Chapter 2

'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin siewä tyttö joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arwokas herra, luoden samassa uhkaawan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni keimaillen kestikiewariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin sen harmista halkeawan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen wuoksi, sitä en woinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selwän ottaa.

En woinut olla kisapaikalla, waan lähdin pois ja menin suoraa päätä kotiin. Siellä towin oltuani sain sanoman, että susiwouti oli mennyt Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni wapisi. Tätä tuskaa en suinkaan olisi kauwan kestänyt, mutta minä selwenin kuitenkin pian sen werran, että woin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siweelliseen woimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.

Seuraawana aamuna kun sain tietooni, että susiwouti jo oli mennyt pois, lähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain selwän tiedon asiasta. Sinne tultuani waadin saada Hennaa puhutella kahden=kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että koko hänen käytöksensä oli epäröiwä ja arka.

'Woi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla owat olleet! Tottahan edelleenkin saan luottaa sinun wilpittömään rakkauteesi ja uskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin lähestymään häntä.

'Älä nyt ole noin rauhaton ja warma ... eihän se niin wissi wielä ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle, etteihän siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.

'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut wietellä itsesi! En minä olisi woinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää laatua, ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä hämmästyksissäni.

'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin waromattomasti, minä pyydän sitä entisen ystäwyytemme wuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole... Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettawissa kuin kowa ja raaka talonpojan työ.--Jolla on wara walita itsellensä parempiakin päiwiä, eikä ottaisi tarjottaessa sitä wastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan sangen wäärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää koskaan siitä minulle puhuwan', sanoi hän ylwästellen, ikäänkuin hänen kädessään olisi jo ollut susiwoudin ankara walta.

Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Minä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt, mutta en woinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi pitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, waikka jotakin semmoista tarwetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni oliwat niin hajallaan ja sekaisin, etten woinut mitään erikoiskohtaa käsittää. Wihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se wielä niin wissi ollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...' Silloin oli minulla woimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa wauhtia ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin wuoteelleni maata. En woinut syödä illallista ja kotiwäki ihmetteli, miksikä Nikki nyt on tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni oli niin täysi, että luulin sen pakahtuwan.

Aamulla kun wäki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen näköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäwiä töitä. 'Nikki lähtee kahdella hewosella myllylle, sillä jauheet owat lopussa; neljä tynnyriä rukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.

Kun muut meniwät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut mitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala kesti wanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.

Syömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian oliwat ne walmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin mennä hyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni waiwuin niin ajatuksiini, etten huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. Käweliwätkö hewoset riwakasti wai hitaasti, oliko myötä= wai wastamaata, tuliko tienhaaroja wai oli tulematta, kaikki oli yhtä waan. Kuinka kauwan olisin ollut tuossa haaweksiwassa tilassa, sen ties taiwas; mutta kun juuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä wielä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni ystäwällinen, iloinen ääni: 'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs, minun ikäiseni tuttu torpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin puhutteli. Minä kohotin päätäni ja hawahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, että hewoset oliwat kääntyneet wäärälle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aiwan toiselle suunnalle, mihin minulla oli mentäwä; eipä ollut muuta neuwoa, kuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta peninkulmaa ja eihän minua mikään estänyt woiwilla hewosilla sinne pääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hywä ja minulla oli sen werran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin erään miehen wiemään hewoset ja kuormat kotiin, mutta itse siwalsin ewäslaukun selkääni ja lähdin käwelemään toisaanne päin, pois lapsuuden kodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien, ystäwäin ja tuttawien parista ... kauwas pois ... niin kauwas, etten näe enään koskaan heitä.--Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä."

Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin, että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti koetti minulta salata. Wihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun päin ja koetti tekeentyä niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista.

"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi hän sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.

"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hyljätä lapsuuden ystäwänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on ystäwänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi waan ylönkatsetta", sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.

"En woi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hywä, mutta hän waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän woinut wastustaa... Minä luulen, että se oli waan hetken hurmaus ... kuinka minä woisin hänet unhottaa?"

"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne korwata siten, että walitsette jonkun toisen."

