Chapter 2

Kowalan nuorin, Matti niminen poika oli wielä naimaton. Melkein poikasesta pitäin käwi hän Honka=Kriston turwe=tuwassakin, ja sitä tekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin jo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli waan se, että köyhälle puujalka=ukolle oli hän nöyrä ja ystäwällinen kuin millekin rikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turwe=tuwan Kaarinaa kohteli hän hellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antawan mitään arwoa rikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman rikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystäwällinen köyhälle kuin rikkaallekin.

Matti oli paikkakunnan uljain ja siiwoin nuorukainen, ja kaikki ympäristön tytöt loiwat häneen halukkaita silmäyksiä. Siiwo ja hiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa hywässä sowussa ja tuttawuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin kunniawieraana, milloin hän waan tuli johonkin taloon.

Hän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En tiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin helliä silmäyksiä. Sillä tawoin oliwat he sydänten kielten kautta olleet jo kauan tutut, waikkeiwät he wielä olleet toisilleen wirkanneet asiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan suoranaiseen ja kylmään, melkein halweksiwaiseen muiden hänen ihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli wiritetty, ja liekki ruwennut leimahtamaan, on waikea salata sitä waloa ja lämpöä, mikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän tähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja nyt tunsiwat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli waan salaisena, toiwowana aawistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eiwät he pitäneet mitään lukua tulewaisuudesta, kaikki hengitti waan sulaa onnea ja autuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille yhdentekewä.

"Woi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi puhjeta?" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi tulewaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.

"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?" sanoi Matti hämmästyneenä.

"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen waan Honka=Kriston--puujalan, turwe=tuwan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisiwat ihmiset yhdistyksestämme?" pitkitti Kaarina pelokkaasti.

"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanowat ja arwelewat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran yhteen sopiwat, woimme syrjä=asiain antaa mennä", wakuutteli Matti.

"Wanhempasi, kotiwäkesi?" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru pakkasi wäkisinkin walloittamaan hänen mieltänsä.

"Niin, sitä en mene takaamaan, etteiwät he woisi katsoa karsain silmin yhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He owat niin kiintyneet tawaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä mitään. Jos niinkin käwisi, toiwon kuitenkin, että me woitamme senkin eteen, kun waan rakkautemme pysyy wilpittömänä ja puhtaana. Minun wahwa uskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni elämässä ja kuolemassa", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä huolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaiwaalle.

"Woi, woi! mihin minun isäni sitten joutuisi?" sanoi Kaarina yhä huolehtien.

"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hywälle wanhukselle wasta hywät ja murheettomat päiwät tulewat", sanoi Matti hilpeästi.

"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin kummallisia tunteita, toiwoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole ollut niin kummallinen", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa silmissään wälähteli kirkkaita kyyneliä.

Matti siwalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä. Siinä wannoiwat he wielä toisillensa ikuista rakkautta, käwi wielä miten käwi; sitten he erosiwat, mutta kummallakin oli niin paljon ajattelemista.

He kokiwat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista, mutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he oliwat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eiwät he woineet tulla toisittaan toimeen. Siitä aiwan helposti seurasi se, että kussa toinen oli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se erinomaisen ystäwällinen kohtelu, mikä heidän wälillään nyt oli syntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten tahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luuliwat hawainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, waan sanoiwat totuudessa mitenkä heidän asiansa oliwat, ja niin lewisi tieto ympäri kylää.

Mutta auta armias Jumala! kun tuo tieto tuli Kowalaisten korwiin, he nousiwat semmoiseen wimmaan, että olisi luullut heidän tulleen pois järjeltänsä. "Tuommoisen köyhän, tyhjän, kelwottoman, ylönkatsotun turwe=tuwan asukkaan--puujalan tyttären hän toisi taloon! Se on sula mahdottomuus, häpeä ja synti Jumalan ja ihmisten edessä. Ei suwun kunniaa ja rikkautta kerjäläisillä ja turwe=mökeillä pidetä pystyssä", pauhasiwat ja huusiwat he yhtenään ja siinä oliwat kaikki osallisina, isät, äidit, weljet ja sisaret; olipa heidän teeskennelty siweytensä nyt lopussa.

