Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1897.

RAUTA=MIES.

Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa kaikista--minä en sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä--harwoin köyhistä rikastuneita--yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä. --"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."

Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja "rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.

Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni pistänyt.

Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien työpaikkaa. Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa työn menoa ja sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot pilalaulut kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että kulloinkin ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.

En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.

"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.

"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort ... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja toisella kädellään leukaansa puristellen.

"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.

"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."

"Entä sukunimi?"

"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."

"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"

"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.

"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun tutkiwasti.

"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.

"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."

"No mitä hän silloin tekee?"

"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."

"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"

"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on kirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi poskella, eikä näytä silloin kuulewan eikä näkewän. Ainoa elonmerkki on se, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa jonkun kuulewan, lakkaa hän heti hyräilemästä.--Hän on mielestäni niinkuin eläwältä kuollut."

"Minkälaista laulua hän hyräilee?"

"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa, että sen sisällöstä jotakin tietäisi."

"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi työkumppaneilleen?"

"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan ei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla."

"Joko kauwan olette olleet hänen parissaan?"

"Kaksi wuotta."

"Ja sen werran tiedätte waan hänestä."

"Sen werran, en enempää enkä wähempää, mutta ei suinkaan se ole minun wikani ... minä luulen, ettei ole."

"Ryyppiikö hän?"

"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin wuoden kuluessa on hän pari kertaa ollut wähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi sanoa."

"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?"

"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei waihda sanaakaan kenenkään kanssa, hakee waan yksinäisyyttä ja kun hän luulee, ettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa."

Minä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla menestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, oliwat ainoat, mitä woin hänestä saada.

Minä käwin tawasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli ennenkin ollut.

Eräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään oliwat kerinneet tulla. Poissa=olewat tuliwat kiireenkynttä ja niiden muassa Nikkikin. Hän käweli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki aiwan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän loi minuun synkän katseen ja wastasi tuskin kuultawasti ohimennessään.

"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että luulisipa sinun jo näin warhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois kaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa", huusi eräs työtoweri leikillisesti Nikille.

Oli kylmänlainen kewät=ilma ja maa oli iljamella.

Suulas mies käwi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin woimin nujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä pudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.

"Woithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.

Mutta woimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin wähällä. Hän tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella innolla rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hywin tukalalta. Hän ei ottanut yhtään wastaan, koetti waan waroa, ettei toinen olisi saanut häntä kowin suureen häwiöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän woimallisella ponnahduksella taas itsensä irti. Wastustajan kynnet kirposiwat semmoisella woimalla, että hän ponnahti kauwas takaperin, hänen jalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka takaraiwonsa kiween.

Kauhea hätä walloitti koko työwäki=ryhmän. Mies makasi siinä niin herwotonna, ettei karwanjuuri tärähtänyt. Nikki wapisi niinkuin haawanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä wamman saanutta auttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen takaraiwolla oli iso haawa, josta wuoti paljon werta.

"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki", ruwettiin nyt miehissä huutamaan.

"Hywä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se wielä piti tulla ja nyt joudun aiwan syyttömästi wankeuteen", päiwitteli Nikki, ja hän raukesi niin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisiwät sisällisestä tuskasta.

"Karkaa silloin kun wielä aika on", kehoitti joku joukosta.

"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon wielä mitä tulkoonkin; minä olenkin luotu kärsimään" sanoi Nikki surunsa seasta.

Minun käwi kowin säälikseni Nikki paran tukala asema.

Kun olin wähin tottunut haawoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan wahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli waan pyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluawalle joukolle ilmoitin silloin, ettei waara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä otin ensi töikseni werenjuoksun kiinni ja tuotatin wettä, jolla huuhtelin hänen kaswojansa. Se waikutti niin paljon, että mies wirkosi ja nousi istumaan.

Haawa pestiin ja sidottiin niin hywin kuin semmoisissa tiloissa mahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa. Nikki ei woinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kowin jännityksissä tuon kowanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi hän hänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää niin likeistä huolta kuin suinkin woi.

Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että hoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.

Sen lupasinkin tehdä.--Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan luottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties enemmän kuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko tuo edellä kerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei olisi koskaan saatu selwille hänen umpimielisyytensä syytä.

Minä käwin useasti sairaan luona, siiwoamassa ja sitomassa hänen haawaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas woipi ja mitä toiwoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arweluitani enkä sanonut pitäwäni sitä niin erittäin waarallisena. Silloin hän aina tawallisesti huokasi.

"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selwästi. Sanokaa suora totuus, minä woin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?" sanoi hän eräänä kertana hywin hätääntyneenä.

"En suinkaan minä käsitä sen rikki olewan, sillä eihän tuohon ole ilmestynyt mitään kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi", sanoin minä.

"Mutta se saattaisi wielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.

"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te waan salaisi minulta jotakin", jatkoin minä.

