Chapter 4

Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin. Kun hän melkein muiden huomaamatta oli kaswanut, kummastuttiin suuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä waatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttäwällä ja kainolla käytöksellä, waikkei hän ollut saanut muuta kaswatusta kuin sen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selwittiin asiasta, sillä älyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli siwistyneen, hienon ja seura=elämällisen isän ansiota.

Sillä tawalla tuli tehtailijan waimolta pois se wähäinenkin seura, mikä hänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen waipui hän; sillä eipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä seuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että tehtailija olisi wiime aikoina kertaakaan puhunut waimollensa luotuista sanaa ja jos joku wieraista rupesi waimosta jotain hänelle puhumaan, waikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei waimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein wiisas.

Yhtä rintaa kehkeentyiwät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli solakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista, mikä olisi tuntunut wastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siiwo ja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät awut tuliwat jo aikaisin yleisen huomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arwoa. Wielä enemmän sai hän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään toimeliasta ja kykenewää konttoristiaan. Pian häntäkin ruwettiin kutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aiwan mahdoton olla toisin tekemättä, kun seura=elämän pää ja ydin oli hänestä niin kunnioittawasti puhunut.--Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento. Kaunottareksi ei häntä tosin woinut sanoa, mutta sangen miellyttäwä hän oli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arwokkaan hieno käytöksensä ja arkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei olisi häneen mieltynyt.

Seura=elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen olisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan itse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arwokasta jäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli näet tuiki harwapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä liehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, wastasi hän waan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän päästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän yksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä waikka parwittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja liehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja tuttawuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi hurskaalla ujoudellansa ja waiteliaisuudellansa, wetäytyen pois heidän paristaan.

Tehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenewällä ylpeydellä, sillä asian oiwalsi hän siltä kannalta, että semmoinen käytös enentää waan heidän arwoansa ja että se samassa ylentää hänen omaakin kunniaansa. Muut sitä wastaan eiwät tienneet mitä ajatella ja tunsiwat pettyneensä toiweissansa.

Tämä kaikki ei kuitenkaan wähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista konttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinwastoin kiihoitti se jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin oliwat tyttö ja poika käytöksellään woittaneet itselleen enemmän arwoa-- tehtailija oli ollut oikeassa.

Tuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta näyttänyt tapahtuwan. Seuraawa seikka teki kuitenkin asialle wiimein käänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arwossa pidettäwä mies ja hywissä waroissa. Hänellä oli hienosti kaswatettu pulskea poika, nuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarwittiin. Hän se toimitti, laitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se empimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulawalla, sointuwalla, melkein pilkallisella kokkapuheen=lahjalla warustettu, oli hän saanut semmoisen wallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin Unkarin Helluntai=kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei ollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arwonsa nojalla tarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä. Mutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein mielestä edullisen ja loistawan tarjouksen; wieläpä pani hän sen niin pahakseen, että wetäysi pois seura=elämän piiristä kauwaksi aikaa.

Tämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön puolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päätteliwät, että tuommoisen typeryyden oli Elsa warmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka piti tytön teon warsin oikeana, koska hän muka oli wielä liian nuori mennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot arwostelijat oliwat niitä, mitkä toiwoiwat tuon tarjouksen tulewan joko suorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkäwyillensä osaksi.

Niin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Wähitellen unohtui kaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa seura=elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä wiehättäwä oli hän nyt kuin ennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluawia ryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä nytkin enimmän miellyttäwän.

Eräänä kertana hawaittiin, että konttoristi ja Elsa puheliwat kahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua, koska kohtausta luultiin waan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset tiheniwät tihenemistään, ja silloin oiwallettiin asian oikea laita. Ei woitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että semmoinen mies, mikä ei ollut kuin waan konttoristi, rohkeni niin korkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin siwistyneen, warakkaan ja arwokkaan miehen tyttären puoleen. Wielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun hän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen puoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin tarjouksia.

Tämä ei woinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että asiat niin päin oliwat, eikä hän olisi uskonut mahdolliseksi waikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen woisi joutua niin suuri luonnottomuus. Wihasta waahtoawin suin käski hän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisewällä äänellä luki hän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan muurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän waan wielä rohkenisi niin sukua ja mainetta alentawaa ajatellakaan, sitä wähemmin yrittää jotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja käski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt mikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän lujasti, ettei sitä päiwää walkene, jolloin he toisensa saisiwat.

