Chapter 4

"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."

"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen ... miks'et ole, rakas lapseni, minulle tätä ennen sanonut?--Sallikaa minun tawata häntä ... eläwät kaikki..." hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.

Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle ilmoitettu mitään edeltäpäin.

"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan ... sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.

Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"

"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin ... kyllä minä olen oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu ... todista sinä Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.

"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä", todisti emäntä.

Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään wierasta tarkemmin. Nyt tunsi hän hänet. Kyyneleet rupesiwat walahtelemaan hänen rypistyneitä kaswojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauwan puristi hän äänetönnä sitä. Arwokkaalla maltillisuudella kertoi hän mielenliikutuksensa, eikä wirkkanut muuta kuin: "Kelpo wäwymme luona on minulla ollut hywä turwa, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan pääsi päälle."

Koko talon wäki katsoi awossasuin tuota outoa tapausta.

Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kowa elämän kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin kipeä, ett'en woinut sitä surkeutta nähdä, mihin he oliwat joutuneet, waan syöksyin ulos maailmaan siinä wakaassa toiwossa, että woisin työlläni wielä jotakin takaisin woittaa. Tätä aatettani en uskaltanut kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saawani siitä kuulla pilkkaa ihmisiltä. Kauas wieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman wuoden kuluttua oli minulla niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin pitkälliseen tautiin, jonka wuoksi ei ollut toiwoakaan kotiin päästä. Wihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että woin yrittää, ja nyt olen tässä.--Wäwymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toiwottawan, mutta tässä woin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä näyttää.--Kun tulin kylään, luulin tapaawani wanhan, sokean tuttawani, saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aiwan pyörällä, enkä ymmärrä asiain menosta wieläkään mitään. Sentähden pyydän minä, että isäntä ja emäntä weisiwät minut muorineni johonkin eri huoneeseen, että saisimme wapaasti siellä jutella."

Pyyntö täytettiin kohta.--Wielä aamupuoleen yötä näkyi heidän kamaristaan walkea.

* * * * *

Wiikon päätä lewisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt wielä rahaa. Pian muutti ukko muorinsa kanssa omaan wanhaan kotiinsa, ja hajallaan olewa perhe koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi.----Ilo oli rajaton ja täydellinen.

Sokea isäntä hallitsi wankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan=oloon tekiwät sitä lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän walottomat ajat hupaisemmiksi.

Semmoista oli sokean elämä. Ja waikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkewän.

KUIHTUNUT WESA.

I.

"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."

Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.

Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.

Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.

"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.

Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.

"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.

"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.

"Oliko sinulla taasenkin kirja?"

"Oli."

"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.

Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.

"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat kylläksesi lukea... Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä, että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä parempaakin tulee", lohdutteli äiti.

Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.

Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia, joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän saakka tullut täytetyksi.

Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko" Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella, sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin tahi--suuhun.

Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin. Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan. Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa. Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että puhtaana rahana.

Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan hänet toiseksi miehekseen.

Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan, annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua toisistansa.

Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan. Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta, käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen käyneen.

Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita, suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin. Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä, päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan käskee ja sanoo.

Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä, näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan. Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin, sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.

II.

"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!" sanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he oliwat kahdenkesken kamarissa.

"No, mitä waan? Eihän waan sitä ainaista wanhaa wirttä?"

"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla wanhalla wirrellä, sillä eihän wirret koskaan wanhene", sanoi emäntä.

"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja samaa narinaa."

"Oikein sinä arwasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua."

"No, anna kuulla! Senhän arwasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä; mitähän hywää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?" sanoi isäntä iwallisesti.

"Älä nyt, Israeli, noin halweksiwaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän ihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä ihmisellisesti puhua", sanoi emäntä loukkaantuneena.

"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskewästi ja woitollisesti isäntäwaltansa nojalla, waikka hän tunnossaan tunsi itsensä woitetuksi.

"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti=poikaa kansakouluun ensi syksynä, kun hänellä on niin kowa halu sinne päästä?"

"Senhän minä arwasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."