Hän säpsähti nähtäwästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti sanaakaan sanomatta pois.

Jonkun päiwän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa. Hän oli kynttilän walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kowa hämmennys hänet käsittäwän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuwot pöytälaatikkoon.

"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän woipi? Eihän waan kuume ole ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.

"Hän on kohta aiwan terwe ja minä woin wakuuttaa, ettei teidän tarwitse sen asian wuoksi huolehtia yhtään wähää", sanoin minä hänelle.

"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli=iloisesti.

"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan woi luottaa muiden ihmisien sanaan?" kysyin sitten wähän kummastuksissani.

"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja waipui ajatuksiinsa.

"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittawan, kun ma tänne tulin?" kysäsin minä.

"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa ... piirtelen waan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ... ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.

"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.

"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole wielä näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille woisin näyttää", sanoi hän ujostellen.

Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet wielä liian ujoksi ja sen wuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.

Wamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin. Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten minkälaista ja missä hywänsä; näyttipä siltä, että heidän wälilleen oli solmiintunut tosi=ystäwyys ja etteiwät he woineet tulla toisittaan toimeen.

Niin oli elämä käynyt entiselleen, se waan eroitusta, että Nikillä oli nyt yksi ystäwä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän wapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliwät sitä, sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekewän. Mutta waikka hän olikin sen werran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä umpimielinen kuin ennenkin.

Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän koettaisi saada selwille Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet, hywässä toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sillä kun toinen oli ruwennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kiwi.

Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdillä ja kukkasien terillä auringon nousun edellä yltywässä walossa ja yökasteen tuorehduttamana lewitti kaswikunta ilmaan miellyttäwän tuoksun. Ihmetellen luonnon ihanuutta ja nauttien kesäaamun wiehkeää ja hiljaista rauhaa, astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut jonkun huoneen suojaan aiwan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin kuulleeni sywän huokauksen; minä hawahduin ja pysähdyin. Aiwan oikein, en ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen; työpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin warhain?

Samassa kuului toinen rykäiseminen ja wienon heleä wärähtelewä ääni tunkeusi samalla korwiini.

En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu ja kuului näin;

"Aamulla noustessa auringon armaan Riemuisna ihmiset heräsi Mulle se tuopi waan murehen karwaan Kun minut kultani hylkäsi.

Toiset ne päiwällä riemussa hyörii Eik' ole tunnossa tuskaakaan Kyynel se mulla waan yhä pyörii Kun minä kullatta olla saan.

Illalla lewolle laskewat toiset Waan minä suurehen suruhun Ei ole hauskoja murehet moiset Miksikä kultani hylkäsi mun."

Laulaja waikeni ja sywä, kumisewa huokaus tunki läpi kaunihin aamu=ilman korwiini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka näin warhain oli raittiissa ilmassa kewentämässä kenties kaipaawaa sydäntänsä. Hän oli kiwen päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli ajatuksiinsa waipuneena. Kun minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi, ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän nähtäwästi.

"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.

"Mitä kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen.

"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti.

"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin surullisen wiehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä.

"Sitä ei ole kukaan wielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena.

"Eikö sitä sitten saisi kuulla?"

"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ... eikähän se teidän wikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu loppui.

Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.

"Te olette tehnyt minulle niin suuren hywäntyön, etten sitä woi koskaan unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.

"Minkäpä waan? antakaapas kuulua."

"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan."

"Se oli wälttämättömyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme hädän aikana auttamaan."

"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja ahdistusta lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen sijaan kuin muut huusiwat kuolemaa ja tuomiota."

"Enhän silloinkaan woinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä kannalta."

"Siinäpä se on ... miks'eiwät muut tehneet samoin? Sitte olette hoitanut sairasta ja saanut hänet terweeksi, ottamatta suurista waiwoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata ... olisin kiittämätön konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa äkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.

"Joutawia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa wastaanottamaan tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon wähäisen palweluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin minä.

"No millä tawalla woisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?"

"Sen woitte aiwan pian tehdä, wieläpä aiwan helpolla tawallakin."

"Kuinka? miten?"

"Samanlaisella pienellä palweluksella."

"Jos kuinka suurella, kun se waan on minun wallassani ... mutta millä tawalla ... sanokaa!"

"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä waiwaa joku sisällinen suru", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä.

Hän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen wallan; hän sijoitteli itseään, wäänteli käsiään ja huokaili raskaasti.

"Tämän pyynnön woisin kieltää keneltä hywänsä, mutta teiltä en woi", sanoi hän towin päätä puoli=surullisesti.

"No, alkakaamme siis...! Joko kauwankin olette ollut poissa kotitienoistanne?" aloittelin minä.

"Kuusi wuotta."

"Ja aiwan rautatien töissä?"

"Aiwan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen siirtynyt toiseen."

"Mistä te olette oikein kotoisin?"

"W----n pitäjäästä maamme itärajalta."

