Chapter 7

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päiwä sarastaa, sillä kaikenlaisissa toimissa ja selwityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa. Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden päätettiin odottaa päiwän walkenemista, ennenkun paluumatkalle lähdettäisiin. Kun tuli siksi waloisaksi, että kaikki esineet woi eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se ja oli wielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja siitä korjattiin mitä korjattawissa oli. Sen tehtyä aljettiin tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selwä, että tämä oli kontiot häätänyt. Ei kaukana siitä hawaittiinkin suuren kontion makaawan weressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottawa kirween haawa ja lanteisiin oli Tupun kirwes silmää myöten iskettynä. Luultawasti oli Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja pyörtyi. Hän lienee ensin siwaltanut kirweellään otsoa otsaan, joka semmoiset terweiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä käpälämäkeen. Tuppu ei liene hywäksynyt niin lyhyttä tuttawuutta ja luultawasti lasketti kirweensä kontion lanteisiin silloin kun tämä kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne wetäminen, sillä Tuppu ei tahtonut heittää kirwestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selwä oli, että asia päättyi siten, että kirwes lähti päästään ja niin sai otso terän ja Tupulle jäi warsi.--

Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin, waikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla. Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tawalla tultiin wihdoin kotiin eikä tarwinne kertoakaan, mikä ilo kotiwäessä syntyi, kun Kaisakin oli ihka eläwänä hakijain joukossa.

Kauwan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki ylimielisyydet jäiwät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos, että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiwäksi ja ajattelewaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos, mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan; näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä elämänkohdalla hywänsä ja että ihmiset odottiwat aina häneltä erinomaisempaa.

Kaikkien noiden awujensa wuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia, rikkaita ja köyhiä, waan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kaswikumppani ja hän se oli, joka wähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa leikeissä. Aika=ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä, waan salli hänen seurustella kanssaan, sanoiwatpa ihmiset siitä mitä wielä sanoiwatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan wenheretkillekään järwelle, joita hän yhä wielä harjoitteli, mutta Erkillä oli waan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset kuiskailiwat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee awiopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin nykyistä asemaa.

En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kowan kowasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman wiikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa wähäpuheiseksi ja wältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin woi. Minkäänlaisista kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttawankaan, sitä wähemmin heitä itseänsä.

Järwi ja Pankko=Tuppu tuliwat nyt, lähinnä wanhempiansa, Kaisan mieli=esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta. Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää. Ukko olikin jo wanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauwas liikkumaan. Hänen päänsä siiwosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman nuorennut tuon siiwoamisen jälkeen.

Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon awuliaaseen tyttöön. Suurilla, harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä waan liikkui. Waikka Tuppu oli jo wähäwäkinen, piti hän riimusauwansa kuitenkin täydessä woimassa. Ja kun Kaisa waan oli enemmän aikaa poissa kotoa, tuli Tuppu tawallista wilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauwansa tutkimisessa; erittäinkin ennustus=osastoa hän silloin kiihkeästi tarkasteli.

Kun Kaisalla oli wähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järwelle, joko soutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi Kaisalle. Tuo ainoa hänelle pysywistä lapsuutensa hurjista leikeistä oli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt wielä rajummaksikin ja rohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan powessa oli jotain hehkua ja paloa, jota hän tahtoi myrskyn wihurissa jäähdyttää ja haihduttaa-- sen ties taiwas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan sanalla mainitsewan. Summa waan oli se, että yksin meni Kaisa järwelle ja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että olisi päässyt hänelle kumppaniksi wenheretkille sitten Erkin kuoleman.

Oli paahtawan kuuma kesäpäiwä; niin tyynikin ettei haawan lehtikään wärähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain ummehtunutta ja tukehduttawan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia ukkosen pilwi=jykyjä kokoontui wuorien ja waarojen takaa peilikirkkaalle selkeälle taiwaalle. Salama wälähteli tawasta synkkien pilwien laidoista ja kowa jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen tohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä hurjassa tanssissa nosti kaikki keweämmät esineet kohtisuoraan taiwaalle; muuten oli wielä raswatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että kowa myrsky oli tulossa.

Kaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli hätäisesti sauwansa ennustus=osastoa. Kaisan wanhemmat kun huomasiwat tämän kiireisen askaroitsemisen, älysiwät aiwan hywin mitä se merkitsi.

