Chapter 4

Kuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en woi warmuudella sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arwoinen. Oi kuinka mieluisasti olisin puolestani wiipynyt nuot Tiinan ehdottamat kuukaudet--niin, jopa koko wuodenkin, kun se waan olisi käynyt laatuun.

Mitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut wielä kolmas päiwä mailleen mennyt, niin Kalle taas tuli wähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme joukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä semmoisena hän waan pysyi.

Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei nukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja wääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.

'Ethän sinä, Kalle, taaskaan nuku', sanoin hänelle wihdoin toisesta sängystä.

'En.'

'Mikä sinua huolettaa? Olet iltapäiwällä ollut niin kummallinen.'

'Matka.'

'Matka, mikä matka?'

'Se, että lähdemme huomen=aamulla pois.'

'No, mutta Herran tähden, Kalle! Mitä tämä merkitsee?'

'Sitä, että mitä pikemmin joudumme tielle, sitä parempi.'

'Ollaanhan nyt edes tämä wiikko, niinkuin olemme luwanneet.'

'Wai edes. Kyllä minä tiedän, että olisit täällä waikka aina, mutta minun aikani ja asiani eiwät salli tunninkaan lykkäystä, sen olen nyt miettinyt. Jos ei sinua haluta lähteä, niin menen yksin', sanoi Kalle päättäwästi.

Kumpikaan meistä ei sinä yönä nukkunut silmän täyttä.

Heti seuraawana aamuna ilmoitimme talon wäelle päätöksemme ja hankkiuduimme lähtemään. Prowastilla ei ollut mitään erinomaista wastaansanomista, mutta neidit katsoiwat meitä suurin, kysywin silmin. Meillä ei ollut enää tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. Kättä puristaen jättelimme kaikki hywästi, mutta minä olin tuntewinani, että Tiinan kädenpuristus oli tawallista hellempi.

'Wiekää terweisiä kotiin!' muistutti prowasti.

'Onnea matkalle!' toiwotti Mari.

'Muistakaa meitäkin!' welwoitti Tiina, mutta hänen äänensä wärähti niin wienosti.

Nyt olimme tiellä. Oi kuinka waikea minun oli lähteä, mutta minä en woinut Kallesta luopua. Kulkumme käwi tawallista rataa ja Kalle tuli pian yhtä iloiseksi ja awosydämiseksi toweriksi kuin hän ennenkin oli ollut.

* * * * *

Minä olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mikä lieneekin wielä syynä ollut, mutta Kalle ei tullut täksi lukukaudeksi sinne, waikka aina oli semmoinen puhe ja liitto keskenämme ollut. Minulla oli ensimmältä kowa kaipuu hänestä, sillä olimmehan ikäänkuin yhteen kaswaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypöyksinäni wiskattu kiehuwaan ihmismereen. Kenties olisin uupunut ikäwän wuoksi, mutta minua tuki kaiketi toinen woima nyt kuin ennen ja minä en sortunut. Tuo pyöreä tytön tynkkä S----n pappilasta oli aina sydämessäni, mielessä ja ajatuksissani kaikkine wallattomuuksineen, kyynelineen, jotka minä näin soittaissaan hänen silmistänsä putoawan, kaikkine lempeine kädenpuristuksineen ja wärähtäwine äänineen. Hänen muistonsa se oli, joka minua tuki, lohdutti ja innostutti. Hänen tähtensä minä sanomattomalla ponnistuksella woin tehdä työtä ja jatkaa opinnoitani. hänen tähtensä woin minä hyljätä iloisien towerieni iloiset seurat ja kiinnittää kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua päämäärää kohden, ja kaikki tämä sentähden, että woisin kerran omakseni saada hänet. En ollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle sydämeni asiaa, mutta toiwoin woiwani sen kerran tehdä. Ensin opinnot loppuun, sitten wirka ja sitten ... niin sitten...

Tuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi kulunut loppupuoleen. Minä olin kilwoitellut hywän kilwoituksen, sillä nyt tiesin woiwani suorittaa loppututkinnon ja kesällä aioin wihittää itseni papiksi.

Näissä mietteissä olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja ojensi minulle kirjeen. Monta kirjettä olin jo eläissäni saanut, mutta ei yksikään niistä ollut minuun tehnyt sellaista waikutusta kuin tämän wastaan=ottaminen, sillä päällekirjoitus oli niin harwinaisen tutunomaista. Minä punastuin ja wapisin, ja koin peittää hämminkiäni postimieheltä. Tämä ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin että hän silmiini wilkaistuaan sanoi:

'Wai niin, wai kullalta ... kyllä minä näen.'

