Chapter 3

Maailma musteni meidän silmissämme. Wahinko oli tullut, mutta ei sitä tietä, mitä tuo hirwiö oli wäittänyt. Kauhulla odotimme waan hirmuista iskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.

Juuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle owelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin punaisempana; hänen kätensä oliwat lewitetyt leweälle, molemmat nyrkit kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.

'Hirwiö, riiwiö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Owathan he siihen aiwan wiattomia--wahinko se on ollut, eikä mikään muu... Jos kosket heihin, saatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin oletkin. Ota hukkaanmenneistä tawaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän ja hätyyttäjämme wäliin.

Kantajamme ei ollut odottanut semmoista wastustusta. Hän wetäisi takaperin ja sanoi puolimasentuneena:

'Mikä minulle ne woitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'

'Wielä mitä. Wai woitot! Wai olet wielä salakrouwarikin! Woitot...! Ota hinta siitä mitä olet kadottanut, taikka kyllä minä sinun...' tiuskui renki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiiwaan ja waateliaan naisen.

'Maksakaahan sitten waan suorastaan wiinan hinta, jos teillä on senkään werran rahaa', sanoi jolsa nainen, wieläkin kyllin pisteliäästi.

'Rahaa--etteikö meillä rahaa? Kun osaisit häwetä.--Wai ei ole rahaa...' mutisi renki Pekka ja kaiwoi kukkaroaan. Senkin seitsemän kertaa tuli hänen leweisiin hyppysiinsä kukkarosta wiidenpennin ja pennin rahoja, joita hän luuli hopearahoiksi. Niitä hän suurella hitaisuudella ja tarkkaawaisuudella tarkasteli sen lyhyttä, tämän pitkää kynttiläwalkean walossa. Kun hän wihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja walituksi sieltä määrätyn summan, oikaisi hän itsensä suoraksi ja ryhdikkääksi, sitoi kukkaronsa suun kiinni suurella warowaisuudella ja kääntyi sitten waatijaan päin.

'Wai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla rauhassa ja pidä suusi kiinni', sanoi hän sitten, ojentaen rahat naiselle.

Sanaakaan sanomatta otti tämä rahat Pekan kourasta ja pakeni pois samasta owesta, mistä oli tullutkin.

Me hengitimme helpommin; tuntuipa siltä kuin olisimme pelastuneet silminnähtäwästä waarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu kotoa matkarahan nimellä mitään; meillä itsellämme ei ainakaan mitään semmoista kassaa ollut; päätimme sentähden, että Pekka maksoi wahinkomme omistansa ja luuloni wielä nytkin on, ettei hän ole siitä koskaan mitään puhunut kotona eikä kylässä.--Siihen se rettelö loppui ja Pekka tuntui nyt mielestämme parhaalta ihmiseltä maailmassa.

Kun olimme kowin uuwuksissa, menimme wäentupaan ja panimme, hewosen syödessä, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen päästyämme, rupesi renki Pekka meitä kärkkimään ylös, sillä hewonen oli nyt tarpeekseen syönyt. Hädintuskin toinnuimme sen werran, että ymmärsimme mitä hän tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne päin sommertaa, että hän antaisi meidän wähänkään nukkua; sitten waiwuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan päässeet, kun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. Täytyipä nyt herätä ja horroksissa ollessamme emme ensin tietäneet missä olimme. Mutta kun oikein heräsimme, hawaitsimme, että renki Pekka seisoi edessämme, pitäen pärewalkeaa kädessään; se näky saatti meidät pian huomaamaan asemamme.

'Wai ette ylös ollenkaan...? Päästäänkö sillä tawalla kaupunkiin siksi kun koulut aukeawat? Ei auta nyt öitä nukkuminen, satoi tahi paistoi. Minun on wastaaminen siitä, että oikealla ajalla perille joudutaan ja minua on totteleminen. Tämän itsekin hywin kyllä tiedätte, sillä niinhän sitä kotonakin...', sanoi Pekka mielestämme nyt kylläkin wirkawaltaisesti.

