Chapter 3

Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut tuliwat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu edes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he owat menneet toiseen kylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olewan, mutta illalla palasi sieltä muita kylän nuoria, waan eiwätpä palanneet Matti ja Kaarina.

Heillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä nyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi wiehättäwiltä. Puolen wirstan päässä kylältä on jyrkkä=äyräinen ja sywä metsälampi. Sinnepäin piti heidän matkansa; se oli heistä nyt etewämpi kirkkoa, parempi toisien nuorien iloja ja kemuja.

Jotain, ikäänkuin sattumalta aawistaen, oliwat muutamat Matin ja Kaarinan ystäwät, huolehtien heidän tawatonta poissaoloaan, käwelleet Juhannus=yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysiwät he lakin ja huiwin; ne merkit ilmoittiwat asian todellisen laidan.

Neuwottomina ja kowan hämmästyksen alaisina seisoiwat nyt ystäwät tuossa. Heidän joka luusolmunsa wapisi eiwätkä he olleet woida ajatella mitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aiwan sekaisin sen kowan kauhun tähden, jota he tunsiwat. Se oli kai sen tunnon synnyttämä, että tässä on joku wääryys tapahtunut.--Heillä ei ollut mitään asetta, millä olisiwat koettaneet ylös saada noita järwenkuiluun itsensä haudanneita. Wihdoin toipui joku heistä sen werran, että hän wapisewin polwin woi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja kun se joutui paikalle, ei kauwan wiipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina oli wedetty järwen pohjasta maalle.

He oliwat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä willawyöllä, mikä oli sitäwarten matkaan otettu; asia oli siis edeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisiwat olleet eläwiä ja olisiwat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he oliwat kietoneet käsiwartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä woitu toisistaan eroittaa; luultawasti oliwat he siinä asemassa olleet järween heittäytyessään. Siinä he nyt makasiwat uskollisina toisilleen. He oliwat unhottaneet toiselta puolen wanhempain wihat, toiselta isän werrattoman rakkauden; hyljänneet ystäwät, wiholliset, maailman ja elämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi, kunhan waan ei heitä woitu eroittaa. Paljon, paljon oliwat he uhranneet oikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria woida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasiwat he nyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen wäärästä wäkiwahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän alkuperänkin. Kaiken tuon oliwat he kumminkin turhaksi tehneet sekä estäneet kaikki esteet, wainot ja sorrot, sillä todellakaan ei woinut heitä mikään woima tässä maailmassa eroittaa.

Ensimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekiwät ystäwät nuorteista koiwuista paarit, joille he nostiwat tuon kuoltuaankin niin kauniin parin, ja lähtiwät kantamaan sitä Honka=Kriston turwe=mökkiä kohden; sinne päästyään laskiwat he surullisen taakkansa kaswitarhan turwepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se tapahtui, oliwat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.

* * * * * *

Heltyiwätkö Kowalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei, sitä ne eiwät tehneet. He olisiwat raastaneet heidät wieläkin erilleen ja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi sitä wastaan, etteiwät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekiwät niin ison ruumisarkun, että wainajat mahtuiwat yhdessä siihen. Nuoret tytöt puettiwat ja hankkiwat heidät, seppelöitsiwät heidän otsansa ja koristiwat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli wäkeä heitä saattamassa wiimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja wanhoja, eikä yhdenkään silmä ollut kuiwa, Kowalaiset eiwät olleet surusaatossa, eipä Honka=Kristokaan; edelliset eiwät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen ei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kowalle tautiwuoteelle. Kowalan pikku Kalle oli kuitenkin tullut wäkisinkin ruumissaattoon ja hän itki että oli wedeksi sulaa, waikka hän sai ijänpäiwän pitää sedän kellon.-- "Parempi se noinkin oli", oliwat Kowalaiset sanoneet, mutta Honka=Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen wiikon kuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan wäwynsä ja tyttärensä wiereen.

* * * * *

Kymmenen wuotta on kulunut. Kowalan taloa ei ole enään silloin; eipä ole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset tulipalot ja wahingot oliwat häwittäneet tawarat, monenlaiset tappawat taudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoiwat: "Se oli Jumalan rangaistus." Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon? --Tutkimattomat owat Jumalan tuomiot.--Laskettiin lukua ja silloin hawaittiin, että Kowalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri senwerran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan ollessa----Kummallista wieläkin! Eikö ole?