Matti ei kieltänyt heiltäkään sydämensä asiaa, waan tunnusti sen julkisesti. Hänelle tuli nyt sangen raskaat ja ikäwät ajat, sillä hän ei kuullut nyt mitään muuta kuin mitä raainta, ilkeintä ja sydämettömintä parjaamista ja haukkumista rakastetustaan ja itsestään. Turhaksi näki hän kaikki puolustuksensa ja wastaanwäittelemisensä semmoista yliwoimaa wastaan; mykkänä kantoi hän raskasta taakkaansa ja kärsi; joskus hän waan sanoi nämät harwat sanat: "sepähän nähdään", tahi: "meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa".

Kowalaiset tuliwat hywin häijyiksi Kaarina=raukallekin. He wainosiwat, haukkuiwat ja sättiwät häntä miten parhaiten taisiwat, ja heillä oli jokapäiwäinen tilaisuus siihen, kun kartanot oliwat niin liki toisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kiwittiwät häntä huoneitten ylitse kun näkiwät kulkewan pihalla. Tuo teki tyttö=riewun hellälle luonnolle kowin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen paikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän woinut luopua enemmin kuin Mattikaan hänestä, waikka wielä mitäkin tulisi.

Eräänä kertana sanoi isä Matille: "Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos et waan luowu tuosta tyttö=luntusta".

"Mitä huolin minä rikkauksista, kun waan Kaarinan saan omakseni", wastasi Matti lyhyesti.

"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä", pitkitti isä.

"Sepähän nähdään."

"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tawalla semmoisella, joka warmasti woipi teidät erottaa", jatkoi isä uhkaawasti.

"Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun annatte suostumuksenne!" sanoi Matti surumielisesti.

"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin onnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa", sanoi isä lujasti.

Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois tiehensä.

Tulipa wihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korwiin. Monta itkua hän itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkiwät tämän maailman rikkauden ja loiston wäärää kowuutta, waltaa, tylyyttä ja sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halweksimista, polkemista ja alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin runsaassa määrässä kärsiä.

"Woi rakas Kaarinani! Waikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se tulee kowemmaksi kuin kiwi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä waikuta mikään, kuollut, kowa on rikkauden sokaisema sydän. Minä en moiti rakastettuasi, päinwastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit wierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden wahwa wainoowa walta saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana Honka=Kristo tyttärellensä.

"Woi rakas isä! sitä en woi, Matti on niin hywä", sanoi Kaarina ja purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkiwät särkyneiden sydänten toiwotonta itkua.

Kului aikaa, mutta Matin kotiwäen sydänten kowuus ei kulunut; yhtä kowat, yhtä paatuneet, yhtä perään=antamattomat oliwat ne. Kului aikaa, mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttawa, yhtä toiwoton oli se.--Kowa on paatunut sydän, rakas on raatelewa murhe--niin on.----

Ei ollut wielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä ensikerran tutustuin Honka=Kriston kanssa; hänen kuuluisat juuriteoksensa oliwat tämän tuttawuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo silloin Sanna=tädillään palweluksessa. Wanha, harmaapää oli ukko jo ensi tuttawuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin waan wähänkin jaksoi, mutta hän oli jo niin woimaton, että hänen täytyi pitkät ajat lewähdyttää wäsyneitä, wanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle waatetta palkaksi. Usein puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta uhraawaisuudestaan, kun hän niin paljon näki waiwaa wanhan ja huonon isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turwe=tupa oli jo hywin wanhentunut ja seinät oliwat paikottain kallistelleet sinne tänne, mutta hywä siiwo ja puhtaus wallitsi kuitenkin kaikkialla; tuwastaan arweli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä woimassa ja hywässä ruokossa ja kaswit rehottiwat täydessä kukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehewyyttä ja hywää järjestystä. Tuomi= ja pihlajapehkot oliwat tuuheana, pitkänä ja korkeana riwinä turwepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtewien oksien siimeksessä sen ruohoinen, wiheriä pinta tarjosi sopiwan ja wiileän lewähdyspaikan wäsyneille raajoille.

"Kuinka te woitte tämän näin hywässä hoidossa ja ruokossa pitää? Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.

"Kaarina tämänkin woimassa pitää, mitäs minä polonen woisin? Hän, raukka, se kaikki töittensä wälistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä aikana on tämä kaswitarha minulle suurena huwituksena ja tuossa turwepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja wäsynyttä ruumistani. Jumala warjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.