Nuorikot seisoiwat siinä kuolon kalpeina ja wawisten. Kumpikaan heistä ei lausunut halkaistua sanaa; he eiwät uskaltaneet, niin ankara ja tulinen oli tehtailijan wiha. Päälliseksi oli heissä kowa häpeän tunne, kun heidän kauwan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta taasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeawa.

Konttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtewän talosta, mutta niin ei käynyt. Päinwastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei hänen tarwitsisi lähteä pois, waan että hän saisi jäädä taloon. Ensin ei tehtailija ottanut korwiinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin wihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin pyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää pois mielestänsä kaiken likemmän tuttawuudenkin Elsan kanssa. Jos hän kuitenkin hawaitsisi wiwahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin matkapassi kohta olewa walmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin tyytyä. Kowa ehto, kowa alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei surrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän waan sai olla rakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä wälistä. Mykkänä kuin hauta istui hän nyt konttorissa warhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja päiwätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä nakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen rinnastaan nousewan sywiä, kumisewia huokauksia. Usein tapasi aamu hänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän wihdoin oli uupunut unen horroksiin. Niin teki hän toiwotonna työtä, sillä totinen rakkaus kestää waikka mitä.

Siihen aikaan nähtiin tehtailijan waimon itkewän enemmän kuin koskaan ennen.

* * * * *

Oli kulunut joku wuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua tehtailijasta, waikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja toiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei hänen raha=asiansa olleet juuri niin hywällä kannalla. Sen huhun muassa tuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan waimo kärsi hirweästi. Sekin oli urkittu selwille, että hän oli erään papin hywästi kaswatettu tytär. Hän ei ollut hywäksynyt eräitä miehensä wääriä mielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siweästi muistuttanut. Mutta se waikutti aiwan päinwastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli toiwonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen waimonsa häntä nuhteli--jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan kaikilta ihmisiltä imartelewaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän wihastui siitä niin kowasti, että katkaisi kaiken awiollisen yhteyden hänen kanssaan. Siweä waimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä raskasta, kuolettawaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti elämänwelwollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana. Piika Maija, joka oli kauan talossa palwellut, mutta nyt pois lähtenyt, wakuutti kunniasanallansa asian niin olewan. Wieläpä tiesi hän lisätä senkin, ettei sen wiisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan päällä, kuin hänen hywä emäntänsä.

Semmoisia sitä huhuttiin ja tiedettiin, ja samassa ruwettiin waimon surullista tilaa säälimään, samoin konttoristin ja Elsan kowaa kohtaloa. Kuitenkin oliwat nämät alimmaisen kansan kerrosten hokuja, kuiskeita ja säälejä; ylhäisien keskessä ei liene mitään semmoista ollut, eikä heistä kukaan olisi senlaisia uskonutkaan.

Joku sana minun nyt täytyy puhua meidän omasta elämästämmekin, koska se on tawallaan yhteydessä tämän kertomuksen kanssa. Me aloitimme elämämme aiwan tyhjin käsin, sillä molemmat olimme naimisiin mennessämme köyhät kuin taiwaan linnut. Mutta kun käytimme aikamme oikein, noudatimme ahkeruutta, säästäwäisyyttä ja rehellisyyttä kaikissa toimissamme, siunasi Jumala kättemme työt, niin että ennen pitkää olimme hywissä waroissa. Itsestään seurasi siitä, että saimme luottamuksen pankeissa, kauppahuoneissa ja kaikilta ihmisiltä. Tämä kaikki tuotti meille arwoa ja kunnioitusta kaikilta ihmisiltä.

Waikka olimmekin olleet, ainakin näennäisessä hywässä tuttawuudessa tehtailijan kanssa, emme kuitenkaan wiimeaikoina käyneet hänellä wieraina. Miten lienee hänen korwilleen tullut mieheni wastenmielisyys häneen, ja sen erän perästä ei kutsuttu meitä enään koskaan hänen kesteihinsä, eikäpä juuri monesti muuallekaan; sillä tawalla jouduimme melkein tykkänään ulkopuolelle kaikesta seuraelämästä. Mieheni oli siitä paremmin iloissaan kuin suruissaan, mutta minun kunnialleni koski kowan kowasti semmoinen alennus. Kun mieheni kuuli noita huhuja tehtailijan huonoista raha=asioista, sanoi hän tyynesti: "sitä olen odottanutkin, ja minä odotan wielä pahempaa perästä; semmoinen elämä ei woi hywään loppua."