"Woi älkää sanoko niin! Minä en woi enään ketään walita, sillä minulla ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei ole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."

"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska rakkautenne esine on jo toisen oma."

"Totta kyllä, että tämä on turha toiwo, sillä minä en toiwo enään mitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi tietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan wielä kenenkään oma."

"Mitä? Kuinka? Eikö susiwouti häntä nainutkaan?" kyselin minä säikähtäen ja kauhistuksissani.

"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."

"Oliko tuo konna niin kelwoton, että wietteli wiattoman tytön?" sanoin minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.

"Minä en soisi kenenkään ajattelewan pahaa hänestä ... minä tunnen hänen ... hän on siweä ihminen... Hän ei ole wieteltäwä eikä wietelty; hän on petetty."

"Kuinka?"

"No, kun susiwouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän tytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä wiaton kuin ennenkin ... sen takaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin ollut yhtä kowat ajat kuin minullakin."

"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä woittehan mennä kotiinne ja yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin hywillä mielin ja rauhoittuneena.

"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan en woi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen tule... Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota wastaan kahdesti annettua ... siinä solmu... Waikka minä kärsin juuri sentähden, että se niin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin paremmalta kuin mikään muu keino."

"Teitä ei siis woi auttaa mikään!"

"Ei mikään."

"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"

"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään lähetetyksi."

"No, miksikä ei?"

"Minä tahtoisin sen niin hywäksi, mutta en woi ... tahtoisin laskea asian hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin estettä..."

"Woitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?" pyytelin minä puoli=arasti.

"Ne owat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en woi teiltä... Tämä on se, jonka olen wiimeksi kirjoittanut", sanoi hän ja ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja punastellen.

"Saanko pitää tämän muistonanne?"

"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti..." sanoi hän yhä enemmän hämillänsä.

Kirje kuuluu sanasta sanaan näin.

"Suo anteeksi, että wielä waiwaan silmiäsi näillä muutamilla yksinkertaisilla riweillä. Wai owatko ne himeät näitäkin näkemään, kun sinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En minä olisi uskonut, että sen siteen piti niin wähällä katketa, joka kerran meidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka taiwaan herran edessä toisillemme wannoimme? Ikuista uskollisuutta ja rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta wäärä kunnianhimo sokaisi sinun puhtaan ja wilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän lupauksesi; mutta woi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä olet ulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt on; mutta kuitenkaan en woi sinua unhottaa. Ja todellakin awioliitto kuwaa sitä suhdetta, missä totiset sielut owat taiwaallista ylkäänsä kohtaan; usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin awioliitossa. Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa huiskuttaa sen perustuksia ja sisällinen wäliseinä alkaa rakentua awiopuolisoiden wälille. Tämä kaswattaa heidän yhdys=elämäänsä eripuraisuutta, jonka lopuksi wihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä, siihen sijaan kuin heidän pitäisi elää toisiensa hywäksi. Täysi, rajaton, wilpitön ja awosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne owat onnellisen awioliiton elin=ehdot. Ne tekewät awioliiton kirkkaan taiwaan kaltaiseksi ja sydämen iloiseksi, ja sitä wastaan kaikki epäilyksen mustat sumut turhaan ryntääwät. Kussa kerran tämmöistä awioliittoa ei woida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta. Nikki K----n."

"Onhan teillä paljon muitakin kirjoituksia", sanoin minä tämän ääneen luettuani.

"On, kyllä niitä on ... ikäwissäni kirjoittelen aina jotakin", sanoi hän punastellen, ja samassa otti hän pöytälaatikosta kainalowihon papereita ja näytti minulle.

"Antakaa kaikki nuot paperit minulle", pyytelin minä.

"En waikka mikä olisi ... ei waikka... Ne owat niin mitättömiä ja wähäkelpoisia, että itsekin häpeen niitä ... minä pyydän: älkää pyytäkö niitä minulta."

"Oletteko mistään lukenut niitä wärssyjä, joita kuulin teidän hyräilewän tuona pyhä=aamuna?"

