Chapter 5

Kauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit kokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja pian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin hän woi puhua, oli hänen alituisina sanoinaan: "woi, woi sinua Sakari!" Muutaman ajan kestettyään tuommoista hirweää sielua ja ruumista kuluttawaa tuskaa, heitti hän henkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.

Nyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen aikanakin oli hän ollut kowin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko ajan wawisten seisonut sairaan wuoteen wieressä yötä ja päiwää, toiwomassa wielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa hänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli kuoltuaankin wielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa hänen kaswoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisiwat liikkuneet ja sieltä olisi kuulunut kuiske; "Woi, woi, Sakari, sinä olet murhannut minut----ei koskaan wäärän walan tekijän kanssa." Nyt särki kauwan nukuksissa ollut omatunto wiimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine kauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei woinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti waltawaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan kyyneliä ja hitunenkaan woimia. Sen jälkeen waipui hän niin ankaraan surumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen wuorokauteen, itki waan wäliin, milloin wähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei totellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hywittänyt mikään; hän oli kuollut maailmalta ja eli waan suruillensa.--

Kaikella on kuitenkin aikansa. Wähitellen haihtui Sakarinkin enin suru, mutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei woinut enään tehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenewästä ja työteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuwa warjo.

"Woi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa ihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa woi löytyä. Minä olen wäärässä kunnian himossa unhottanut wanhempieni neuwot ja hylännyt Jumalani, mutta hänen kostawa kätensä on jo rangaissut kauhean wäärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arwostelin minä wäärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla. Totta kyllä on, että isäntä wietteli minut tuohon wäärään ja kauheaan tekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on woitu wäärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin saastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen puhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui. Miksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin häntä tuolla tawalla ansaitsemaan?--Wietelty, wietelty minä olen, julmasti wietelty ja petetty--mutta miksi minä annoin itseni wietellä? Miks'en totellut sitä wienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja sanoi asian wääräksi? Miksi koetin waientaa ja nukuttaa sitä?--ei se ole muiden syy, oma wikani se on--nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt on jo myöhäinen. Woi minua onnetonta! minä en woi kestää tätä kauheaa tuskaa."

Tuolla tawalla puhui ja waikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen, kuljeskellen huoneesta huoneeseen ja wäännellen käsiään ja ruumistaan.

Tämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kowin pahaa. Hän koki kaikin tawoin hillitä ja waientaa Sakaria, sillä selwähän oli, että jos asia todellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies. Sentähden koki hän Sakarille esitellä ja luwata jos jonkunlaisia etuja, ja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän waan ilmi saattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään eduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman rikkauksista ja aarteista, sillä hänen powessaan oli ankara tuomari walweella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se waan waali. Seuraus tuosta tehtailijan wiimeisestä hätäyrityksestä olikin waan, se, että jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.

Tieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta lewisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni wetoama wekseli=juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen tutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi tuli wielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija koetti kaikki woimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin pois todistamasta, wäittäen hänet mielenwikaiseksi ja muutoinkin kelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän woinut syytöksiään tukea.

Sakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä, oli hän, isännän wiettelemänä, todistanut wäärin ja tahtoi sen nyt oikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen wekseli ollut waskiseppä Kilander'in allekirjoittama, waan tehtailija L----n jäljistelemä.

"Riiwattu, hullu!--Uskallatko isännästäsi semmoista walehdella?" ärjäsi tehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.

"En minä ole riiwattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on walweella ja sentähden uskallan totuutta puhua", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt hän ei wawissut.

Piika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan kyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla kolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi tyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Wielä sanoi hän kuulleensa tehtailijan wakuuttaneen, ettei niistä ole kenellekään wahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle waskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittiwat, sitä hän ei tiennyt. Asia oli nyt selwä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan wekselin, wieläpä kunniansakin menettämään.

Tämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin welkojat ryhtyiwät hakemaan saatawiaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei kiweä kiwen päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa raukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän nyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä.--

Tämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta hänessä. Waimonsa wähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema, konttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän itse oli syyllinen, kaikki, kaikki oliwat järkähyttämään kowaksi paatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään wikaa, mutta kaikki kohdanneet onnettomuudet oliwat konttoristin, tuon siwistymättömän hölmön syy, joka ei woinut kielensä alla mitään pitää ja joka haaweili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin suurinta ylönkatsetta.

Sakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi toimimaan. Hän kulkea huupotteli waan ympäri kaupunkia lakkaamatta päiwitellen wäärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä juonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen pinnistys rupesi aiwan pian waikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aiwan luonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalweni, ja wiimein käyskeli hän niinkuin joku haamu tahi warjo, wältellen muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset säälitteliwät kowin Sakari=paran onnetonta tilaa. He kokiwat tarjoella hänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisiwat, mutta mikään ei auttanut; sama kujerrus oli waan hänen alin=omaisena työnään.

Kaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon=ihana peltowainio. Wiimeisinä terweinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään oleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päiwä käywän siellä. Eräänä päiwänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulewaksi, waikka aika oli kulunut tawallisen rajan siwu. Mieheni meni wainiolle tarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan oliwat. Siellä tapasi hän Sakarin pellon pientareella--kuolleena. Siinä makasi hän ihan suorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein istuskellut.

Kun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut woida saada sanotuksi mitä hän oli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hewosella ruumiin kotiin, teetti sille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös hautakiwen, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on niin suurta uteliaisuutta herättänyt.

Tehtailijan waimo laitettiin houruin=huoneeseen, missä hän muutaman wuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää wieläkin ja on nykyään kaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin ennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa."

Minä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon kertomuksesta. Mutta kun hän kertoi wiimeisiä lauseita heräsi mieleeni joku waistomainen aawistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: "Minkä näköinen on tehtailija?"

"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen wanha mies. Hänellä on lumiwalkoiset hiwukset; päässään pitää hän leweäwieristä hattua ja kädessään nystyräsauwaa; hatunpartaat owat aiwan alaspäin luukallaan. Jos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin erinomaisen pahalle tuulelle", selitti eukko.

Silmänräpäyksessä selweni minulle asia ja minä sanoin puoli=ääneen: "minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."

OLKKOS=KAISA.

I----n pitäjässä, Pohjois-Sawossa, soiwat kirkon kellot melkein lakkaamatta; ne owat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi wuorokautta. Se oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset tulewat metsästä, toiset menewät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta toisia tulee sijaan. Toiset makaawat talossa raukeina, wäsyneinä ja uupuneina, mutta toiset wasta tulleet, owat wirkeät ja toimeliaat, ja näyttäwät jaksawan niin paljon; jos heitä wertaili noihin wasta metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteiwät he wäsyisi koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin woipaa joukkoa huomasi aiwan helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittiwat kylmää yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli häätänyt heidät yhteiseen osan=ottoon. Toiset taas oliwat hätäiset ja miettiwäiset, näyttäen wirkeää halua toimimaan wiimeiseen woimiensa uupumiseen saakka. He oliwat niitä, joilla on sääliwä sydän, joihin koski kipeästi, waikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsiwat aiwan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.

Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä kannettiin pöydälle ja nälkäiset, wäsyneet miehet työntäysiwät isoissa parwissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän omat ewäswaransa oliwat loppuneet.

Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan waan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen pikkuinen wiidennellä wuodella olewa tyttönen oli juossut metsään ja sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.

Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari wuorokautta, mutta turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki wuoren winkalot ja korwen loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja wäsymystä, sekä uutta epätoiwoa ja pelkoa.

Waikka melkein kaikki hakijat oliwat täydestä mielestä ja suurella uutteruudella tehneet tehtäwäänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan wetänyt wertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan oliwat he wäsymättä, silmiään ummistamatta, jäseniään lewäyttämättä, hakeneet lastansa. Kaikkialla oliwat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli moneen kertaan wäsynyt, moneen kertaan lewähtänyt, ainoastaan wanhemmat oliwat myötäänsä jaksaneet.--Woi kuinka rakas on lapsi wanhemmalle.

Mutta luonto waatii welkansa rakastawimmaltakin. Wanhemmat uupuiwat nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin woimat pettiwät. He uupuiwat niin, etteiwät woineet silmiänsäkään liikuttaa, mutta sydän, se waan woi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan lapsen tähden ja ainoa mikä wielä antoi hiukan toiwoa heidän murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen löytäwät.