Semmoisenaan kului joku aika. Eräänä päiwänä osoitettiin isosummainen wekseli mieheni lunastettawaksi; se oli niin suuri, että sen maksamiseen olisi mennyt elo elämämme. Mieheni säikähti niin kowan tuota odottamatonta asiaa, ettei hän kyennyt pariin wuorokauteen asiaa tarkemmin miettimään. Hän tiesi, ettei hän ollut mennyt semmoiseen sitoumukseen, waan että tässä oli joku wääryys; silti koski se niin kowasti.

Kun hän tointui enimmästä hämmingistään meni hän tarkastelemaan wekselin allekirjoitusta. Towin aikaa sitä tehtyänsä, huomasi hän, että siinä oli huolellisesti koetettu jäljitellä hänen käsialaansa, mutta samassa älysi hän, että wielä selwemmin pilkisteli siitä esiin tehtailijan käsiala. Mieheni otsa oli kirkastuneena, kun hän sieltä palasi. "Se ei ole kenenkään muun kuin tuon konnan työtä, mutta sen hän saa wielä katkerasti katua", sanoi hän.

Sillä mielennousemalla meni hän ja haastatti tehtailijan oikeuteen wekselin wäärentämisestä. Tehtailijalle tuli nyt paha hätä. Hän ei tiennyt ensimmältä mihin hän turwaisi, sillä tunto tunnusti että hänen asiansa oli wäärä. Hän ajatteli ja mietti sinne tänne, mutta tukewaa pohjaa ei hän waan löytänyt. Wihdoin muisti hän konttoristinsa toiwottoman ja tulisen rakkauden tytärtänsä kohtaan, ja toiwon säde wälkähti hänen mustan mielensä läwitse, Tätä wahwisti wielä tunto ja tieto siitä, millä alttiudella ja lämpymyydellä hänen tyttärensä oli wastarakkautensa lahjoittanut konttoristille. Sydämessään iloiten siitä kun hän oli ollut niin wiisas, että oli älynnyt heidän toiweensa turhaksi tehdä tähän saakka, tarttui hän nyt tähän hätäkapulaan. Hän toiwoi, että konttoristi tekisi sydämensä asian tähden mitä tahansa, waikkapa wäärän walan, kun hän waan lupaisi tyttärensä hänelle. Muussa tapauksessa olisi konttoristi waarallinen mies, koska hän tiesi asian alusta loppuun asti. Mutta jos hywin onnistuisi, olisi kunnia ja tawara kaikki pelastettu.

Mitä mietti ja ajatteli tehtailija. Hän esitteli asiansa konttoristille, mutta tämä kauhistui ja pani jyrkästi wastaan.

"Mutta ajatteles: tämä on ainoa keino, millä woit päästä toiwosi perille. Sinä tiedät, kuinka sattumus on tehnyt sen, että asiani owat nykyään huonolla kannalla, jonka tähden jouduin tuohon hankalaan juttuun ryhtymään; sinä yksin woit ne jälleen hywäksi tehdä. Pari kolme sanaa waan, joista ei ole wahinkoa kenellekään muulle, jos ei waan tuolle suulaalle ja kitsaalle kultasepälle. Ne sanat woiwat saattaa sinut toiwottuun satamaan, samalla kuin ne perustawat omasi sekä minun onneni. Ajatteles, sanon wieläkin, ja niin pian kun saan lupauksesi, on tyttö sinun ja me kaikin pelastetut; minä luotan sinuun, minkä wastauksen nyt annat? kaikki riippuu siitä", liwerteli tehtailija.