Sen sanottuaan meni hän nauraa wirnistellen pois. Minä mursin wapisewin käsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ... sittenkin Tiinalta ... eihän ... mitä? Mariltako...? Kuinka se...? Onko kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!

'S----stä Huhtikuun 18 päiwä' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.' Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aiwojeni läpi.

Kun minä tulin warmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta neiti B----ltä S----stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan. Minä wiskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttawaa otsaani ja aloin käwellä lewottomasti edestakaisin huoneessani. Wihdoin wiskausin pitkäkseni sohwan kannelle ja annoin wapaasti tunteitteni ja ajatusteni lentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen werran rohkeutta, että woisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä kummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen nähden woinut hämmingissäni päättää kumman se oli, waikka muuten tunsin ne tarkkaan.

Minä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä nyt näin, oli omiansa aiwan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni riehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraawan kirjeen:

'Hywä ystäwä!

Siellä loistawassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huwitusten ympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuwia. Tuota en pane kowin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki, että meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä käwitte, on sydämessäni asunut kauhea ikäwä teitä kohtaan, erittäinkin sinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina waan tuntenut tätä kalwawaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että näkisin sen päiwän walkenewan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en tiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystäwänäsi ja sisarenasi, muuta en tohdi toiwoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä waan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti kirjoittanut, mutta en woinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa kirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein teitä. Älä nyt waan tätä pahaksesi pane, waan muista joskus jollakin pienellä riwillä sinua aina muistawaa sisartasi----Mari B----iä.'

Minä olin jotenkin lewollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä lewollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni ja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle kirjoittanut!--Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja luullut. Olihan kirjeessä, että hän waan usein muistelee meitä, molempiako...? Ei, ei, Kallea, ystäwääni, sitä hän muistelee ja rakastaa, oliwat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta allikkoon. En woinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtäwän ja nakkausin toistamiseen sohwan kannelle puku päällä maata. Wihdoin wiimein olin waipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selwinnyt ennenkun seitsemän aikana aamulla.

Ylös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli mieltäni lewottanut ja wirkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan tuota elämääni häiritsewää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla sinne nakannut. Nyt woin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen uudelleen. Aiwan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni edessä niin ihka selwänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine naisellisen hennon kätensä wärähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin nurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä waikutuksen se minuun tekisi.

Minä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin ja tarkastelin siinä joka=ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti se lewollisuutta, ja tyyneyttä wielä nytkin jotenkin rauhattomaan sydämeeni. Wähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi selkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toiwonut ja mielessäni kuwitellut. Jota enemmän tämä aate minussa wahwistui, sitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arwoa ja sitä hartaammin luin ja tutkin sitä. Kowin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystäwän ja sisaren kirjeeltä. Minä olin huomaawinani siinä puhdasta ja wilpitöntä rakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni wakaantunut, rupesi Tiina wähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha toiwo konsanaankin, ja hänen sijassansa wäikkyi siellä Mari kaikkine totisuuksineen ja wiehkeine hymykuoppineen.

Waikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut rakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toiwoa antanut, oli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä mielestäni sanomattoman suuri arwo. Sen nojalla woin minä siitä lukea, ajatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi mieleeni uskallusta ja toiwoa.

En kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin hänelle wastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle rakkauteni.--Minä luulen, ettei koko maailma olisi woinut saada minua toisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arwon ja sijan sydämessäni, etten mitään maailmassa olisi woinut hänen rinnallensa asettaa.

Ihme kumma! Waikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painawa, ei kuitenkaan mieleni ollut kowin lewoton, sillä tunnossani tuntui siltä kuin joku wakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että muistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä wastauksen saisin, läikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta, mutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.

Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä wastauksen. Heti päällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen lewollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki niin kowasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluwan. Kirjeen kuorta murtaissani wapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada, sillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä woinutkaan sitä järjestyksessä lukea, loin waan paikoittain siihen hätäisen yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut lämpimästi wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mieltäni niin paljon, että woin kirjettä ruweta järkiään lukemaan. Sama hento ja wiehättäwä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin saattaisi ollakaan, sillä oliwathan ne saman käden, saman henkilön kirjoittamat.--Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla wakawaa ja uskollista wastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän päätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla tawalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen ihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt tunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen ollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koulutowerini huomasiwat minussa suuren muutoksen tapahtuneen. He iwailiwat ja kiusailiwat minua kaikenlaisilla kompeilla ja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilweistään, sillä olinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.

Minä kirjoitin Kalle ystäwällenikin uudesta odottamattomasta onnestani; kuinkas muutoin, sillä olimmehan ystäwät, jotka pitkin elämäämme olimme awosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä wakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja pyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja onneeni. Heti sain häneltä wastauksen, waikkei hän ollut muutoin kirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan ja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi sydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottawansa osaa siihen. Sitä hän waan kowin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuwilla, että olisi woinut sulkea minut weljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa kirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.

Tämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keweältä se tuntui. Minulla oli tahtoa, woimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään waikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua wähääkään, waan kaikki käwi ikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saawutti, otin esille nuot molemmat rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja wertaillakseni niitä toisiinsa. Woi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka yhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne oliwat minulle henki ja elämä ja kaikki kaikessa.

Kun tulin warmaksi, että woin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella, ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että tutkinnon jälkeen wihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi hänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä hankkiwan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...

Sitä ei suinkaan tarwitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sen kautta tuli julki odottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että Kalle ystäwän oli kihlannut Tiinan----. Itse uutinen ei mielestäni ollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aawistanut. Mutta oudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni tulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen welwollisena. Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta minulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian käsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut wielä kerinnyt sitä tekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä ystäwältäni.

Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keweästi ja loistawasti, että sain korkeimman arwolauseen. Samoin käwi papin tutkinnossakin ja pian olin minä wihitty pappi.

Nyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida, eikä mietiskellä, sillä ajatukseni eiwät lyöneet eikä laskeneet mihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen, kuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.

Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aiwan lähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin, että se oli ystäwältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan wiiwytellyt ilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän ennen olleet niin hitaita toisillemme wähäpätöisempiäkään asioita ilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei meidän wälillämme oltu monesti semmoisia tarwittu. Minä en oikein tietänyt kuinka se oli, mutta minusta waan tuntui siltä, uin koko tuo kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.

En joutanut pitkin punnitsemaan ystäwäni kirjettä, sillä hewonen oli jo kartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret woimani kestiwät kaikkea, ja yöt päiwät riensin S----n pappilaa kohden. Kowin kauan ei wiipynytkään, ennenkun saawuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota niin werrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja wanhemmat antoiwat meille siunauksensa; hekin sanoiwat, että siinä oli selwästi nähtäwänä Jumalan sallimus.

Nyt olin yht'aikaa wirallinen pappi hywillä arwolauseilla, rakastawa ja rakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi kerraksi?

Ensiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi jokapäiwäiseksi elämäksi. Silloin wasta huomasin, ettei Tiina enään ollutkaan sama iloinen tyttö=heisakka kuin ennen. Hän oli ujostelewa, synkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa. Usein hän waipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa ollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin sywiin ajatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään. Jos hän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa--joka kyllä harwoin tapahtui, kumisiwat hänen säwelensä niin surullisesti kuin ne olisiwat haudasta nousseet.

Kaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtiwä, melkein wielä lapsimainen tytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa wankan haaweilijan kaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuwoin iloittaa ja elwyttää häntä, mutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesiwät waan wakuuttaa, että hän wasta wiime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.

'Mikä, sinua, hywä lapsi, waiwaa, kun sinä olet noin kummallinen', kysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen umpimielisyytensä perille.

'Eihän minua mikään waiwaa, antakaa minun olla', wastasi hän waan lyhyesti.

'Sinun asiasi ei ole aiwan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä woisimme olla joksikin awuksi', pitkitti Mari.

Tiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.

Kun kaikki kokeemme oliwat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa perille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kowin ikäwöitsi sulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuwilla, ja että kaikki wuoti siitä.

Waikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja mahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin mielestäni hywin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen elämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus kuin yöllä ja päiwällä ja niin se oli nytkin, mutta päinwastaiseen suuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari sen werran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi--sisarukset oliwat muuttaneet luonteitaan.

Elämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna kesäsydännä, warsinkin meillä nuorilla rakastawilla, mutta Tiinan synkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään asti, että se pani wakawasti miettimään mitä oli tehtäwä. Wihdoin tulimme kaikin salaisessa neuwottelussa siihen yksimieliseen päätökseen, että Kalle oli kutsuttawa tänne, kumpikin kihlattu pari pantawa kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.

Niinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja iloisen näköinen ja syleili prowastia, pruustinnaa, morsiantaan ja meitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti anteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta siihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt sitten oliwat, sitä ei hän sanonutkaan.

Kallen tultua näytti Tiina elpywän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi ja nuot surumielisyyden puuskat tapasiwat häntä waan harwoin, mutta kaikenni ne eiwät waan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen seuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen luonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huwituksia ja ajanwiettoja. Meillä oli hywät toiwot ja iloitsimme, kun olimme keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.

Niin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.

Waikka Kalle olikin niin iloinen ja ystäwällinen minuakin kohtaan, että olisi luullut wälillämme wallinneen entisen awosydämisen ystäwyyden, oli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut kaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.