"Älä lähde nyt, Kaisa, järwelle, nyt on kowa myrsky tulossa", pyyteli äiti tytärtänsä.

"En woi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa", sanoi Kaisa.

Ja järwelle hän waan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen weitsensä tutkaimen erääseen sauwansa ennustus=osaston koloon ja lausui nuot ennestään tutut sanat: "tuossa se nyt on"; sitten hän käwi aiwan rauhalliseksi.

Ilma yltyi. Salamat wälähteliwät tiheämmästi, paukaukset jyrähteliwät taajemmasti, tuulipäät yhtyiwät yhdeksi mylläkäksi, pilwet maatuiwat yhdeksi synkeäksi taiwaan katoksi ja wettä rupesi tulemaan niinkuin saawista kaatain. Järwen tyyni pinta lekahteli ensin salamain kowasta paukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesiwat toisiinsa sekaantuneina yksissä neuwoin puskemaan, rupesi järwi kuohumaan kuin kiehuwa pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä yli.

Semmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli wenheeessään järwellä. Kaikki maallaolijatkin oliwat pahassa hädässä ja kokiwat päätänsä warjella kuten parhaiten taisiwat; eikä tuolla kowalla ilmalla ollut kenelläkään waraa toistansa auttaa, waikka wielä minkälainen hätä olisi ollut.

Ilman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä ulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma wielä niin kowa, ettei woitu mennä häntä hakemaan. Kowa pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta yleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järwelle ennen kowimman ilman tuloa, waan että hän ehkä kykki werkkoladossa, jossa luultiin hänellä olewan jonkunlaista suojaa.

Kun ilma senwerran asettui, että woitiin ruweta ulkona liikkumaan, lähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan järwen rannalle. Mikä näky siellä? Järwi purskui keltaisessa waahdossa, osaksi wielä tuulen ja osaksi jälkimainingin wuoksi. Tuppu seisoi kainaloita myöten wedessä ja koki kaikin woimin pidellä hirmuisesti keinuwaa wenhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä Tuppu että wenhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat wedettiin maalle ja pian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä wenheen pohjassa. Kiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruwettiin tutkimaan hänen tilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan kuollut, waan tainnuksissa. Sen huomattua ruwettiin sekä Kaisaa ja Tuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat oliwat niin woimattomat, etteiwät woineet käwellä. Riimusauwa loikkui rannalla aiwan wesiwierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei pitänyt siitä mitään lukua, waikka hän muutoin oli siitä niin arka; kuitenkin ottiwat muut sauwankin mukaan.

Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista wauhtia wenheellä kowimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu oli joutunut hänen wenhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selwä. Wenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli pohdista pyörtynyt. Silloin jäi wenhe tuulen waltaan ja kun tuuli oli kotirantaan päin, ajausi wenhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinwastaiseen suuntaan. Olihan selwä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona, jolloin wihuri alkoi wenhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten weteen, estääksensä sen tawatonta pakoa. Olihan wenhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar wieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain waiston tapaisella tunteella wainusi, että Kaisa oli wenheessä ja että hän oli waarassa; lieneekö riimusauwan ennustus=osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties taiwas.

Tuppu tuli wilustumisen tähden kowasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan wäkewä, sillä uusi, kowa kokemus oli hänet heikontanut. Mutta waikka niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun wuoteen wieressä, hoidellen ja waalien häntä. Tuppu ei ollut järweltä palattuansa koskaan kaiwannut sauwaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi; se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta wapisewana tarkasteli hän tuokion sen ennustus=osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja sanoi sydäntä särkewällä, wärisewällä äänellä: "woi, woi! en löydä oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä walahti, kurkku korahteli jonkun kerran ja--Tuppu ei ollut enään eläwien joukossa.--

Kaisa suri mieliwaiwaisen kuolemaa, niin että oli maan alle wajota. Olihan tämä ollut wähällä leiwiskällä warustettu Luojan luotu, mutta kuinka paljon hän oli kuitenkin woinut hywää tehdä waiwaisella luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä, mutta selwästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä kohtelulla kohdeltuna, woipi mieliwaiwainenkin lauhkeentua ja olla joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja hywin pidettynä woi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta silminnähtäwästä hengenwaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä, kykenemättömänä hywään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?