Konttoristi parka joutui nyt kahden tulen wäliin. Hän oli köyhästä kodista lähtenyt ja tiesi warsin hywin, minkälainen aste ylhäisien ja hänen wälillänsä oli. Se myötäkäyminen, mikä häntä oli tähän asti seurannut, saatti hänet korkealle kurkottamaan. Hän oli rakastunut isäntänsä tyttäreen ja saanut wastarakkautta. Sen oli kuitenkin turhaksi tehnyt tämän maailman rikkaus, arwo, kunnia ja kiilto; ja sitä oli hän surrut, miettinyt ja ajatellut yöt ja päiwät. Nyt oli tilaisuus käsissä, jonka awulla hän woi tarkoituksensa perille päästä; jos hän sen käsistään päästi, oli hänen hartain halunsa, hänen rakkautensa toiwo ijäksi päiwäksi rauwennut. Tämä aate waiwasi häntä hirweästi. Hän oli kauan ollut poissa kristillisten wanhempiensa parista. Heidän waroittawat neuwonsa ja ohjeensa eiwät olleet enään walwomassa poikansa sisällistä ihmistä. Wieläpä oli hän elämän hyörinän tähden wieraantunut toisesta äidistäänkin, nykyisestä emännästään, joka hänelle oli niin monta hywää neuwoa ja opetusta antanut. Kaikkien tämmöisten elämän ohjeitten puutteessa, wiskattuna alttiiksi kaikenlaisille kiusauksille, ja hurmaantuneena tulewaisuutensa loistawasta suuruudesta, waiensi hän wiimeinkin omantuntonsa. Wuorokauden kuluttua lupasi konttoristi tehtailijalle ojennetulla kädellä mitä tämä oli pyytänyt. Ei tarwinne mainitakaan, minkä ilon tämä myönnytys tehtailijalle tuotti.--

Saman päiwän illalla tuli tehtailijan kodissa iloiset ajat, sillä isännässä oli tapahtunut äkillinen suuri muutos. Hän oli erinomaisen hywällä tuulella ja waimoansakin puhutteli ja kohteli hän kaikella awiomiehen helleydellä ja rakkaudella, jota ei ollut tapahtunut kaukaan aikaan. Illemmällä ilmoitti hän juhlallisesti perheensä läsnäollessa, ettei hän nyt ole enään tyttärensä ja konttoristin yhdistymistä wastaan, jos waan he itse niin tahtowat. Kyllä sen arwaa, minkä waikutuksen tämä odottamaton ilosanoma teki tehtailijan waimoon ja tyttäreen. Rouwa itki ilosta niinkuin pieni lapsi. Elsa kawahti isänsä kaulaan, syleili wawisten häntä ja tuhansin kiitoksia lausuen suuteli hän ehtimiseen hänen kaswojaan ja käsiään. Konttoristiin ei tämä ilmoitus tehnyt niin sywää waikutusta kuin luullut olisi, mutta yhtäkaikki hänkin kylmäkiskoisesti kiitteli muodon wuoksi tehtailijaa, ikäänkuin jostain tutun=omaisesta ja liian kalliisti ostetusta asiasta.

Oikeuspäiwä tuli ja kaikki ihmiset odottiwat utelijaisuudella, kuinka tuo kamala juttu olisi päättywä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset astuiwat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi, koska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin kukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toiwonsa. Oikeuden tutkinnossa wäitti tehtailija kiwen kowaan, ettei hän ole kirjoittanut puheen=alaista wekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki riippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti hän walan tehtyään, wawisten ja waaleana kuin haamu, ettei wekseli ollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut rahoja; wielä lisäsi hän wekselin kirjoituksen olewan selwästi mieheni käsialaa.

Useampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä arwaatte minkälainen siitä tuli. Wekseli tuomittiin mieheni maksettawaksi ja wieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin wäärästä syytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kaswoista, kun hän tuli lakituwasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa; tämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytywäiseltä.

Aiwan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli walju kuin palttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän sanaa lausumatta wuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä, juomatta ja nukkumatta kokonaisen wuorokauden, eikä puhunut sillä ajalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä käsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin waan kauempaa hänen toiwotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan silmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta, ja wäliin puhkesi sieltä kohisewa huokaus. Wihdoin hypähti hän ylös ja wirkahti: "mutta eläähän Jumala wieläkin". Sen lauseen sanottuaan lähti hän wetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin todistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin. Sitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tehtailijan kodissa wietettiin sillä wälin iloisia aikoja. Isäntä oli pelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen, jonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta lewotonta yötä walwonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä ensimmäisiä ilon ja onnen päiwiä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta tämä onni oli heille wuotanut.--

Tuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäiwän jälkeen. Tehtailijan kotona oli laitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, waikkei yhtään wieraitakaan oltu kutsuttu.