"Nimenne sitten?"

"Nikki K----n."

"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?"

"On ... minä olen arwossapidettäwien ja warakasten wanhempieni toinen ja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan wahwimpia taloja."

"Wanhemmat ja wanhin weli eläwät siis wielä?"

"Eläwät ja hoitawat taloutta."

"No mikä kowa=onni teidät on saattanut tuommoiseen kulkuri=elämään ja rauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut pois hywästä kodista ja ystäwäin parista? Oikein minua kauhistuttaa semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä, katsoen teidän käytökseenne, ettei mikään rikos ole teitä karkoittanut", sanoin minä kauhistuksella wiimeisiä asioita kuullessani.

"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ... mun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää wäärin tuomitko minua...!" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.

Minä itsekin säikähdin tuota ankaraa arwosteluani ja sopimatonta epäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa hywin waikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin asian entiselle kannalle.

"Minähän arwelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen wuoksi tapahtunut, ja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät luopumaan lapsuuden kodista ja ystäwistä", sanoin pitkänlaisen waiti=olemisen perästä.

"Se on jotenkin waikea tehtäwä, koska suurin osa ihmisistä pitäwät lähtöni ja suruni syyn joutawana mielijuohteena", sanoi hän.

"Sen terwetulleempi minulle."

"En tiedä, onko se terwetullut kenellekään, koska asia on niin yksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni."

"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä woi käsittää; pyydän, että jatkatte", sanoin minä.

"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun waan olette saanut kuulla elämäni juoksun, toiwon, että itsekin ajattelette niin... Olenhan minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka woipi tuntea ja kärsiä. Minä olin nuori ja palawa, kuten kaikki muutkin. Olin wartewa ja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja warakkaista wanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka, mutta minulla oli waan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä naapurissa saman=ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu pahasesta alkain kaswoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi. Kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet riidat, Mutta nämät saattoiwat waan meidät likemmäksi toisiamme ja sydämen sydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me ihmisiksi ja silloin huomasimme, että tuttawuutemme oli enempi kuin lapsuuden ystäwyys.---- Hän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä minä ketään muuta kuin häntä. Me tunnustimme toisillemme sydäntemme tunteet ja ihana liitto solmiintui silloin wälillemme; tästä lähtien minä en muuta woinut, kuin muistella häntä yötä ja päiwää; nukkuissanikin näin hänestä unta.

Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti waan sitä autuaallista hetkeä, jolloin woisimme toisemme omaksemme sanoa. Silloin tuli musta käärme wäliimme ja turmeli sen niin, että se tuli ylitse=pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa=kosija, ja hän oli niin owela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy, jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystäwistä; sentähden olen nytkin täällä, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.

"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"

"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."

"Kuinka se on ymmärrettäwä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni, mikään kunniaton."

"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään; kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut wastaan tarjotun käteni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla säädyssäni ollut kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninwerroin, sillä eipä hänellä muuta ollut kuin pöyhkeilewä, ulkonainen keikaroiminen ja kiilto", selitti hän.

"No, mikä hän sitten oli?"

"Hän oli herra."

"Mikä herra?"

"Hän oli susiwouti."

"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi kannattanut hyljätä hywämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä ja sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.

"Woi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että te näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuwalla hewosella pitäjällä. Tiukea=ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin lailla uskaltaa olla wälinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata häntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi. Jos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei hän ole herra... Tosin ei hän ole wielä rikas, mutta jos hänellä ikää piisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuwan, sillä hywä alku on jo tehty, waikkei hän ole wielä kauwan ollut pitäjässämme, johon hän tuli köyhänä kuin kirkkohiiri.----Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin mitä olin minä häneen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas nuorukainen, sillä olinhan waan kowaa työtä tekewä maanmyyrä", selitteli hän.

"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"

"Eräänä kesäisenä pyhä=iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikiewarin lähellä olewalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin. Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia, juostiin leskistä ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin ilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihywällä rakasta Hennaani, kun hän hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja pirteänä heilakoitsi muiden parwessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia tyttöjä sekä kauneudessa että arwossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän minusta. Silloin kuului äkkiä tuo korwia kirweltelewä aisakellon ääni ja susiwouti ajoi täyttä nelistä kestikiewariin. Tuskin oli hän kerinnyt päällyswaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli kisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenwarjoa, toisessa merenwahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa; kai se oli kultaa. Kaikki kumarteliwat hänelle, mutta minä huomasin, kuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun wereni kuohahti ja minä en kumartanutkaan.

'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiwäs, koska hän on niin kankea? ja hänen päätänsäkin näyttää palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun tuiman silmäyksen.

Samassa käweli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.

Wiha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiiwaasti susiwoudin eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttöjämme', sanoin hänelle tuimasti.

'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa wielä suutakin 'pruukata', mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tawata toisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa uhkaawan liikkeen.

'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.