SORTUNUT.

Eräällä matkallani pysähdyin asiaini wuoksi useaksi päiwäksi muutamaan maamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli aika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikäwissäni lähdin käwelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni wainajin wiimeisiä lepokammioita. Siellä wiihdyin aiwan hywin yksinäisessä hiljaisuudessa, sillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin noitakaan, mitkä maailman hyöriwästä melskeestä erottuaan oliwat lepoon lasketut tähän rauhan satamaan. Minä waiwuin niin sywiin ajatuksiin elämästä, kuolewaisuudesta ja tulewaisuudesta, etten ulkomaailmasta huomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita jälkeenjääneet oliwat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein huomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen muistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia, loistawuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria erinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kiwestä ja marmorista weistetyitä sekä raudasta waletuita mitä uljaimpia muistopatsaita, kirjaeltuja loistawimmilla kultakirjaimilla, runollisilla lauseilla ja wärssyillä, mitä ikänä maailmassa oli woitu keksiä. Toiset sitäwastaan oliwat paljoa ala=arwoisemman näköiset. Minkä haudalle oli waan turwe=penkereen ympärille ladottu tarha ympyriäisistä pienistä maakiwistä; minkä muistoksi pistetty yksinkertainen puuristi, johon oli weitsen kärjellä leikattu latinalaisilla kirjaimilla wainajan nimi, syntymä= ja kuolemawuosi; mille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenwärisellä maalilla oli samat temput tehty.--Niin, eroitusta oli sielläkin ja luultawasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten wälillä; mutta olipa heillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he oliwat kaikin hiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa wastaan.

Noita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut kaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta hawaitsin siellä erään lappiollaan makaawan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös näytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian huomasin, että asia oli kuten ennustin. Selwästi näki, että kiwi oli aikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli sen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita muistomerkkejä oli pidetty hywässä kunnossa, puhdistettu niiden ympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia j.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen kerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiwen peitti melkein kokonaan pitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raiwata ensin pois, ennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. "Mitähän tuossa noin unhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?" ajattelin ja rupesin tarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiwen pinnalle latinakirjaimilla hakattua kirjoitusta. Waikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla täyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siiwottuna, että edessäni oli selwänä seuraawa kirjoitus:

"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen, Sakari K----n, kuollut 23/6 18..." Wiimeiset numerot wuosiluwusta oliwat niin hämärät, ettei niistä saanut selwää.

Minä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harwinaisen ja salaperäisen hautakirjoituksen. "Lewottomuuteensa waipunut!" ajattelin minä. "Mitähän se mahtanee olla? Lienee wielä mitä lieneekin, mutta jotakin piilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selwän".

Tuota ajatellessani selkenin haaweilewista ajatuksistani ja aloin astella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut mitään muuta kuin: "Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut".

Juuri kaupunkiin saapuessani tuli wastaani wanha ukko. Hänellä oli päässä leweäpartainen töröhattu, minkä reunat oliwat kääntyneet alaspäin luukalleen. Hänen hiwuksensa ja partansa oliwat kikawalkeat ja kädessä oli hänellä paksu nystyräsauwa. Muutoin näytti hän aikoinaan olleen jänterä ja kookas mies, waikka aika nyt jo oli painanut hänen hartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö waikutuksia lienee ollut sekin, kun ukko oli tawattoman lenkosäärinen.

"Hywää päiwää!" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä heti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties woisi minulle jotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.

"Päiwää, päiwää!" wastasi hän ja hänkin seisahtui.

"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?" kysäisin häneltä.

"Tästähän tuota mukamas olen."

"Taidatte olla jo wanha mies?"

"Onhan tuota jo ikää lähemmäs sata wuotta."

"Te ehkä tietäisitte minulle selwittää erään asian, minkä halulla tahtoisin saada tietooni?"

"Mikä se sitten olisi?

"Tuolla hautausmaalla, eräässä muistomerkissä, näin kummallisen hautakirjoituksen; siitä tahtoisin tarkempaa tietoa."

"Kuinka se kuuluu?"

"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen."

"Mitä siitä sitten tahdotte?" sanoi ukko, katsoa muljauttaen epäilewästi minua silmiin; näyttipä siltä, kuin olisi hän säpsähtänyt.

"Luulen, että tuon hämärän lauseen alla piilee jotain salaista, tawallista oudompaa", selwitin hänelle.