Tytön elämä sai tästä lähtien aiwan toisen suunnan. Hän rupesi miettimään sielunsa tilaa ja hawaitsi olewansa aiwan alastomana Jumalan edessä. Kowa hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän waan pitkittäisi samaa, kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan wäkewän käden alle, eikä hänen entinen wiisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset lahjansa olleet wähääkään tiellä. Ennättäwän ja etsiwän armon alta ei Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, waan nöyränä ja katuwaisena tunsi hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut woinut kowasuista lastansa muutoin wetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen ja ukonnuolten kautta. Nyt wasta huomasi hän, kuinka Jumala jo lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelewana johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku ihmeellinen säde eli ihme tarwittu murtamaan hänen rajua luontoansa. Niinhän jumalan usein täytyy kowasti walmistaa asettansa.

Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin wenheretketkin jäiwät nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin hiljaiseksi ja siiwoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tuliwat hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi hän semmoista wiisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen wiisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi ja nöyrimmäksi; nyt wasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä itseänsä parempina".

Ammentaen siitä lewottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja rauhaa, jota maailma ei woi antaa, sai hän sanomattoman halun ruweta sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja wanhain keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi wäkewä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki Kaisa heitä tukemassa, neuwomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa. Kaikissa heissä wallitsi yksi ja sama henki ja he tunsiwat itsensä suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He oliwat ystäwälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitiwat sairaita sekä köyhiä niin paljon kuin kuukin warat riittiwät.

Monta pilkkaa ja wieläpä wainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan. Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä. Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja wainosta huoli hän wähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki nuot eiwät painaneet mitään.

Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa käwijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palwelukseen. Heti kun wirsi oli aljettu, heittiwät kaikki sen Kaisan haltuun, ja ujostelematta weteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei yksikään kirkossa olija wärwähtänytkään, sillä weisuu meni luiden ja ytimien läpi. Niinkuin wirtawa koski wyöryi Kaisan ääni mahtawana, woimakkaana ja wähän wärisewänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet. Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuiwaksi, ja tuntuipa siltä kuin enkelit olisiwat kattoholweissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, wälisti ylhäisetkin, jotka arwossa pitiwät juhlallista kirkkomenoa, eiwät katsoneet waiwaksi tulla pitkien matkojenkaan päästä K----n kirkkoon, kerrankaan kuullaksensa tuota ihmeellistä weisuuta. He eiwät koskaan katuneetkaan kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa, kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuwia säweliä. Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään tilaansa.

Kaisan alkama herätys lewisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi se hywää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuwomassa usko=weljiään ja sisariaan. Wiimein käwi asia siksi, ettei hän ollut kotonaan paljon milloinkaan, waan kulki paikasta paikkaan, talosta taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, walmistamassa ja tukemassa alkamaansa oppia.

* * * * *

Kauhea hätähuuto kajahti w. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette, tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin kuultiin, kuinka maan woima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelwottomina puolustamaan tätä rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päiwä. Maan sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi heille toisen päällikön. Uusi into ja toiwo waltasi silloin Suomen poikien sydämet, ja tuon toiwonsa woimasta ottiwat he loistawan woiton. Silloin täyttyiwät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toiwolla, sitäkin paremmin, kun wihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen perääntyä.

Kaisakin oli puoli=pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä wihollisia kulki kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän waan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten woitto tuli tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja waltoja, waan lihaa ja werta wastaan.

Noilla retkillänsä tuli hän Rewonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää, että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta wihollista. Mutta siitä ei Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli hänellä muutamia hywiä tuttawia. Sinne mennessään osasi olla niin, että wiholliset oliwat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssiwat jokea myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten wuoksi ei Kaisa nähnyt wihollisia eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.

Tullessaan oli Kaisa tawannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menewän pappilaan. Mutta juuri kun he nousiwat lahdelta maalle, hyökkäsiwät Suomalaiset joelta törmälle ja alkoiwat hurraata huutaen rynnätä. Wiholliset puolestaan rupesiwat huoneitten kujista ja suojista ampumaan Suomalaisia kiwääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuiwat nyt murhaawaan ristituleen. Siinä kahden taistelewan joukon wälillä oli muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin waaraan hän oli joutunut, kapusi hän pitkittä neuwottelemisitta erääseen isoon puuhun! olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei kadottanut tuokioksikaan neuwokkaisuuttansa ja rohkeuttansa! Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta poika arweli ja epäröitsi ja wiimein jäikin paikoilleen.