"En ... mitäs niitä nyt toki tuommoisia lukea..."

* * * * *

Joku päiwä kului. Eräänä aamuna warhain tultiin minulle ilmoittamaan, että joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Minä nousin kiireesti ylös ja puin päälleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli Nikki edessäni. Hänellä oli matkareppu seljässä ja heti ensi silmäyksellä huomasin minä, että hän oli hywäisestään pöhnässä.

"Hywää huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin näin warhain teitä häiritsemään ... tahtoisin puhella wähän kanssanne..." sanoi hän.

"Aiwan kernaasti, istutaan tähän, niin saamme puhella. Mutta mikä teillä nyt on mielessä, kun olette niin matkamiehen näköinen?"

"Matkustus."

"Kotipuoleen kai?"

"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauwemmas kodista. Minä en woi täällä ... olen liiaksi paljon awannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä pelkään, että saawat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en woinut lähteä teille hywästiä sanomatta... Älkäähän huoliko puhua ... se lisää waan kuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hywä..."

Sitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään pyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.

Minä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haawan lehti wärähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja awaran näkö=alan ympärillämme. Oli wielä niin warhainen, ettei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä; linnut waan ahkerasti wiserteliwät aamuwirttänsä ja lähellä olewan kosken kohina huokauksen tawoin tunki korwiimme tyynen aamu=ilman halki; nämät oliwat ainoat, mitkä häiritsiwät hetken hiljaisuutta.

Puhumattomina käwelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi, sillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.

"Oikean nimen ne owat minulle arwanneet... Nikki on nimeni, mutta kyllä onkin sydämeni rakki runneltu", sanoi hän pitkän waiti=olemisen perästä.

Minä en woinut wastata siihen mitään.

Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän lähti käwelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä jäin seisomaan ja katsoin niin kauwan kuin woin hänet nähdä. Säännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja wasemmalle hänen astuskellessaan. Juuri kun hän oli häwiämäisillään minun silmistäni, tunkeentui jotakin ääntä korwiini. Minä pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Silloin kuulin selwästi sanat:

----"Mulle se tuopi waan murehen karwaan, Kun minut kultani hylkäsi."

Ja kaiku wastasi: "kultani hylkäsi".

HAIRAHDUS.

En ollut nimeltäkään tuntenut pastori K----aa, sitä wähemmin tutustunut häneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista woinut tulla kysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että tulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä wirkansa puolesta.

Kun astuin hänen wirkahuoneeseensa, oli edessäni wanha mies hiukset ja parranhaituwat lumenwalkoiset; wiimemainitut tarkoin tallennettuina, mitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Wuodet oliwat kyrmistäneet hänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti wapisemisen waikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja ympyriäisistä silmistänsä, huomasi aiwan pian, että ukon sisällisessä ihmisessä löytyi wielä lämpöä ja tulta, waikka lumi oli jo kiireelle laskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen wiehkeä hymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui mielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties kaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan sallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hywiä tahi huonoja.

Pastori otti minut wastaan erinomaisen ystäwällisesti. Hän toimitti minulle istuimen, tupakkaa, kahwia ja melkein ensi sanoikseen waati hän, että jäisin taloon yöksi, "koska", niinkuin hänen sanansa kuuluiwat, "nyt on näinkin myöhäinen ilta". Eihän ollut muuta neuwoa kuin totteleminen, waikka tawallinen ujouteni ja asiani kiireellinen luonto paniwat wastaan; minua oikein häwetti niin altis kohteliaisuus.

"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran wieraan kanssa; täällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona", sanoi pastori, kun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin heille yöksi.

Talossa ei näkynyt muuta herraswäkeen kuuluwaa henkilöä kuin pastori ja eräs täysikaswuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori näkyi rakastawan kaikella helleydellä. Wäen wähyyden tähden wallitsi talossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.

Pastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen illanwietoksi sitä ja tätä ihmis=elämän ulkopiirteistä ja muista ulkonaisista asioista. Hän on wilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon aineita säilyssä, ja teräwä=älyisesti arwosteli ja kehitteli hän, hywällä kuwituswoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulewia asioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi hän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, waikka jäin taloon yöksi.