"Mitä oudompaa? Kuolema kuin kuolema."

"Jospa muistomerkkiin olisi kirjoitettu: Tässä lepää waiwoihinsa waipunut, niin ei olisi siinä uteliaisuudelleni aihetta, sillä tauti, sairaus ja kuolema tuottaa aina waiwoja, mutta lewottomuuteensa waipunut, se on jotakin aiwan toista, Ei, minun täytyy yhdellä tahi toisella tawalla saada siitä selwä", sanoin minä ukolle lujasti.

"Mitä hyötyä luulisitte siitä olewan itsellenne?" kysyi ukko kolkosti.

"Onhan ihmisen aina niin hywä tietää sitä, mitä ei ennestään tiedä, semminkin kun asia on hämärällä werhottu; tiedättehän siitä jotain kertoa?"

"Minä olen wanha mies, muistan ja tiedän paljon."

"Te kerrotte siis minulle, eikö niin?" sanoin hänelle ihastuksissani; olinpa tarttua häneen syliksi.

"En."

"Ja minkätähden ette?" sanoin wuorostani säpsähtäen.

"Sentähden, ettei minua haluta juoruta."

"Juoruta! Ei suinkaan se juoruamista ole, jos puhun sen, minkä tietää todeksi."

"Ja kuitenkaan ei ole missään juoruttu enempää, kuin juuri teidän utelemassanne asiassa", sanoi ukko tylysti, ja katsoa muljautti taasenkin minua silmiin.

"Kuinka se niin on?"

"Niinpä se on. Kukin kertoo asian oman makunsa ja aistinsa mukaan, ja wiimein tulee siitä semmoinen soppa, ettei siinä ole totuutta nimeksikään."

"Ette lupaa minulle kertoa, waikka asian tunnutte hywin tuntewan?"

"En, niinkuin olen jo sanonut, en mistään hinnasta", sanoi ukko puoliwihastuneen tawalla. Samassa alkoi hän mennä lenkuttaa wäärine säärineen katua myöten aika wauhtia, ja paksu nystyräsauwa kolisi katuun semmoisella woimalla, että olisi luullut kuulewansa tampin petkeleiden jyrinän.

"Kuulkaa, kuulkaa! Ettekö woisi minua ohjata jonkun toisen luo, joka minulle woisi jotain siitä kertoa?" huusin hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt kuulewan ei näkewän, mennä weiwasi waan eteenpäin, mutisten itsekseen minulle kuulumattomia sanoja.

Minusta tuntui ukon käytös hywin kummalliselta. Kauan seisoin siinä katsellen hänen jälkeensä, käsittämättä kuitenkaan hänen umpimielistä jylhyyttään.

Wihdoin lähdin käwelemään majapaikkaani. Heti sinne tultuani rupesin kyselemään asian perustuksia, ja silloin sain tietää, että waskiseppä Kilanderin leski woisi siitä kenties antaa joitakin tietoja.

Suoraa päätä ohjasin askeleeni mainitun lesken asuntoa kohden. Sinne tultuani huomasin, että porwarioikeuden saaneet talon asukkaat oliwat osanneet oikein käyttää aikansa, sillä warallisuus, hywä järjestys ja puhtaus wallitsi kaikkialla. Miehensä kuoleman jälkeen harjoitti leski hänen ammattiaan, ja kaikki käwi hywin.

Kysyttyäni emäntää, osoitettiin minulle eräs kamari missä sanottiin "matammin" olewan.

Huoneeseen astuttuani oli edessäni arwokkaan näköinen wanha nainen, hiukset lumiwalkeina. Hän oli rukkinsa takana kehräämässä pellawaisia ja polki työ=asettansa niin kiiwaasti, että ratas meni yhtenä sawuna. Hywänpäiwän sanottuani lakkasi hän työstänsä, ja katsoi pellawakuontalonsa ylitse minua pyöreäsilmäisten, messinkisangoilla warustettuin silmälasiensa läwitse. Terwehdykseeni wastattuaan, kehoitti hän minua istumaan huoneessa olewalle maalatulle lawitsalle.