'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle kirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken ollessamme.

'On, tallella ne owat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä wähän oudoksuen.

'Ilman aikojaan waan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.

Silloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut isonlaisen kauniin pahwilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin, wieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.

Waikkei siellä mitään waarallista ollut, oli siellä kuitenkin yhtä ja toista, jota mielelläni en olisi antanut jokaisen lukea. Lähdin siis kiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen käsiini saatuani huomasin, että joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeitä, sillä ne eiwät olleet entisessä järjestyksessä; Marin ensimäinen kirje oli päällimpänä. Minä en suurin wälittänyt koko jutusta, kosk'ei siellä mitään erinomaisesti salattawaa ollut, otin waan laatikkoni ja panin talteen, ettei wasta semmoista tapahtuisi.

Niin kului aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo useampia wiikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkkämielisyys rupesi taas tulemaan tiheämmäksi ja käymään ankarammaksi. Sentähden ruwettiin kiireenkynttä laittamaan häitä; luultiin, näette, että kun häät kerran siwu menewät, niin Tiinan synkkämielisyys katoaa itsestänsä, koskapa tuo tärkeä askel kenties huolestuttaa häntä. Sitäkin enemmän oli syytä siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut kenellekään surunsa syytä, waikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu sitä selwille saada.

Häät tuliwat. Prowasti itse wihki meidät omain lastensa kanssa pyhään awioliittoon ja wihkiminen käwi tawallista rataansa; Tiinakin oli niin tyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut hänellä koskaan olleen surun hippua. Wihkimisen jälkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein pelottawassa määrässä, niin että se muutaman tunnin kuluttua oli täydellistä yhtämittaista synkkämielisyyttä. Tämä waikutti sen, ettei ilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, waikka rakastimme sydämestämme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja autuutta. Samasta syystä alakuloisuus waltasi koko hääwäenkin.

Sillä wälin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle=ystäwäni heitti yliopiston luennot siihen, mutta hän aikoi kuitenkin mennä Helsinkiin, suorittaa siellä maanmittarin tutkinnon ja ruweta sitten maanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista työtä. Samalla ajalla sain minä konsistoriumilta määräyksen kirkkoherran apulaiseksi K----n pitäjääseen, joka on Pohjanmaan syrjäisimpiä seutuja ja jonne minun oli hetimiten muuttaminen. Tämä uutinen ei kowin ilahuttanut meitä eikä muita, sillä toiwomme oli yhteisesti ollut semmoinen, että minut määrättäisiin appeni apulaiseksi, niinkuin sitä oli koetettu esitellä; kuitenkaan emme antaneet sen asian itseämme kowin waiwata, sillä olihan se korkeain esimiehiemme käsky, jota oli ehdottomasti noudattaminen. Kaikin puolin warustelimme siis itseämme muuttoa warten.

Kalle tuli lähtemään ennen kuin me. Lähdön edelliset päiwät oli Tiinan elämä myötäistä synkkää waiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta toiseen siirtyili ja kuljeskeli hän ja akkuna näkyi hänelle olewan lempipaikka. Sen kamanalle laskeusi hän kyynäspäillensä ja katseli siitä ulos tuntikausia paikalta hiewahtamatta; mitä hänen selkänsä takana tapahtui, siitä ei hän näkynyt piittaawan yhtään mitään.--'Sehän on waan ikäwän tähden', arweltiin yleisesti. Kun Kalle ennen lähtöänsä otti jäähywäisiä, kääntyi hän--niinkuin luonnollistakin oli--ensiksi wastawihityn, nuoren waimonsa puoleen awatulla sylillä, sanoen hänelle: 'hywästi nyt rakkahani! Älä kowin murehdi, poissaoloni ei ole pitkällinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli silloinkin akkunan wesilaudalla rynkämöisillänsä, katsoa tuijottamassa ulos. Kun hän tuon äänen kuuli, näytti hän säpsähtäwän ja koneentapaisesti nousi hän ylös. Mutta hän ei rientänyt poislähtewän nuoren miehensä awattuun syliin, otti waan sanaakaan sanomatta kiinni hänen toisesta kädestänsä, pujautti sitä ja laskeusi taas akkunan wesilaudalle rynkämöisillensä. Hänen silmissänsä ei näkynyt weden pisaraa, sywä huokaus kumahti waan hänen rinnastansa.

Kalle lähti, mutta Tiina jäi liikkumattomaksi wesilaudalle!

'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti silloin prowasti.

'Paras on, rakas isä, kun ette saa sen syytä koskaan tietää', sanoi Tiina isänsä äänestä ja sanoista hawahtuneena. Sitten kiepsahti hän ylös ja meni nopeasti wieraskamariin.