Noin oli haettu jo toisen päiwän illalle ja ainoa toiwo oli waan nyt niissä, jotka wielä oliwat yhä metsässä. Pelko ja toiwo sanomattoman tuskan kanssa sekaisin kuohui wanhempien sydämissä, noin odottiwat he wiimeisiä wiestejä illalla kotiin palaawalta wäeltä.

Ilta tuli, ja hakijat tuliwat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä tyhjänä he palasiwat ja yhtä toiwoton oli tila kuin ennenkin. Wanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He wapisiwat kuin haawan lehti, woiwotteliwat ja wäänteliwät käsiänsä, he oliwat jo senwerran woimistuneet, että woiwat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska, yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen waikutuksen se kuitenkin teki heihin: äiti suri woimistuakseen, isä nääntyäkseen; heikompi astia oli wäkewämpi. Isä nääntyi toiwottomuuden helteessä, äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli enemmän uhraawaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toiwoansa silloinkaan wielä, kun kaikki näkyiwät sen kadottaneen. Hän hyppäsi ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys=yöhön, kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset, sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle waiwaloiselle retkelle ja se oli hänen poissa olewa lapsensa, jota hän niin werrattomasti rakasti.

Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä wuodella olewa poika. Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, käwi hänen kowin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli waan lujasti päättänyt lähteä, käwi wielä miten käwi--!

Niin lähtiwät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli siinä isossa ja wäsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli katsomassa.

"Pyydän wielä kerran, ettet lähde yötä wasten synkkään metsään, sillä helposti woipi tapahtua, että sinäkin wielä jäät sinne ja silloin en minä enään woi elää", pyyteli woimaton isä uhraawaista waimoaan.

"Lapseni, lapseni!--Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastawa äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.

Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tuliwat he suurelle awonaiselle niitylle. Sitä samosiwat ja kulkiwat he ristiinrastiin, tarkastellen joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauwan eiwät he sitä kuitenkaan woineet tehdä, sillä heikon, huolehtiwan äidin woimat uupuiwat nyt peräti. He istuiwat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua ja tuskaa.

"Woi minun lastani, woi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti ehtimiseen ja wäänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi polwillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taiwasta kohden ja rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi wielä wiimeisessä hädässä heidät oikeaan paikkaan ja että hän warjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja waarasta!

Se oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen, tawanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastawan äidin sydämestä lähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen syyskuun yö=ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon äidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taiwaaseen.

Kun hän nousi ylös rukoilemasta, selweni taiwas entistä selwemmäksi, tähdet tuikkiwat taiwaalla niin ystäwällisesti ja olipa niinkuin ilma olisi tullut hieman waloisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta äiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli ainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turwalla ja luottamuksella uskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri wasta hätänsä ilmoittanut.

Juuri kun he taasen istuiwat mättäälle, hawaitsi poika aiwan likellä kiiltomadon.

"Woi, woi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan", sanoi poika ihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.

"Ei se ole tähti, tähti ei woi pudota", sanoi äiti.

"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Woi, woi kuinka kaunis ja loistawa se on", sanoi poika läheten samassa matoa.

"Ota se waan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee", kehoitti äiti.

Poika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä, pitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. "Woi jospa sinä maan tähtönen woisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo; sinä olet niin loistawa!" sanoi äiti puoli=surullisesti.

"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen wielä kädestäni tuota kaunista matoa!" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä wastaan ottamaan.

Äiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä ihasteliwat he sen walaisewaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut siihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin sattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili sitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se katosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen, mihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan silmänsä ulommaksi ja woi ihmettä! Siellä loisti toinen wielä kirkkaampi kiiltomato.

"Täällä on toinen kiiltomato", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä kohden. "Woi, woi! täällä kaksi--kolme, neljä--paljon, lukemattomia ja tuolla kaukana on oikein iso ja loistawa, sen menen ottamaan ja tuon sitten äidille", jatkoi hän ja juosta wilisti pitkin niittyä, ennenkun äiti kerkesi mitään sanoa.

Kun poika pääsi tuon etimpänä olewan loistawimman kiiltomadon luo, hawaitsi hän sen olewan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne, löytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä onkaan? Siellähän näyttää olewan jotain--ihmisen kaswojen muotoista, jotka hämärästi haamoittawat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy ensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella kammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttäwät ne ihmisen kaswoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen yli, ja nyt hawaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, waan että pikku sisko oli todellakin siinä wieläpä ihka eläwänä, sillä lapsi hengitti wapaasti ja selwästi. Hän hawaitsi siskon nukkuwan niin rauhallisesti kuin ei olisi mitään waaraa tahi hätää ollut.