"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"

"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin wesilintua nakkiamaan; jos hän wielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen koiran ruokkijaa. Älä liwertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.

"Woi, kuin sinä, Israeli, olet kowasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja purskahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on akkain wiimeinen waltti, mutta onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja woin wakuuttaa, ett'eiwät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti suuttuneena pois.

Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän tunsi tunnossaan, että asia siitä waan pahenisi.

Sinä yönä emäntä ei woinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri wäli niillä kuitenkin oli. Ennen oli elämä niin keweätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin ei ristit ja wastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta, sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys, hellyys ja ihmisellisyys meni aiwan hukkaan, juuri kuin kuumille kiwille, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, wieläpä pilkkaakin saapi nyt waan kaiken hywyytensä ja rakkautensa edestä. Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä wälttämättömyys olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään mitään mahdollisuutta pois päästä.

Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kowin onnettomaksi. Wiimein puhkesi hän wuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä woinut itseänsä hillitä, waikka kuinkakin olisi koettanut woimiansa ponnistaa. Wihdoin jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen teräwä järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta walkene miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän lempeydellä ja kärsiwällisyydellä, aina ja lakkaamatta, waikuttaa elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaawansa siitä, ennenkuin tuo kowa sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loiwat uutta woimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja hän waipui aamun koittehessa wirkistäwään, waikka lyhyeen uneen.

Mitä emäntä oli luwannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään nurkuwaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, waikka isäntä olisi ollut kuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopiwissa tilaisuuksissa muistutti ja neuwotteli hän, kuinka hywä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun ja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen hartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulewinaankaan isännän kylmiä ja iwallisia wastauksia, naureli ja leperteli waan, juurikuin asiat olisiwat olleet parhaassa sopusoinnussa.

Ajanpitkään ei isännän jäykkyys woinut aiwan seisoa tuon alituisesti lehtäwän lempeyden edessä, waan wähitellen rupesi se heltimään ja liewenemään, waikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä emäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toiwoi.

Sillä tawoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta awattiin syyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelwolla, sillä asialle ei oltu tehty wielä ratkaisewaa päätöstä.

"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole...? Pojan tekee niin mieli kouluun ... eikähän tuosta isoon työhönkään wielä oikein ole ... kyllähän hänellä wielä on aikaa... Poikaparka nääntyy ja surkastuu surusta, kun ei pääse...--Älä nyt, Israeli, enään kiellä, mutta sano, että kyllä hän pääsee... Poika riepu olisi niin mielissään ja minun olisi niin hywä olla... Ethän kiellä, ethän...?" puheli emäntä taasenkin eräänä iltana isännälle.

"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulewan, jos hänet kouluunkin panisi?"

"Enhän minä hänestä suuria toiwokaan, mutta antais hänen koettaa; aina hän siellä kuitenkin jotakin oppisi."

"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hywä talonpojaksi, wai kuinka?" sanoi isäntä tylysti.

"Woi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen waan, ett'ei talonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, waikka hänkin saisi jotakin oppia. Suotta kai sinä, Israeli, waan semmoisia puhut; et suinkaan sinä sitä todella sano ... enkä minä usko kuitenkaan, waikka wielä mitäkin sanoisit, ett'et sinä päästä ... en waikka..." sanoi emäntä, ja katsoi miestänsä lempeästi silmiin.

"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun ... totta nyt pane hänet mihin ikänä tahdot", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntywästi.

"Kas niin, Israeli, arwasinhan minä, ett'et sinä woi kieltää ... ilman aikojaanhan sinä wain olet estellyt ... tiesinhän minä sen. Nyt on minun ja pojan niin hywä olla", puheli emäntä iloissaan ja oli kiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi yhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.

III.

Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi. Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen, koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina tähtitaiwaisihin saakka.

Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt, lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu mielessä.

Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.

Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä, laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa, sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.

Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.--Woi kuinka hywä oli nyt Antin olla.

Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona, oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen häntä niinkuin omaa lastansa.

Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet ja terweemmän wärin.

Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa että taidossa.

Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.