Mikäpä muu neuwona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna waatteita yllemme Pekan autellessa. Ulos päätämme wängeimme taasen tuon korkean kuorman päälle ja aloimme mennä körötellä.

Oli niin pimeä, ettei nähnyt waikka tikulla olisi silmään pistänyt ja wettä satoi rankasti. Renki Pekka käweli kuorman jäljessä ja lauleli omia laulujaan. Meitä rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sekä kärryn ratina ja rytinä kiihoitti waan untamme; pian nukuimme taas. Kuinka kauan olimme siinä tilassa, en tiedä, mutta minä heräsin siitä, että asemani tuntui jotenkin murettuwan ja samassa luulin kuulleeni jonkunlaisen moksahduksen. Minä koperoitsin ja haapuroitsin siwultani ympäriinsä, hakien Kallea, mutta en löytänyt, waikka hän oli siinä koko ajan istunut.

Silloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli käwellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.

'Kalle putosi, hoi!'

'Kaksi meit' on weljestä ja Sawosta me ollaan...'

'Kalle putosi--kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa henkäyksen wälissä.

'Mitä joutawia.'

'Oikein totta.'

'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'

'Älkää, älkää, hywä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin nyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen waan aloittawan uutta laulua, huolimatta wähääkään minun hädästäni.

'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä putoaa?' sanoi hän puolikiiwaasti, seisottaen hewosen.

'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin hänelle wakuuttaa.

'No onkos nyt ... eläwä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää, niin jotakin näkee. Eihän siitä ... joko siitä on aikaakin kun se putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.

Hän laitti minut pitämään hewosta kiinni ja palasi itse Kallea hakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä tulla nyrkyttelikin Kalle jo wastaan, itseksensä itkeä tihistellen. Pekka kantoi hänet sylissänsä hewosen luo. Sitten rupesi hän pimeän päässä kaiwamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla, ettemme tielle putoaisi.

'Eihän se toki sowi, että ne tielle tippuwat. Poika riewut eiwät ole tottuneet walwomaan ... eihän se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa kaiwaissaan.

Kuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain semmoista sai, sen ties taiwas, mutta koloa siinä nyt waan oli. Iso se ei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me yhteen myttyrään niinkuin kaksi hywin puristettua nyyttiä. Mutta semmoisenaankin se oli mielestämme hywin mukawa, sillä nyt olimme hywässä turwassa, ettemme enää putoa.

'Pysyttekö nyt siinä...? eihän sitä sen paremmaksi...' kysyi Pekka.

'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hywä Pekka!' koimme me yhteen ääneen sanoa.

'Ooh ruuna.'

Hewonen lähti.

'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita, Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'

Meillä oli nyt niin mukawa olo, että taasenkin nukuimme aiwan pian. Minä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme olewan ison, Moppe nimisen koiramme hirweästä ja kiiwaasta haukkumisesta. Se säyhysi tien wieressä, etupuolella meitä ja oli niin kiiwas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksywän jonkun kimppuun. Hewonen käwellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei laulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä Moppe niin kiiwaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään nähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käweli hewonen sen paikan ohi.

'Älkää ajako, hoi! Älkää ajako, teiltä putosi jotain', huudettiin silloin meidän jälkeemme, mutta entistä kiiwaammin säyhysi Moppe.

Me tunsimme, kuinka Pekka kiiwaasti kopeloitsi kuormaa, kai tunnustellaksensa, oliko mitään pudonnut.

'Älkää ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.

Siinä leipätynnyrin ja häkin nurkan kulmauksessa oli kirwes pystyssä; se oli ollut siinä kotoa lähtein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti sieppasi kirween suojapaikastaan.

'Tule sinä tuomaan pudonnut kalu tänne, jos tahdot saada oikein kunnon terwetulijaiset', huusi Pekka nyt wuorostansa; mutta hänen äänensä hieman wärähteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.