Minä mielistyin niin tuohon ukon awo= ja hellämielisyyteen sekä kowaan kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä terwehtimään. Hän otti minut aina wastaan niinkuin wanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hywän Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin kun turwe=mökissä käwin ja niin jäi hän näkemättä.

Eräänä Juhannus=aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turwetupien kautta. Waraselta olin jo toiminut niin, että woisin käydä Honka=Kristoa terwehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin huhahti wieno tuulenhenkäys. Maa oli wiheriäisessä juhlapuwussaan ja puut seisoa töyhöttiwät kauniine lehewine lehtineen, niinkuin täysissä purjeissa olewat laiwat. Waikkei aurinko ollut wielä noussut, oli niin waloisa, että olisi nähnyt waikka kuinka hienosti painettua kirjaa lukea. Niin, eihän Pohjolan kesä=aurinko olekaan kauan maillaan ja waloisat owat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on koko luontokin.

Seutu oli tasaista ja aukeata, ja sen wuoksi näkyiwät kaikki esineet jo kauwas. Olin niin waipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten huomannutkaan, ennenkun Honka=Kriston kaswitarhan tuomi= ja pihlajapehkot jo ilmaantuiwat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli laitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan luonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä warsinaisena silmämääränäni oli waan Honka=Kriston kaswitarhan tuomi= ja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon hywän Kaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin, niin kiihkeästi paloi halun pian päästä tuon wanhan, raajarikon ystäwän luokse. Pian olimme niin likellä, että turwe=tupakin näkyi jo aiwan selwään.

Minä rupesin aina selwemmästi erottamaan kaikki esineet turwe=tuwalla ja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että Honka=Kristo oli jo näin warhain ylhäällä; hän seisoi kaswitarhassaan turwepenkin wieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että ukolla oli mustat housut ja liiwit päällä ja korkea, wanha, nukkawieru sitkohattu päässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä aina juhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska oli ukkoa kaukaakin katsella tuossa puwussaan: mustat housut ja liiwit, musta hattu, walkeat hiukset, walkea parta ja walkea, sileäksi kaulattu paita päällä, niin walkea kuin kika--aiwan niin, mustaa ja walkeaa waan sekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko hänellä iloa wai murhetta, wai oliko hän kiirehtinyt näin warhain luonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? oliwat ajatusteni alkuna ja loppuna.

Olin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hywänhuomenen, mutta niin lähelle tultuani, että woin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä, huomasin kuinka hänen nukkawieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä; tuo hawainto waikutti sen, että hywä=huomen jäi sanomatta ja kummallinen, melkein pelon sekainen aawistus walloitti mieleni. Minä kiirehdin kulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aiwan liki maantietä olewan kaswitarhan kohdalla.

Mitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turwepenkin puoleen ja--itki, itki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkawierun hattunsa heiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi= ja pihlajapehkon lehwät salasiwat minulta kaiken muun näkemisen, enkä minä joutanut pitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin pois kärryistä ja syöksähdin kaswitarhaan. Mahdoton on kenenkään edeltäpäin arwata, mitä siellä näin. Siinä--siinä turwepenkillä itkewän ja tutisewan puujalka=ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen wälillä, makasi sylitysten--Matti ja Kaarina, kumpikin----hengetönnä! He oliwat köytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen willawyöllä, ja ensi silmäys selitti sen tosiasian, että he oliwat tuommoisenaan juuri wasta wedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan halunnut nähdä!

"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?" sanoin minä hätäyksessäni ensi hawaintoni perästä.

Nyt wasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi wetistyneet silmänsä, wäyristyneet kaswonsa ja tytisewän otsansa minun puoleeni ja sanoi sydäntä wihlowalla äänellä:

"Woi Herra Jeesus! He owat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta lapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottawat he sen minultakin. Wäärä rikkauden wäkiwalta ja armoton kowuus on heidät murhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaawat rakkautensa ja wäärän sorron uhreina. Woi maailman sydämettömyyttä, woi maailman kowuutta! Woi katoowan rikkauden sortoa ja julmuutta--woi lastani ja minuakin!"

