Chapter 6

Siinä hänen kotonansa oli eräs wanha talon sukulainen mieliwikainen mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt eikä toiminut mitään warsinaista talon työtä. Päiwäkaudet istui hän waan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tywipuolen paksuista sauwaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauwastansa piti hän semmoisen huolen, että joka wiikon päiwälle leikkasi siihen weitsellänsä erityisen kummallisen lowen. Kun wiikon päiwät oliwat noin lowitetut, siirsi hän ne kuukausloweihin ja kun kuukauslowet tuliwat täyteen, saiwat ne siirtyä wuoden loweihin. Hän oli siinä niin tarkka, että oitis huomasi niissä pienimmänkin wirheen ja muutoksen. Wälisti koetettiin eksyttää häntä, wuolemalla entisiä lowia pois ja leikkaamalla uusia, eksyttäwiä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi silmäyksellä hawaitsi hän missä wika oli ja ensimäinen työ oli sen oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä wuoden päiwää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa, missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.

Yleiseen pidettiin Pankko=Tuomasta--sillä se oli ukon nimi--pilkan ja kiusan esineenä ja poikawiikarit tekiwät hänelle minkä mitäkin kommellusta. He nykiwät ja repiwät häntä milloin mistäkin nutun ja ryysyn liepeestä, wuoliwat hänen riimusauwastaan pois lowia ja koloja ja tekiwät uusia sijaan, milloin waan ukon silmä wähänkään wälttyi. Kaiken tuon wuoksi tulistui ukko tawasta tulihinsa, tauloihinsa ja huimi poikawiikareita sauwallansa kelpo lailla, milloin waan hän heidät saawutti. Tuotapa he juuri oliwat tarkoittaneetkin ja se oli heidän suurin ilonsa kun he saiwat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan. Huutain, hoilaten lähtiwät he silloin hyppyyn ja huusiwat: "Pankko=Tuppu tulee, Pankko=Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu waan saawutti jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauwallansa, tuli toinen ääni kelloon ja kinttujaan pidellen huusiwat he että salot kajahteliwat.

Kun Kaisa tuli ymmärtäwäisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinwastoin esti hän jo sen alussa pelkällä läsnä=olollaan, sen yliwaltansa woimalla, minkä hän oli toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja nuhde=saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä yrittämään, ja sen johdosta oli mieliwaiwaisella aina hywä rauha tytön saapuwilla ollessa.

Kaisa oli muutoinkin ystäwällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei pelännyt häntä wähintäkään, waan istui usein hänen polwellaan, siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kaswojansa, sekä takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa. Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aiwan harwoin tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä tämän warsinaisesta pahkakupista.

Kaiken tuon lapsen suwaitsewaisuuden ja ystäwyyden wuoksi perehtyi ukko häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän wielä liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saawan rauhaa missään, kun ei waan Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä wahinko, oli hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja woimaa, että sitä oikein ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen hawaittu.

Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita wiikkoja hywin heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päiwää hänen wuoteensa wieressä, eikä lähtenyt siitä pois wahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä ummistawan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon kummallisen sauwansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen osaston, jota siinä tähän asti ei oltu wielä nähty. Siihen leikkeli, kaiweli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja, koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän wälisti wuoroon sairaaseen lapseen ja sauwansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti noilla aiwan oudoilla merkeillänsä, wastasi Tuppu: "tämä on ennustus=osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hywin wilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella lewottomuudella riimusauwaansa. Wihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti weitsensä kärjen erääseen keskellä ennutusosastoa olewaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi: "tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.

Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä, rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden. Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö parantua.

Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari ja luistelija ettei yksikään kylän saman=ikäisistä pojista wetänyt hänelle wertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt paikkakunnassa sitä waaraa, jyrkännettä, wuorta ja ahdetta, josta ei hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keweästi ja luontewasti kuin siiwillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla järwillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin waan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaiwannut järwiretkilleen kumppania eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi walkamalle, työnsi wenheen wesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin. Kuta kowempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin lewitti hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja waahtoawien aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi wesi purren keulan edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä, useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.

Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa. Wiisitoista=wuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa. Eipä siinä wielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa kauniille sukupuolelle: hän oli tawattoman kaunis. Notkea kuin nuori wesa, keweä kuin aamusumu, kirkas kuin nousewa aamunkoi ja lempeä kuin kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut yli kaikkien kuolewaisien.

Moinen heilakka, nenäkäs, wiisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtawana henkilönä, joissa kaikki käwi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoiwat häneen ja hän kaikkiin.

Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään wääryyttä ja sortoa kenellekään tehtäwän, ei minkään nimen ja warjon alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa wääryyden tekijää, eikä yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan wastaan, sllä ne oliwat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä wastaan woinut ponnistella.

Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja woimakkain ääni. Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja= ja niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahteliwatpa wuoret ja korwet sadoilla kumauksilla ja liwerryksillä wastaan. Kaikki, jotka sen kuuliwat, heittiwät käwelemisen, jos liikkeellä oliwat, tahi työaseet pois käsistänsä ja rupesiwat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota tuttua ja luihin sekä ytimiin käywää säweltä.

Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi= ja mielityötänsä; sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa wapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin honkiin, siellä hypellä wuorien sywien kuilujen ylitse ja kiwilohkareelta kiwilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi toitottaa paimentorweensa että wuoret kajahteliwat.--Oli Kaisalla iloa ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.

Otso on Sawon karjan pahin wihollinen. Säälimättä käypi se karjan kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta wähääkään, onko karjan omistajan mieli musta tai walkea. Niiden wuoksi siellä pidetään paimenia ja usein pelastawat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta-- ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli Kaisankin paimen=ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin wäkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tawallisesti oli tyttökin, mutta siitä huoli hän wähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon tapaista.

Eräänä päiwänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli Pankko=Tuppu ollut hywin lewoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella riimusauwansa ennustus=osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin tytön sairaana ollessa. Puolen päiwän rintamassa oli hän pistänyt weitsensä tutkaimen erääseen loween ja sanonut taasen: "tuossa se on". Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä kumminta oli, hawaittiin hänen ottaneen kirween mukaansa, jota ei hänen oltu ennen nähty tekewän.

Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan--eipä Pankko=Tuppuakaan. Kun wielä päälliseksi huomattiin erään nuoren karjasta olewan poissa, alkoiwat miehet käydä hywin lewottomiksi. Mitä nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon woima, joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä warten ne olisiwat, jollei juuri sen wuoksi, että niillä walaistaisiin yön kolkkoutta.

Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan Kaisaa ja samassa Pankko=Tuppuakin.

Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?

Metsä on laaja, wäljät owat salot, korkeat ja monet owat waarat ja wuoret, monisoppiset owat wuorten winkalot, kohisewat, synkät owat korpien komerot. No mutta Sywännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen sywyyttä ei wielä kukaan ole woinut mitata?--Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöiwän--sinne ohjataan matka.

Niin arweliwat, niin harkitsiwat Olkkosen wäki tuona yleisen hädän aikana. Kiireesti he sytyttiwät lyhtynsä ja lähtiwät sorkkeloimaan Sywännyslammen korpea kohden.

Pimeä oli syys=yö, kolkot oliwat korkeat korwet samotessa eteenpäin. Pitkät, naawaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttiwät lyhtyjen walaisemina yön tummassa walossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne näyttiwät ojennettuine käsiwarsineen tahtowan musertaa jokaisen, joka rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä wuorokauden hetkenä, jolloin heillä oli lupa ja oikeus wallita ja tenhowoimallaan ylläpitää sitä yliwaltaa, mikä heillä oli niin monen wuosituhannen kuluessa ollut Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisiwat oikein uhalla waatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä, jota he niin pitkän ajan kuluessa oliwat oppineet saamaan. Nuot maahan asti ylöttywät naawat oliwat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään tottuneiden wanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin woimaa ja arwoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle. Kaksinkerroin tulikin niille arwoa sen tummenewan warjon seassa minkä heikko walo loi salaperäisesti haaweilewaan laajaan korpeen.