Koira lakkasi haukkumasta ja juoksi hewosen luo; Pekka herkesi myös taaksensa tirkistelemästä, mutta kirwestä ei hän waan heittänyt pois käsistänsä.

'Mikä se oli, sanokaa, hywä Pekka?--Putosiko meiltä mitään?' sanoimme yhteen ääneen puolipeljästyksissämme.

'Eihän sitä mitään pudonnut. Mikäpä ne kaikki tietää ... eihän ne mitään hywää ... soo, ruuna!'

'Toisin minä nätin tytön oman talon tupaan, Mutta waikka pyytelenkin, äiti ei waan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta hän lauloi täyttä kurkkua, jota hänen ei oltu kuultu koskaan ennen tekewän, jopa niin, että korpi kajahteli.

Nyt ei meitä enään nukuttanut ja päiwäkin rupesi pian walkenemaan. Kallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta wahinkoa kuin se, että hän oli wähän loukannut nenäänsä.

Mitään erinomaista tapahtumatta pääsimme sitten koulukaupunkiin. Wanhempamme oliwat jo edeltäpäin toimittaneet meille majapaikan erään wankan merimiehen lesken luona. Tämä otti meidät wastaan niinkuin omat lapsensa, mutta ikäwältä tuntui kuitenkin. Kaikkein waikein oli meidän luopua Pekasta, joka aiwan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista. Hän oli kotonakin ollessa meille ollut arwokas, mutta tällä matkalla oli hän tullut kahta rakkaammaksi. Niinä kolmena wuorokautena, mitkä meiltä matkallamme kului, ei hän ollut kertaakaan silmiänsä ummistanut, ei kertaakaan kärryissä jalkojaan lewäyttänyt, mutta walwoen oli hän yöt ja päiwät astua tallustellut kuorman perässä, ja tämä kaikki meidän tähtemme. Hän oli warjellut ja suojellut meitä kaikista waaroista ja wahingoista, ja saattanut meidät kunnialla perille; päälliseksi oli hän ainoa tuttu henkilö täällä. Oliko kumma, jos mielemme oli apea hänestä erotessamme?

'Kyllä teidän, poika rukat, täytyy nyt jäädä tänne ... eihän sitä kaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme hänelle kaihoamme. Sitten kääntyi hän selin ja pyyhki muka salaa silmiänsä.

Niin, koulua sitä nyt ruwettiin käymään. Wiattomia, sydänmaalla kaswaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisistä hywää. Iloisina menimme kouluun, mutta kauwan ei wiipynyt, ennenkun toiset pojat alkoiwat meitä iwata ja tehdä kaikenlaista kiusaa. Me koetimme kärsiä tätä useampia wiikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko waan yltyi. Kun ei siitä mitään apua lähtenyt, koetimme itkemällä hellyttää heidän sydämiään, mutta ne waan paatuiwat. Wihdoin koetimme yhdistynein neuwoin wapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin loimeemme, että kaswomme oliwat turwoksissa ja mustelmissa monta päiwää, josta seikasta saimme emännältämme monta nuhdesaarnaa. Ei siis auttanut mikään neuwo, waan meidän täytyi antautua koulupoikien yleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meistäkin koulupoikia.

Me emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme waan hiljalleen mitä opetettiin. Se waan oli heti alussa huomattawa seikka, että Kallella oli ankara halu jäljitellä muiden käsi=alaa kirjoituksessa. Kun waan oli wähänkin aikaa, huihtoi ja raaputteli hän paperit täyteen kymmenien käsikirjoituksien jäljennöksiä. Hänellä oli notkea ja taipuisa käsi ja sentähden warttui hän joksikin pian kauniisti kirjoittamaan, ja se edisti häntä sangen paljon tuossa oudossa ja harwinaisessa taiteessaan.