Minä esittelin hänelle asiani, ja hän kuunteli sitä suurella tarkkuudella. Sitten hän siirsi rukkinsa syrjään, istui tuolille, otti ison nuuskarasian lakkaristaan, pudisteli sitä miettiwäisennäköisenä hywän aikaa, ja sitä tehdessään katseli hän kaikkiin muihin paikkoihin, mutta ei waan wahingossakaan minuun. Näyttipä siltä, että hän kokoili ajatuksiansa, koska hän katseli kattoon kaikkiaan enimmän. Wihdoin weti hän nuuskaa nenäänsä ja joku päätös näkyi syntyneen.

"Niin. Luultawasti te olette tawannut Sakari K----n hautakiwen, ja tahtoisitte kai tietää syytä tuohon mielestänne kummalliseen kirjoitukseen", alkoi hän.

"Niin, niin, sitä juuri tahtoisin", sanoin puoli=iloisesti.

"Mutta teillä täytyy olla aikaa ja malttia, sillä kertomus ei ole pian lopussa."

"Oh! Älkää antako sen itseänne ensinkään estää, kyllä minulla on aikaa sekä malttia", koin hänelle sanoa.

"Niin", alkoi hän. "Minä olen wanha ihminen, ja olen paljon nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Minä olen nähnyt monta, monta turhaa surua, monta wäärää iloa, paljon ansaitsematonta kunniaa, paljon syytöntä sortumista, kärsimystä ja kukistumista. Olen nähnyt monta oikeana pidettyä wääryyttä, monta wääryytenä pidettyä oikeutta, paljon wääryydestä iloitsewia ja paljon tunnottomia sydämiä. Olen nähnyt monta leppymätöntä wihaa, monta kukistamatonta ylpeyttä, monta sywää lankeemusta. Mutta harwoin olen nähnyt niitä, jotka surewat silloin kuin wääryys iloitsee. Niitä minä olen kokenut, nähnyt ja kuullut ja ne owat suuresti waikuttaneet minunkin elämäni juoksuun.--Ja waikka maailma näin myllehtii ja kuohuu, juuri kuin kiehuwa poropata, yksi on kuitenkin, joka aina waan pysyy päällä ja joka selwittelee tuota sekasäyräistä maailman kuplehtimista. Sortuneen näköisenä se useinkin häwiää näkymättömiin tuossa ankarassa sekamelskassa, mutta jälleen se ilmestyy sieltä woitollisena, ilmestyy ankarana tuomarina ja mittaa usein jo täällä ajassa itse kullekin hänen töittensä ansion mukaan. Tuon mahtawan woiman nimi on _totuus_, ja se se on, joka maailman pystyssä pitää, waikka se monen mielestä näyttää niin wähäpätöiseltä."

"No mutta herran tähden! Eihän tämä kuulu asiaan ensinkään", ehätin hänelle sanomaan.

"Johan edeltäpäin sanoin, että teillä täytyy olla aikaa ja malttia, jos mielitte kuulla haluamaanne kertomusta, ja kuitenkin olette jo kerran keskeyttänyt minut. Kaikilla kertomuksilla täytyy olla alustawa pohja ja sitä paitsi koskee kertomus hiukan minua itseänikin", sanoi hän melkein tuimasti, katsoen samassa kiinteästi silmiini ja pyöritellen isoa nuuskarasiaansa.

Minä pyysin anteeksi liian kiihkeän uteliaisuuteni, ja samassa rukoilin hartaasti, että hän alkaisi kertomuksensa.

"Silloin kun olin wielä nuori", alkoi hän taas, "tuli kaupunkiimme tehtailija L----r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies, weti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut wähää ennen tänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä wielä ollut. Toimella ja innolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja halua ei näyttänyt puuttuwan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän ammatissaan etewin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa laitti hän niin loistawaksi ja komeaksi, että se woi parhaimmille kaupungissamme wetää wertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja wieraswarainen kaikille, ja nepä awut lienewät waikuttaneet sen, että hänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytywäisiä wieraita. Ei kulunut kowin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruwettiin pitämään oikein loistawia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki kaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harwoin kutsutut oliwat niistä poissa. Isäntä osasi pitää wieraansa tyytywäisinä ja iloisella tuulella, hywällä, sujuwalla ja miellyttäwällä käytöksellään sekä runsaalla wieraswaraisuudellaan; se tapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäwiä. Kun useinkin niin on, että welka welkaa waatii, pidettiin noita kestejä wuoroon kunkin seurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura=elämä wireillä, ettei mointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin, juotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä oli tehtailija johtawana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.

