Chapter 2

Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian muka tuo wahinko korwatuksi.

Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä jonkunlaista hywyyttä----; ja minä taas--toiwoin ja katsoin rohkeasti tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.

Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa; kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja pauke kuului läpeensä kaiket ajat.

Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut raskaalta.

Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö kaihtenut minua?

Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja,----hywä uuden elämän alku...

Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen.

'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.

'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.

'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin minä.

'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.

'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut', muistutin minä.

'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin, kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.

Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat minulla paljoa paremmassa tallessa olleet...? Mikä into hänelle tuli nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia taipaleita.

Rampana ja wäsyneenä pääsin wihdoin kowain ponnistusten perästä kotiin. En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hewosen reessä jalkojani lewäyttänyt, enkä ainuttakaan särwin pisaraa kuiwuneen kielen kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, ... ei auta tuhlaaminen minkä kowalla työllä on saanut ansaituksi.----Woi hywä Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin kotiin.----Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"

"Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.

"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä woin, toiwoin ja odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta wiikko wiikon, kuukaus kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt mitään ansaitsemaan.

Kun lapsi oli noin kuuden wiikon wanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan, ett'ei hänellä ole siiwoja waatteitakaan enään päällänsä; ja--woi hirweää!--että hänellä on..."

"Että hänellä on,--mikä hänellä on?"

"Hän sanoi, että miehelläni on toinen----waimo", sanoi hän ja loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen, että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista näkösälle.

"Toinen waimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.

"Eihän se ole oikea waimo tuommoinen waan... Kun minä sen kuulin, en enään woinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja huiwiani mitä minulla wielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo kulkemaan, hankin itseni rautatien warrelle ja tulin työjunassa sitten tänne."

"Kuinka se miehenne tykö meno sitten käwi?"

"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitäwän, tapasi minut semmoinen wawistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs porrasten edustalla wastaantulewa mies minulle sanoi. Jalkani oliwat niin herwahtaneet ja woimattomat, ett'en woinut portaita nousta muutoin kuin nelinkontin.

Ilta oli jo niin pimeä, että walkeata tarwittiin huoneissa. Siitäkin huoneesta näkyi walkea ja se osoitti että työmiehet oliwat jo warmasti tulleet työstä.

Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan awaimeen, saadakseni owen auki, ei ollut minulla siihen woimaa. Kauan sain tyynnyttää ja waikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki kierretyksi.

Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn lampun walossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti omaksi miehekseni. He istuiwat huoneen perällä, höyläämättömistä sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä, missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen wiinapullo, ja kahwipannu oli takan liedellä, missä kytewä walkea palaa kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä kahwikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi pullosta kahwin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi kahwinsa siltään loppuun.

Himeä walo jätti owenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.

'Kuka siihen owenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?' sanoi mieheni.

Minun sydämeni tykytti kowemmin, polweni notkuiwat enemmän ja minä lähdin suonenwedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä oikeastaan mitä tein.

'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin minä ja lewitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.

Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä wähällä kaatua.

'Eikö se wielä ... kyllä minä sinulle kirjot ... et minua wasta...' kuulin minä hänen katkonaisesti ja wihasta kähisewällä äänellä sanowan. Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.

Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päiwä. Minä olin makaamassa samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle naulaamalla kyhätyllä lawalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen pehkuja pehmitteenä ja likaisia waateryysyjä pään alla. Outo nainen istui wieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä wedellä.

'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.

'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?' sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän siemauksen, sitten waiwuin taas alas.--

Wiikon päiwät olin minä maannut--niin sanottiin--kun minä toinnuin täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"

"Ja niin hän meni?"

"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."

"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"

"Ei, hän jätti meidät molemmat."

"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."

"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt, waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen waimon palkannut minua hoitamaan.

Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni. Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.

Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi. Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan tänne.

Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt olen."

"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi rinnastani.

"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.

Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli. Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella hänen päässään ison haawan.--Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska, ennenkuin hän tointui.

"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.

"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä... Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.----Waimo-parka!--

Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle.----Waimo parka!

Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.

II.

Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta owathan he jo jokseenkin yhtä maata.

Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.

Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen, jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään, sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi näkemälläni.

Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään, mihin minäkin olin itseni sijoittanut.

"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.

"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.

"Mitäs sitten?"

"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."

"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.

"On, komea mieshän se on----onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.

"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"

"Ei, ei se ole."

"Sisarko?"

"Eipä sisarkaan."

"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"

"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian; arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.

"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"

"Eikä ole."

"Mistä hän on?"

"Hän on----en minä tällä kerralla häntä muista."

"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"

"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."

"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"

"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin; menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.

Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä--noita nuorikoita, jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja ... pettyneistä toiwoista,--iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.----Woi kuinka erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.--

Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja noita onnellisia nuorikoita.

Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.

Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.

Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.

Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.

Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten taisimme.

Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen. Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.

Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen, puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin, yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.

Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon ylemmäksi muuta maata.

"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.

"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen tuimasti ja äkkiarwaamatta.

Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.

"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.

"Mikäkö minulle tuli...? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt minä sen teen;--minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot", sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.

Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olewan juowuksissa.

Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi, möykkäsi ja teuhasi waan.

Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle.

Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.

Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit waatteet!

Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.

Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko--ihmisiä?--Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä--muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden--niin--ehkäpä.--

Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku elämän leikkiin?--Kenties ... olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.

SOKEA.

Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.