Minun aikomukseni ei ollutkaan, että rupeaisin kertomaan kaikenlaisia kouluseikkoja. Tämän olen tehnyt osaksi renki Pekan tähden, osaksi sen wuoksi, että tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle=ystäwäni, joka sittemmin niin sywästi waikutti minun elämäni juoksuun."

* * * * *

"Kalle ja minä olimme nyt jo koko miehiä. Koulunkäyntimme oli, näette, kehittynyt siihen määrään, että walkoinen ylioppilaslakki lyyryineen kaunisti jo jotenkin korkealla olewia päitämme. Me olimme nyt ylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.

Renki Pekka oli wielä meillä, sillä isäni ei woinut hänestä luopua, eikä hän isästä. Hän ei ollut wielä tuonut 'nättiä tyttöä oman talon tupaan', mutta yhä hän wielä wälisti pisti lauluksi. Joka kerta kun koulusta kotiin tulimme, toimme hänelle tulijaisiksi neljänneskartuusin, ensimmältä wiisweljeksiä, sittemmin kasakkia, mutta nyt olimme hänelle tuoneet kokonaisen waapenan ja kipsipiipun letkawarsineen. Hän oli aina kiitollisuudella wastaan=ottanut lahjamme, mutta nyt hän peräti hämmästyi. Hän ei tosin tuntenut tupakan arwoa, mutta tuo kartuusin isous oli hänelle silminnähtäwänä todistajana, että lahja oli tawallista suurempi.

'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eihän sitä niin paljoa...' koki Pekka hämillään sanoa.

Niin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toiwoa täynnä; tuntuipa siltä, että koko maailma on meidän sylissämme ja että se wälttämättömästi tarwitsee meitä. Yhdessä olimme koulua käyneet ja niinkuin uskolliset ystäwät ainakin rinnan istuneet koulun penkillä. Yhdessä olimme kärsineet, jos kärsimistä oli toisen tai toisen osaksi tullut, yhdessä iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdessä olimme lukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet. Yhdessäpä olimme aina koulun lupa=ajoillakin, sillä asuntomme oli waan muutaman kiwenheiton päässä toisistansa. Aiwan yhtärintaa olimme opissakin, sillä eroituksella waan, että Kalle oli tuossa muiden käsi=alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule hänelle wertaa löytyneen. Mikään ei woinut järkäyttää lapsuudesta saakka kaswanutta ystäwyyttämme. Jos jolloinkin wälillämme sattui jotain kommellusta, wahwisti se waan ystäwyytemme lujuutta, sillä awosydämisesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin huomasimme, että wika oli siinä, kun olimme wäärin toisiamme ymmärtäneet.

Nuoret ja eloisat kun olimme, aioimme lähteä matkustelemaan, tutustuaksemme paremmin armaaseen isänmaahamme. Kesä oli kauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa meillä tulisi olemaan. Tehty niinkuin päätetty, ja me lähdimme matkaan.

Isäni wanha ystäwä ja koulutoweri B----m oli prowastina S----n pitäjässä. Tätä ystäwäänsä ei isäni ollut nähnyt kaukaan aikaan; sentähden käski hän meidän käydä sanomassa hänelle terweisiä, jos waan sattuisimme niillä piirteillä matkustaissamme kulkemaan. Tämä tuntui mielestämme niin tärkeältä tehtäwältä, että melkein suoraa päätä matkustimme sinne.

Kartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan owipielistä kaksi hentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme lähemmäksi, wetääntyiwät he ujostellen pois.

Me astuimme prowastin wirkahuoneeseen ja tawallisen terwehdyksen tehtyämme, sanoin hänelle isäni terweiset. Siitäkös ukko niin ilostui, että hän tarttui syliksi wuoroin kumpaakin meistä ja halaili niin innokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.

'Wai niin, wai ystäwäni poika ja hänen ystäwänsä! Kukapa olisi uskonut, että hänen poikaansakaan saapi edes tawata. Kuinka wanhukset woiwat? Owatko he terweinä?----Mutta mitäpäs näistä kyselen, sillä onhan wielä aikaa. Te saattekin luwan olla meillä koko kesän, huwittamassa meitä, wai kuinka?--Eikä mitään estelemisiä, sillä eihän ylioppilailla ole mihin kiirettä.--Pois päältänne ja taloksi', kiirehti ukko melkein komentawasti.