"Kaisa", sanoi weli ja kohotti hiljaa häntä.

"Esa! missä äiti on?" sanoi lapsi heti hawahtuen.

"Äiti on tässä aiwan likellä, lähdetään äidin luo", kehoitti poika.

"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä", sanoi lapsi myöntywästi.

Poika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä wiedä kiidättämään. Ei hän ollut wielä puoliwälissäkään, kun jo huusi:

"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa."

"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?" sanoi äiti ja syöksähti ylös. Melkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen lapsensa syliinsä.

Äidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän woinut seisoa, waan istui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa sanomatta, sydäntänsä wasten. Lapsi ei wirkannut muuta kuin: "äiti", mutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olewansa tallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turwallinen ja hywä olla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.

Kun äiti toipui sen werran mielenliikutuksestansa, että hän woi puhua, sanoi hän hiljaa: "Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni."

Esa=poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa tuo loistawin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin, hawaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, waan kokonaista kolme matoa. Ne oliwat aiwan yhdessä ryhmässä, siltä näyttiwät ne niin suurilta, siltä loistiwat ne niin isosti, ja nyt ne näyttiwät pojan mielestä loistawan entistä kirkkaammasti, oikein wilkuttamalla: niin ainakin hän wäitti--olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen asettanut.

Nyt lähdettiin kotia kohden. Wäsyksissä oli tuo paljon waiwaa nähnyt, paljon walwonut ja paljon rakastawa äiti, waan paljon jaksoi hän wieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin mentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa=poika pikku siskoaan.

Ei ollut wielä aamu waljennut, kun he tuliwat kotiin. Siellä ei ollut yksikään silmä ummistunut, niin sywästi oliwat he huolehtineet uhraawaisen äidin ja häntä sääliwän pojan yöllistä matkaa.

Ei tarwinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon waikutti näiden hakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta puolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.

Paljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen woimansa uupuiwat. Hän kaatui kowalle tautiwuoteelle ja taisteli kauwan elämän ja kuoleman wälissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairaswuoteen luo ja silitteli hänen kuihtuneita kaswojansa. Silloin awasi äiti riutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. "Lapseni", kuiskasi hän silloin ja painoi taas silmänsä umpeen. Wihdoin parani äiti, mutta olisikohan niin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä edessä?

* * * * *

Wuosia kului ja pikku Kaisa kaswoi ja wahwistui. Hän waurastui pian ketteräksi ja wilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki. Erittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuwituksensa tawattoman wilkas ja sattuwa. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen wuoksi sai hän aiwan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, wanhoja ja nuoria, eikä kukaan katsonut arwonsa alenewan, jos puheli tuon lapsen kanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan kuuluwia, ytimekkäitä ja selittäwiä wastauksia, että olisi luullut hänen olewan suuren, wanhan ja kokeneen wiisaustieteilijän; sepä seikka se juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäwiä toimitti, sillä hänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.

Kaikkein noiden hywien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin, sillä hän oli oikein aika wiiripää. Hän ei pelännyt mitään waaraa ja wanhempien alin=omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana taittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja pitkiin puihin ja kun sitten ruwettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas neuwottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään yrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas toimitti, usein hywinkin waarallisilta paikoilta, sen ties taiwas; mutta summa waan oli se, että tyttö jo juosta wilisti tuotakin tuokempana, niin että kangas kopisi ja wirsut jaloista sinkoiliwat, iloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja wiimeinen kewäisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui kaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään wahinkoa ei waan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.

Waikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja wiiripää, oli hän wanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelewainen kuin lammas, milloin waan hän oli heidän käskettäwillään, mutta omassa olossaan tahtoi hän waan elää omaa, wapaata ja huimaa elämäänsä. Wanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut heitä wastaan leikilläänkään. Wanhemmat rakastiwat myös sanomattomalla rakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he waroitteliwat ehtimiseen häntä wälttämään noita alituisia waaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin etsiwän, mutta hän wastasi waan: "mitä joutawia, eihän waaraa koskaan tule, kun waan eteensä katsoo."