Kaisa walitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi wakawaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä weisata. Waikka pauke ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo waltawa ääni ukkosen kaltaisen jyrinän seasta. Eräs wihollinen soturi hawaitsi puussa istuwan, weisaawan naisen.

"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha=aseensa puussa istujaa kohden.

"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turwattoman naisen?" karjasi samassa järeä miehen ääni ja murha=ase painui alas.

Se oli wihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.

Tappelu yltyi: kanuunat paukkuiwat, kiwäärit rätisiwät, painetit tuhoiwat ja kussa ne pettiwät, siinä kiwäärien perät tekiwät turmaa kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoiwat, mutta yksikään ei niistä osunut puussa istujaan. Kaatui wihollisia, kaatui omia, mutta Kaisa ei waan heittänyt weisaamistaan, eipä wielä sittenkään, waikka poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto, wahwa oli olo.

Wihdoin taukosi tappelu: wihollinen oli woitettu. Paljon oli heitä kaatunut, mutta wielä enemmän wangeiksi saatu, loput kiirehtiwät pakosalle minkä kerkesiwät, mutta puussa istui waan Kaisa katsellen tapauksen menoa.

Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haawoitetut korjatuksi, noutiwat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja weiwät leiriinsä. Siellä oli koko upseeristo woittawine miehistöineen. Wangitut wiholliset oliwat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatow.

Suomalaiset upseerit kokoontuiwat Kaisan ympärille leirin keskelle, jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoiwat aseineen. Wähitellen kerääntyiwät Kaisan ympärille wangitut upseeritkin, kun näkiwät siinä jotain tekeillä olewan.

"Etkö sinä, turwaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirweinä hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.

"En, sillä Jumala on minun wäkewä apuni", wastasi Kaisa.

"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"

"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä käwi, kun näin hänen kaatuwan ja weressään piehtaroiwan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä woinut häntä auttaa", selwitteli Kaisa.

"Sinä weisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"

"Niin weisasin."

"Etkö weisaisi wielä meille tässä nyt? Sinulla on tawattoman kaunis ääni, haluaisimme kuulla wielä sitä", sanoi upseeri.

Nopeasti walitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopiwaksi wirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun wieressä, weisata walitsemaansa wirttä.

Niinkuin taiwaasta alas langennut kaste wyöryi ääni kuolon niitoksen yli. Jo ensimäisen wärsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä=olewiin sywän waikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita pisaroita walahteli soturien kowettuneita kaswoja alas. Niitä kokiwat he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä mielen=liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton sotilaan kunnialle.--Kuta edemmäksi Kaisa ehti wirressään, sitä tiheämmiksi tuliwat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi kyynelten walahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.

Wähitellen oliwat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa päästään ja ennenkun wirsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiwa. Wiholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan awopäin Kaisan weisua. Hänen hartiansa jytisiwät yhtenä tärinänä, kyyneleet waluiwat wirtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä kukaan wähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.

Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset waiwataan, tahi sitä että he waiwaawat? Itkikö hän kansojen kowaa kohtaloa wai omaa kowan=onnen päiwäänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon enkelin kylmää niittoa wai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni kuolettanut hänen sydämensä, sillä wirren sanoja ei hän ainakaan ymmärtänyt? Mitä hän wielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aiwan pelkällä äänellänsä oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä wihollisen maassa, wihollistensa edessä ja heidän wankinansa ollessaan, antoi hän niiden wapaasti liikkua ja muidenkin näkywiin puhjeta.--Niin, eipä hän ollutkaan enään wihollisten, waan ystäwien keskellä, sillä hän oli tehtäwänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli woittanut wäkewämmän ja nyt oli hän heidän kunniallisena wankinansa; niin oli kohtalo määrännyt.

Kun Kaisa oli weisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkiwä upseeri lakkinsa ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se wietiin Kaisalle ja käskettiin pitää se kauniin weisuunsa palkintona.