Samassa pistäysi hän huoneesta pois. Kauwan ei hän kuitenkaan wiipynyt, ennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa neitiä.

'Waimoni, wanhempi tyttäreni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli hän heidät meille.

Hekin toiwottiwat meitä terwetulleiksi ja kehoittiwat olemaan niinkuin kotonansa.

Kun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepöytä pian walmiina ja me kaikki istumassa sen ympärillä. Siinä meidän piti tehdä ankaraa tiliä wanhempaimme woinnista, terweydestä, toimeentuloista, kotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.

Pakinoidessamme siinä iloisesti yhtä ja toista, astui jo selwästi esille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Wanhempi heistä oli kahdenkymmenen yhden wuoden ikäinen. Hän oli pitkänsolakka hento olento ja hänen paksu kellertäwä tukkansa riippui waltawana hänen hartioillaan kahtena wankkana palmikkona. Hän oli täynnä arwokasta wakawuutta, mikä ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylmältä itsepintaisuudelta. Hän puhui harwoin ja silloinkin wähän erällänsä, mutta jokainen hänen sanansa oli hywin mietitty, ja tarkalla waa'alla punnittu. Hänen suunsa meni harwoin hymyyn, mutta silloin kun se tapahtui, kaunisti se sanomattoman wiehkeäksi hänen kowalta wiwahtawat kaswojensa juonteet. Semmoisena oli hän sangen wiehättäwä.--Nuorempi, kahdeksantoista ikäwuottansa täyttänyt, oli sisarensa täysi wastakohta. Hän oli lihawanlainen, lyhyenläntä tytön tyllerö, punainen ja mehewä kuin täysin kypsynyt mansikka ja semmoinen lärppä, ettei juuri monta semmoista elämässään tapaa. Sanojensa säännöllisyydestä huoli hän wiisi, mutta tulla niitä waan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta waikka hän oli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan hänen puheensa, alinomainen kikkerä naurunsa ja elehtelewä ruumiinsa liikunto tuntunut wastenmieliseltä. Päinwastoin tawoitti hän käytöksellään puoleensa muiden mielisuosion, sillä hankalimmissakin kohdissa osasi hän tehdä puheissa ja töissä semmoisia sukkeluuksia ja käänteitä, että ne saattoiwat jokaista läsnä=olijaa miellyttää. Lyhyesti, hän oli niinkuin kultasiipinen perhonen, joka wasta siiwet saatuaan iloisesti lentelee kukasta kukkaan, antaen kullekin heistä hywäntahtoisen suutelon.

Sillä wälin kun illallista laitettiin, soittiwat molemmat neidit piaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni, wakainen ja teki tehtäwänsä ikäänkuin haaweksien. Hänen suunsa ei mennyt koskaan naurun=wienoonkaan, eikä ruumis hiewahtanut minnekkään päin, kädet tekiwät waan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt yhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein synti, jos niin olisi käynyt. Säwelet kaikuiwat kumisewina ja iloisemmissakin kappaleissa kuulostiwat ne ikäänkuin synkimmiltä surusäweliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne muutoin olisiwat woineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun hän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä lausunut ainutta sanaa.--Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli senkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen monituiseen kertaan peitti hän kaswonsa käsillään, painoi sitten päänsä liki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Woi, woi, mitähän minä yrittäisin--enhän minä osaa mitään----minä en kehtaa, en kehtaa', ja muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Wihdoin poukahti hän suoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoiwat hänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaawisella näppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin hupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja rajuja säweleitä wuoti wirtanaan. Yht'äkkiä tuli hän wakaiseksi ja alkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin suurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti. Satuin luomaan katseen hänen kaswoihinsa ja silloin näin tipahtelewan kirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin minä ja se teki minuun niin kummallisen waikutuksen.

Meitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle ja minä ullakkokamariin lewolle.

Mitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin sydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen tuntenut. Wihdoin pääsin selwille, että olin juuri nyt rakastunut--en wanhempaan, arwokkaan wakaiseen sisarukseen, waan tuohon nuorempaan hälppään.

Minä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei ollut hywä. Minä luulin Kallen nukkuwan, mutta sittemmin huomasin, ettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni wieläkin lewottomammaksi, sillä ystäwäni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja hilpeä, oli hän nyt ollut wähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olewan mitään hyötyä wähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein yksinänsä, silloin tällöin luoden tutkiwan silmäyksen kumpaankin neitiin.

'Jos, jos waan Kallekin rakastaa--Tiinaa', ajattelin ja henkeäni ahdisti.

'Walwothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle wiimein tuskissani.

'Walwon.'

'Minä olen matkustuksen wuoksi niin wäsynyt, etten saa unta.'

'Wai niin.'

'Woi taiwasten tekijä ... hän rakastaa ... hän on selwemmällä minun tunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.

'Eikö lewähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin hänelle teeskennellyllä lewollisuudella.

'Kuinka itse tahdot.'

'Aina waan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia wastauksia, mutta selwille minun pitää päästä, waikka millä hinnalla', ajattelin taas.

'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä wawisten.

'Molemmat owat paremmat.'

'Eikä, waan kummasta sinä enemmän pidät?'

'En kummastakaan.'

'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sinä woit olla noin tyly ja kylmä?' koin hänelle änkyttäin sanoa.

'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Wika, weikkonen, on itsessäsi, eikä minussa. Olet itse tulistunut ja sen wuoksi luulet minun kylmenneen, siinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärwentänyt wähän siipiäsi ... tuo tyllerö tyttö ... etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä ... sinä wapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle wähintäkään haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja awonaisesti.

Minä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin häneltä anteeksi, kun olin wäärin häntä ymmärtänyt--enemmän: minä menin hänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kowin kuohuksissa ja kyyneleitä rupesi wirtana walumaan silmistäni, mutta nyt minä luotin taas niin werrattomasti ystäwääni ja saatoin häntä rakastaa kaikella weljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.

Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, oliwat siellä jo kaikki täydessä toimessa. Kahwi oli walmiina ja sen juotuamme teettelimme poislähtöä, mutta prowasti kehoitti meitä lewähtämään edes jonkunkaan päiwän. Me myönnyimme--en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on, ettei minulla ollut nyt halua lähtemään.

Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin, kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin toistemme käteen; käytiin käwely= ja weneretkillä, ja koetettiinpa wälisti onkiakin. Ja neidit oliwat niin iloisia, ja minä olin iloinen, ja Kalle ystäwäni oli iloinen, hilpeä ja awosydäminen.

Yleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi wuorokaudeksi jäädä sinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian wähän.

'Ettehän lähde wielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta... Eikö niin? Minulle tulee niin ikäwä ... ja Ma----Marille tulee ikäwä... Ettehän woi olla niin kowat, että tahtoisitte meille ikäwää?' pyyteli Tiina.

'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä saatat wieraita pakottaa enemmän aikaa wiipymään kuin heidän omat asiansa myöntäwät? Ja sitten wielä puhut omastasi ja wieläpä minunkin ikäwästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari arwokkaasti ja nuhtelewaisesti.

'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina wähän ujostellen.

Tämä kohtaus oli saada wähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka tuntui sangen ikäwältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa huomanneet mitään loukkaawaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikäwältä erota hywistä ystäwistämme. Marin muistutuksen wanhimpana sisarena myönsimme myös oikeutetuksi. Tämä waikutti sen, että Mari tuli hieman iloisemmaksi ja Tiina wähän wakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus wähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen keskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme wiikon päiwiksi taloon.