Näin sai hän aina enemmän ja enemmän arwoa ja kunniaa, ja wiimein ei ollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L----stä. Pian tulikin asia siksi, että hän kohosi johtawaksi henkilöksi kaikissa yhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskewissa päätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen mieltään ja seurattu hänen neuwoaan. Asiain näin ollessa, eipä kummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta woisi hänettä tulla toimeen.

Waikka kaikki oli näin hywin, waikka tehtailijalla oli kunniaa, mainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hywiä ystäwiä, waltaa ja woimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori waimonsa näyttänyt iloiselta. Harwoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa, sitä wähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun wälttämättömyyden wuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru= ja umpimielisen näköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon tuttawia, ja olipa wähällä, ettei se häwittänyt sitä hilpeää iloisuutta, minkä he oliwat saaneet seurustellessaan tuossa mainehikkaassa kodissa.

"Kuinka se on sinun waimosi laita, weli L----r?" kysyi arwoisa pormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.

"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?" kysyi tehtailija häneltä wuorostaan, wähän säpsähtäneen ja loukatun tawalla.

"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme", selitti pormestari.

"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen wuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura=elämästä. Älkää hywät ystäwät antako sen seikan häiritä iloanne, minä wastaan kaikesta", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta puhuttu enää mitään.

Kului wähän aikaa ja tehtailijan waimo synnytti terween ja kauniin tyttölapsen, waan yhä harwemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa. Alkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura=elämällisessä hienossa maailmassa, ettei tehtailijan waimo ollut oikein--wiisas, eikä siis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui tehtailija hänestä niin wähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan ja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.

Waikka tehtailija oli näin wälttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin yksi, joka ei woinut häntä kärsiä, ja se oli minun mieswainajani. Jotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan parhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia wastaan, waikkei hän woinut selwää tehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen kunnioituksen wuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kowasti, kuullessani ensikerran noita arweluita, ja pidin ne suorastaan wäärinä. Mekin kutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harwapa se kerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin asian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa, siwistyneempää, järkewämpää ja tarpeellisempaa ihmistä woi löytyä koko maailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli ohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme oliwat niin erinkaltaiset siinä asiassa, siitä aiwan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin pysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriäwät ajatukset, ja niin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.

Sillä wälin hoiteli tehtailijan waimo pienokaistansa kaikella äidin helleydellä ja rakkaudella, huolimatta wähääkään piirimme hienosta seurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa kuiskaeltiin. Yötä päiwää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina wuoden ja wuorokausien aikoina oli hän walmis kuulemaan armahaisensa pienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina talon awarasta ja waloisasta salista kuului soittokoneitten räikäisewä ääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja puolihumaltuneiden imartelewat puheet, istui tuo hiljainen ja umpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen, tuuditellen ja waalien häntä. Wälisti katsoi hän pitkät ajat liikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin wiehkeästi hymyilläkin, waikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekewän niillä harwoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin teki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta wika oli kai siinä, ettei hän ollut oikein--wiisas.

Tarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään woi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kaswawaa liikettänsä. Sentähden rupesi hän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti huostaansa erään köyhän, mutta teräwäpäisen pojan, jota hän jo alusta pitäin kaswatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin hankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä wälttämättömästi tuli hänen palweluksessansa tarwitsemaan.

Ajanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo poikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kaswoiwat ja warttuiwat, niinkuin kaksi nuorteaa wesaa, hywästi istutettuna hywään ja tuoreesen maahan. Poika oli siiwo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä ja tottelewainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäwäelleen; sentähden rakastiwat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräwäpäinen, että oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittawaksi annettiin. Tyttö myös warttui ja kaswoi, mutta hänen piirinsä oli wielä niin pieni, ettei hänestä tietty sanoa hywää eikä pahaa.

Näitä molempia lapsia rakasti tehtailijan waimo, niinkuin molemmat olisiwat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aiwan pian uuteen äitiinsä, niin että kun hän wähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä tehtäwiltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa. Siellä hän wiihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän mieluisesti wastaan; olipa rouwallakin nyt seuraa, eikä hän muuta kaiwannut kowemmin kuin ennenkään.

Pian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen määrään, että häntä tarwittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa hoitamassa, kulloin kulkien warastopaikoissa, joko antamassa niistä tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkewia tawaroita. Tämä waikutti sen, että hän aina wähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä seurassaan.