneet koulutoweristosta, sillä heillä, ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin walitsijoilla itselläänkin oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä waihtelewammaksi ja iloisemmaksi, mutta wakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä mitään ylimielisyyttä ja riwoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta miehissä hälwästiin, ja sillä tawalla kaikki halpamaisuus tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa waliojoukko.

Sekä Oskari että Antti oliwat luokallaan ensimäiset oppilaat. Opettajakunta ihmetteli Antin teräwä=älyisyyttä ja kykyä pikaisesti oppimaan waikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt huomaamatta pojan arwokas wakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä oli wallitsewana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken tämän tähden kunnioittiwat he häntä suuresti; he pitiwät häntä luokan kruununa ja toiwoiwat hänestä paljon.

Sillä tawoin kului wuosia, ja ystäwykset kohosiwat luokalta luokalle. Wuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja jäntewä oli hänen wartalonsa, ja kun siihen wielä lisäksi tulee hänen pyöreät, werewät ja täyteläiset kaswonsa, siniset lempeät silmänsä ja wahwa, mustanruskea tukkansa, ei kukaan woinut mieltymättä häneen katsoa.

Koulun loma=ajat oleskeliwat ystäwykset kotipitäjässään. Kun ei Antti woinut isäpuolensa wuoksi mennä kotiinsa loma=aikaa wiettämään, toimittiwat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään, asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystäwysten hartain toiwo, ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.

Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla käynneillä aina mukana.

Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.

Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen, että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.

"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi hän.

"En weliseni woi... Minä en woi hywin,--salli minun olla yksinäni!" pyyteli Antti.

Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa tekemään.

Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystäwysten yhteinen huone. Hän awasi akkunan ja siitä wirtaawa raitis iltakalween ilma teki hywää hänen hätääntyneelle sydämellensä.

Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen wuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä kanssa: "Olisiko mahdollista...? Ei, ei ole...! Mutta onhan ennenkin semmoisia ihmeitä tapahtunut,--kummempiakin ... miks'ei nyt woisi niin käydä? Mutta ystäwäni Oskari...? Missä suhteessa hän on häneen...? Hehän owat lapsuuden ystäwät... Mutta ei, ei, ei ... heidän wälillänsä ei woi olla mitään ... ei mitään, sillä heidän wälinsä on niin wapaa ja awonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin olisi...----Mitäs minä nyt? Teenhän wäärin ystäwääni kohtaan, kun annan tuommoisille ajatuksille waltaa, sillä olisihan hän sen minulle ilmoittanut, jos waan heidän wälissänsä jotakin semmoista olisi."

Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hywän oppinsa ja wakawan elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä hawainto wirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen walossa sai hän kaksinkertaista woimaa ja rohkeutta mieleensä. Waikk'ei hän woinut omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään wikaa, että hän olisi mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja ankarammin walwomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän kerran woisi saada Lotan omaksensa.

Tuo haaweilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastawansa kaikkia ihmisiä ja jos hän olisi woinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.

Tämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen luoksensa. Awoimin sylin juoksi Antti ystäwäänsä wastaan ja sulki hänet syliinsä. Hän ei woinut pidättää itseänsä, waan kyyneleet tuliwat hänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.

"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?" kyseli Oskari hätäilewästi.

"Ei mikään" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.

"Oletko kipeä?"

"En."

"Sinä, ystäwäni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään ymmärrä sinua", sanoi Oskari hämillään.

"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen pahoinwoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin iloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin sinua, ystäwäni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun woin rajattomasti luottaa", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäwäänsä.

"Olipa hywä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta. Mutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen koskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut", sanoi Oskari.

"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäwäni, minun olla iloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla", sanoi Antti.

"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja synkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle suotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et woine kieltää itsessäsi löytywän; siihen suuntaan olen koettanut waikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun woittaisin mitä olen tarkoittanut", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt iloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.

Kauan, myöhään yöhön, haasteliwat ystäwykset iloisesti niitä näitä. Wihdoin nukkuiwat he makeaan uneen.

Antti oli uskonut ystäwästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta tästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota hän huolellisesti salasi ystäwältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.

Pastorin perhe edelleenkin käwi usein nimismiehellä wieraina ja käwiwätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi wäliaikoinakin tuon ensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän wieraisilla ollessa tuli Lotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja wähäpuheiseksi, että kaikki sitä kummasteliwat. Hän wältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin nurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin jotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä puheliaammaksi, waikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä kunnioittawasti. Pastori tawallisesti selwin sanoin antoi tietää, että Antista suuren neronsa ja kykynsä sekä wakawan elämänsä wuoksi toiwottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän waan häpesi ja punasteli näitä kuullessaan.--Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus ja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään tietämättä rakasti ja jolle hän oli koko wastaisen elämänsä pyhittänyt.

Waikka Lotta olikin wienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin wapaa ja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:

"Mikä teitä waiwaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin käypi ikäwäksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hywä ja tulkaa tekemään seuraa!"

"Mitäs minä ... enhän minä tämmöinen ... änkytti Antti wastaukseksi ja joutui niin hämille, että hän punastui korwia myöden.

"Minkälainen?" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä kysywästi silmiin.

"Täm ... tämmöinen ... näin, näin--halpa", jankutti Antti, joutuen yhä enemmän pulaan.

"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on teräwä pää kuin partaweitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset kunnioittawat teitä ... teistähän woipi wielä tulla kokonainen nero.-- Teillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana", sanoi Lotta ja meni pois.

Antti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän oli kuullut hänen sointuwan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja solakan wartalonsa ja wiehkeät kaswonsa, tuntenut hänestä wirtaawan lemmen pyhän, polttawan wirran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettawia sanoja, wiittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja samassa hänen tulewaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa kuin hänkin,----niin, ehkäpä!

Nämät tunteet eiwät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista seuramiestä. Yksinään istuili hän waan jossakin nurkassa, nauttien niitä tunteita, joita wast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä wiritetty.--

Kun wieraat oliwat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa. Siellä mietti hän tilaansa ja wertaili nytkin itseänsä ystäwäänsä Oskariin, ja hän hawaitsi suuren eron olewan hänen ja ystäwänsä wälillä. Oskari oli aina iloinen ja wapaa kaikessa käytöksessään kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen waikuttawan hywää eikä pahaa ... olihan waan niinkuin ei olisi mitään erinomaista saapuwilla, ja se oli Antista kummallisimmista kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt waltaan, ja wihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin wapaa,--ja kenties on hän wapaa Lotankin suhteen.