Iloisena istui tehtailija tulewan wäwynsä ja tyttärensä kanssa puolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään niin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia walmistamassa, sillä hän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki walmistaa, semminkin tässä autuuden kajastuksessa. Paljon puheliwat isäntä ja wäwy semmoista umpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä ymmärtää. Tehtailija ja konttoristi oliwat laskunsa laskeneet ja pitiwät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa wapaata, sentähden eiwät he osanneet olla warowia, eiwät mitään peitellä; mitä tähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta niin jäänyt; he luuliwat naiswäkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi kuin heidän omansakin oliwat--he mittasiwat itsellänsä heitä.

"Käwihän se wekselijuttu warsin hywin", sanoi isäntä muun muassa iloisesti.

"Käwihän se, warsin hywinhän se käwi", wastasi konttoristi wähän umpimielisesti.

"Rohkeimmankin toiwon yli."

"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni."

"Aiwan niin, hah, hah, haa! ja kunniamme sekä maineemme on pelastunut."

"Entä warallisuutemme?"

"Niin, niin; aiwan oikein, mutta eikö se ollut sinulle tuiki tukala tehtäwä? Siltä minusta ainakin näytti."

"Eipä juuri niinkään, sillä oikein asiaa mietittyäni, huomasin palkinnon olewan niin suuren, että sen tähden olisin woinut uhrata waikka mitä."

Nyt ymmärsi Elsa. Hän ja hänen äitinsä oliwat kyllä tienneet, että tehtailijaa oli waiwattu oikeuteen jossain wekselijutussa, mutta he eiwät osanneet aawistaakaan asian oikeaa laitaa. Silmänräpäyksessä käsitti Elsa nyt asian kaikessa walossaan ja hirmuisuudessaan.

"Herra Jesus! Hän on wannonut wäärän walan!" kiljahti hän sydäntä wihlowalla äänellä ja kaatui tiedottomana lattialle.

Samassa silmänräpäyksessä astui äiti sisään: hän oli kuullut tyttärensä huudahduksen; hän parahti kipeästi ja seisoi sitten sanatonna, hurjasti tuijotellen eteensä.

Kyllä sen arwaa minkälainen hätä nyt asianomaisille tuli. Konttoristi hyppäsi rakastettunsa luo, nosti hänet lattialta ylös, kantoi saliin ja laski siellä olewalle sohwalle. Siinä waloi hän tytön päähän mitä wirwoittawaa waan suinkin käsiinsä sai. Tehtailija kiireesti haetti lääkäriä.

Elsa tointui wiimein. Hän aukaisi silmänsä ja loi surullisen tuomitsewan katseen wieressään hätäilewään sulhaseensa. Tämä wapisi niinkuin haawanlehti tuon heikon naisen nuhtelewan katseen edessä.

"Woi, Sakari, mitä sinä olet tehnyt! Sinä, josta minä olen niin paljon hywää ajatellut ja toiwonut ja jota olen niin werrattomasti rakastanut, sinä teit tuommoisen työn! Sinä koetit kauhealla rikoksella pelastaa meidän luultua kunniaamme, mutta sillä sinä waan syöksit itsesi ja meidät ikuiseen perikatoon. Woi, Sakari, sinä olet murhannut minut", puheli sairas heikolla äänellä.

"Eläthän toki wielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se on tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas hywäksi", koetti änkyttää wapisewa nuorukainen.

"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari?--Ei koskaan wäärän todistajan kanssa", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.

Ne sanat järähtiwät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa siihen ampunut. Hän wapisi niin kowin, että olisi jokaisen luusolmun luullut toisistansa irtaantuwan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän tuki itseänsä sohwan päätä wastaan.

Silläwälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa. Surumielin selitti hän, että tytär oli saanut waarallisen paranemattoman kaatumawian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.

Tieto tuosta surullisesta tapauksesta lewisi pian ympäri kaupunkia. Monenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä piireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Wihdoin tultiin siihen johtawaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna, ollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei tehtailijan waimo ollut ennenkään ollut oikein wiisas: hän oli waan kadottanut wiimeisenkin järkensä. Tytär oli warmaan perinyt äitinsä; olihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin--siinä kaikki. Sitä waan kowin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin kowa=onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties koko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen, ei seurustellut kenenkään kanssa, päiwitteli waan kowaa kohtaloansa ja sitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.