Petäjät näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet wankkoja, kukistumattomia maan wartijoita, jotka jokaisen sille tulleen wamman ja wastuksen woisiwat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kiwi näytti niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas, kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsiwät ja haapuroiwat. Sywät kallion kuilut ammottiwat pohjattomia kitojansa, uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka waan läpipäässeenä muiden etuwartijain siwutse oli onnistunut pääsemään tänne asti.----

Niin oli: suuri oli luonnon lumouswoima, mahtawa sen waikutus, mutta eteenpäin pyrkiwät kulkijat lyhtyjensä walossa, waikka kohtakin arkuus mielessä, sillä olihan heillä wielä jotain jalompaa mielessä, semmoista joka woittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka woittaa kaikki, hallitsee kaikki, allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon woimatkin, murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korwen luppoiset kuuset ja salojen sywäjuuriset hongat, tehden ne siten ihanoiksi wilja= ja kaswiwainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittawan jylhyyden wähitellen, jossa hän siten polwi polwelta iloitsee woitostaan.

Kun etsijät saapuiwat Sywännyskorpeen, alkoiwat he sen laitoja kiertää ympäri. Kappaleen aikaa waroen ja hiipien kuljettuansa, hawaitsiwat he muutaman kallion kielekkeen lomassa walkean. Hakijat säikähtiwät ensin tuota outoa ilmiötä, mutta päättiwät kumminkin ottaa selwän asiasta. He peittiwät lyhtynsä ja läheniwät warowasti paikkaa. Lähelle tultua huomattiin Pankko=Tupun istuwan nuotion wieressä ja katsowan wärwähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tuliwat lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen, ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja waatiaksensa hiljaisuutta. Tarkemmin katsottua hawaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui rauhallisesti ja turwallisesti, käärittynä Pankko=Tupun takkiin. Wieressä oli werinen kirweswarsi, mutta kirwestä ei näkynyt ensinkään; riimusauwa oli myös werissä.

Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa nukkuwaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja asettui pyrkijän ja tytön wäliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota eläwää muuria paksuine riimusauwoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aawistus, että tällä on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.

Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka peitti tytön wienoja kaswoja, ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Kaisa". Tyttö awasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkiwän isänsä kaswoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen lewollista untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".

"Mitenkäs nyt owat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.

"Hywästi, isä, ei muuta wikaa kuin wähän wäsymystä ja woimattomuutta waan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.

"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.

"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kowin uuwuksissa, etten woi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni.-- Tuppu! hänkin on wielä täällä, hänen läsnä=ollessaan en pelkää mitään", sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.

Hänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja woita; niitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi siitä, kun näki itsensä noin hywästi ja moninkertaisesti turwattuna, alkoi hän kertoa:

"Olin karjan kanssa tullut tähän Sywännyskorpeen. Karja hajousi heti ympäri korpea, syömään sitä mehewää ruohoa, jota tässä niin wiljalta löytyy. Se ei näyttänyt mieliwän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä nousin tuonne wuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen, sywien ja ammoittawien kuilujen yli, joista wuori on niin rikas. Kun siihen kyllästyin, kiipesin waaran harjalla olewaan ja jokaiselle tuttuun, kauhean suureen risti=honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä maailman awaruutta.

"Seis! Kuinka woit kiiwetä risti=honkaan, sillä ei yksikään kuolewainen ole wielä koskaan woinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua tyweä silwota latwaan asti", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.

"Eipä sinne päästessä ollut suurta waiwaakaan, semminkään kun sain aiwan wapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö=alan edestä, joka tuolta tuhatwuotisen petäjän latwasta eteeni aukeni, kannattikin nähdä wähän waiwaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki sieltä. Satoja paljaslakisia wuoria, waaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi ylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttiwät kilpailewan korkeudessa. Ihanat laaksot oliwat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet noiden ikuisien, wahwojen wartioidensa syliin, joita wuoret ja kukkulat näyttiwät syleilewän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa kierteliwät järwien lahdelmat peilikirkkaina wuorien, korpien ja hongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuwastaen itseensä kaikki ympäristöllään olewat esineet. Siellä ja täällä waarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi itmis=asunnoita, joiden, joko walkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset sawutorwet tupruuttiwat sawua korkealle ilmaan.

Kyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan itseäni alas. Nyt wasta huomasin, että minulla oli ollut waikea tehtäwä, sillä räjöttäwässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen palawa, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani kiilui Sywänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin, minä syöksähdin järwen rannalle, riisuin waatteet yltäni ja menin uimaan, wiillyttääkseni palawaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä, tämän pitkää, aiwan niinkuin itseni halutti.

Wihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan waatteita päälleni. En ollut wielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku hätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylwiwät oudoilla äänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu karjassa. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse, mutta muutoin en tuntenut mitään pelkoa.

Kiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni woin löytää. Se kädessä syöksyin alas waaralta, sinne päin missä lehmikarja meuhasi.

Kun pääsin elikkojen näkywiin, huomasin, että ne oliwat joksikin aawalla rämeellä. Siinä he hyppäsiwät sinne tänne, häntä torwessa ja mylwähteliwät oudosti.

Minä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne oliwat niin tarkoin tallella, ettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu tai tuo kaiwattu nuori olisi. Wihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä rämettä. Se näytti sinne wajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja alas; se näytti pyrkiwän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni sinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren kimpussa karhu, mutta waikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en mitään semmoista nähnyt. Päätin wihdoin mielessäni, ettei siellä mitään semmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.

Aiwan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison rahkamättään wälissä. Minä kiiruhdin hänelle awuksi, mutta woi kauhua! Eiwätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, waan kaksi isoa karhua, jotka kynsin hampain oliwat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söiwät häntä siinä eläwänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, waan siwalsin likimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä, leuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja nakkasi kauwas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä. Kun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun kädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan sillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut haltuunsa ja wei wähän syrjään, johon kaiwoi ison kuopan. Siihen sowitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää rahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en tuntenut mitään pelkoa, waikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että karhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa puullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.

Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kowasti että se kawahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karwansa, niin että se näytti kahta wertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa awasi se ammollensa, josta weripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat etukäpälänsä lewitti se leweälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko maailman syliinsä. Wahwat, pitkät kynnet oliwat leweissä kämmenissä niin siirillänsä, että ne oliwat juuriansa myöten näköisällä joten kämmenet näyttiwät pitkäpiiseltä karhilta.

Kaikesta tuosta huomasin, että nyt wasta otso oikein suuttui, ja ettei hänen kanssaan ollut hywä leikitellä. Kowa pelon wälähdys käwi nyt sydämeni läwitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon wesirapakkoon, sillä takanani oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään huomannut ja johon jalkani sekaantuiwat. Minä näin karhun tulipunaisen, ammottawan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä hajoitetut, kammottawat kynnet, mitkä kaikki oliwat laukeamassa minun waiwaisen ruumiiseeni.

Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys odotin loppuani. Minun korwani rupesiwat kummallisesti suhisemaan ja sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä woimasta ympärilläni lekahtelewan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös wesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä luulin kontion itseäni laahaawan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua pitelewän, rohkenin awata silmäni ja silloin huomasin, ettei se ollutkaan karhu, waan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polwissani ja muussa ruumiissani oli semmoinen woimattomuus, etten woinut. Sen huomattuaan otti Tuppu minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkywissä, mutta Kiplo makasi samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä wieläkin wirkku, waikka pedot oliwat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo=rukka koetti pyrkiä ylös, waikka lonkkaluut puljahteliwat raadelluista paikoista esiin ja siihen hänen täytyi lykistyä. Minun käwi tuo näky niin sydämelleni, että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan waiwat. Mutta hän ei ollut kuulewinaan ei näkewinään mitään koko jutusta, myrisihän waan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuiwia sammalia, kääri minut takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuiwia puita ja teki nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla luotuista sanaa: tarkasteli waan wälisti sauwaansa ja wälisti minua. Minua rupesi sitten kowasti wäsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut tässä niin rauhallisesti kuin kotiwuoteessa; isän äänestä wasta heräsin, ja nyt tunnun wirkulta, woimistuneelta ja aiwan terweeltä."