"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?" kysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkewasti suurilla mustilla silmillänsä.

"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?" sanoin puolisäikähtyneenä.

"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä wäsyisi kuulemasta, niin kertoisin siitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon otettawaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.

"Oh, en--mitäs Jumalan tähden minä--enhän mitään mieluisemmasti halua kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen wastaukseksi.

"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka kuitenkin koettaa wielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä wärähteli.

"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle uteliaasti ja kehoittawaisesti.

"Minulla oli nuoruuden ystäwä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli maanmittarin poika ja asui aiwan lähellä minun kotiani. Pahaisista paitaressuista pitäen kaswoimme me samalla salolla, saman järwen rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä kiwillä woileipiä järwen tyyneltä pinnalta ja tappelimme tawasta yhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut tuliwat sillä tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hywät ystäwät kylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa tuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin kengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kesäisellä hiekkanummella, ja silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se oli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystäwyyttä. Ei mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki oliwat weljiä ja sisaria. Ei mitään surua ja murhetta, ja tulewaisuus--siitäpä huolimme wiisi, sillä semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.

Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta wallattomasta ja murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat yksiwakaisesti, mutta wakawasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tawata ainuttakaan entisistä kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi käwi mielemme, ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli jättäminen rakkaat wanhempamme, kaikki ystäwämme sekä suruton, huoleton, maailmasta wäliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle tietymättömälle, outojen ihmisien käskettäwäksi. Joku waistomainen aawistus sanoi meille, että wanhempiemme hellä huolenpito nyt oli lopussa ja etteiwät tästäpuoleen enää pienet itkut ja walitukset mitään auttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme monta surua; ne oliwat ensimmäisiä laineita tulewista elämän suruista. Tämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli wanhempiemme tahto, joka oli korkein tuomio=istuimemme, ja sitä oli totteleminen.

Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia näkkileipiä leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni; kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuiwamaan. Wihdoin tuli se päiwä, jolloin kuiwuneet näkkileiwät toistamiseen työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin, saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin. Renki Pekka woiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille, laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian ruwettiin kärryille rowimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.

Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edessämme olewasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme hywästi rakkaat wanhempamme, muun kotiwäen ja kylän poikaset, jotka oliwat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Wanhempamme kokiwat liewentää meidän suruamme minkä woiwat, antaen samalla meille lempeitä ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hywän ohessa, waatettiwat he meitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirwenteli, sillä älysimme, että lähtö on aiwan lähellä. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkun meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo oli waljastettu. Me itkimme ja tyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle. Renki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hewosta ja niin sitä lähdettiin--ensi kerta wanhempien lempeästä kodista.

Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle, juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.

Koska oli elokuun wiimeiset päiwät, oliwat yöt jo hywin pimeät. Pitkällisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja löyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki Pekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa lewäyttämään; hän käweli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni äänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että täytyi matkustaa yötä päiwää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä; ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hewonen tarwitsi syödäkseen. Meitä rupesi kowasti wäsyttämään ja joka hetki olimme waarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.

'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä', sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt nukkuissani putoamaan.

'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.

'Niin, emme pysy', koin minä wakuuttaa hänelle.

'No, tulkaa sitten tänne hewosen jälkeen käwelemään, kyllä täällä pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä', sanoi Pekka.

Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä asemaamme.

Eräänä myöhäisenä iltana menimme hewostamme syöttämään erääseen kestikiewariin. Meillä oli kowa nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen meidän ewäswakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta samassa kuului hirweä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta rupesi wirtanaan tulwaamaan. Me hämmästyimme kowasti. Mutta wielä enemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi wasten silmiämme eräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta wihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.

'Wai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten huoneessa. Wai katsoitte hywäksenne potkia rikki wiinapullot pöydän alla, jotka minä niin suurella waiwalla ... kyllä minä teidät----mitä minä nyt wieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu wierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä pääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirweät kätensä tarttumaisillansa meidän tukkaamme.