Nousewa aurinko walaisi nuot tuossa turwe=penkillä. Kumpikin oli kietonut käsiwartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttiwät he innokkaasti syleilewän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat waatteet ja Kaarina oli pukeunut lumiwalkoisiin waatteisiin, jommoisia Pohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla= ja häätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertäwä tukkansa oli hajallaan ja walunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän wielä kuolon kalwistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolewainen ihminen olisi saanut kuolemattoman Wellamon neidon syleiltäwäksensä. Minä silmäilin heidän kaswoihinsa; ne näyttiwät olewan niin autuaallisessa ja rauhallisessa hymyssä--ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän suunsa näytti liikkuwan. Silloin tuntui Matti sanoman: "Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa", ja Kaarina oli kuiskiwinaan: "Matti on niin hywä, hänestä en woi luopua".

Tuomi= ja pihlajapuskat oliwat täydessä kukoistuksessaan ja lewittiwät ympäristöönsä miellyttäwän tuoksun. Paljojen kukkiensa wuoksi oliwat ne walkeita kuin lumipurku ja nuot lehewät oksat kukkaterttuineen riippuiwat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka wuoksi he näyttiwät makaawan ikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiuswuoteessa. Nousewan auringon kirkkaassa walossa kimelteliwät pensaitten lehdillä ja kukissa päilywät kastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi taiwosen tähdet. Itkiwätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen, wai iloitsiwatko ne? Suriwatko ne Matin ja Kaarinan maallista kowaa kohtaloa, wai iloitsiwatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti toisilleen uskollisen parin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän maailman wäkiwallalla ja sorrolla ole enään yhtään waltaa? Pitiwätkö Matti ja Kaarina häitään tuossa autuaitten kanssa, wai oliwatko sen surkeina uhreina kammottawalle rikkauden himolle?

Tuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita, etten woi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, wihaa, ystäwyyttä, ylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa--ja anteeksiantamusta --tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui tunnossani ja se pani joka luusolmuni wapisemaan.

Waikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä tarwitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka=ukko tuossa, joka oli koko ajan itkenyt niin paljon kuin waan sydän jaksoi wuotaa. Hän oli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aiwan kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet turwe=tupaan, missä toimitin hänet wuoteeseen.

"Woi, woi minun lastani, woi minua onnetonta!" waikeroitsi hän tutisten siinäkin, riutuneena ja woimatonna.

Minun sydämeni oli niin täysi, etten woinut häntä yrittääkään lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi woinut tehdäkään, sillä olihan ukolla niin paljon kowaa elämänkokemusta, ja edessään juuri niin tuore ja pätewä todistus maailman tunnottomuudesta ja kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta woinut millään tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis waan tyrskiwän ukon kädestä kiinni, toiwottaen hänen murheellensa liewitystä ja luwaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.

"Woi, woi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan mustaan multaan. Ei kestä enään kauwan tämmöistä tuskaa monikertaan rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hywästä, mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olewan sydämen, joka woipi tuntea ja kärsiä", sanoi ukko turskien.

Kyyneleet nousiwat wäkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hywästi. Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan itkenyt tyttönen.

* * * * *

Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selwille edellisen tapauksen kehittymisen.

Kauwan toiwoiwat ja kärsiwät Matti ja Kaarina. He toiwoiwat wiimeinkin Kowalaisten wäsywän siihen kowaan wastarintaan, jota he katkeamatta sanoilla ja töillä osoittiwat Kaarinan ja Matin yhdistystä wastaan. Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsiwät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi käwi wastustus; oliwatpa he huomaawinansa semmoistakin, että wäijyttiin Kaarinan henkeä. Wihdoin lakkasiwat he turhasta toiwostansa, sillä oliwatpa he tulleet tuntemaan kuinka kowa ja perään=antamaton on paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastawien puolelle, sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toiwottomien suuret kärsimiset. Lopulla koettiwat kaikki ihmiset waikuttaa Matin ja Kaarinan eduksi, ja taiwuttaa noita kowia wanhempia, weljiä ja sisaria, mutta turhaan; kowia oliwat Kowalaiset!

Wihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen pyrintönsä ja kotiwäkensä luwat sekä tehdä lopun kauheille kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta sitä ei annettu.--Kowalan Kaaperi--Matin isä oli käynyt jo waralta sen kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustawia rikkaan sanankuulijansa käskystä.

Kauhea synkkämielisyys walloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli epätoiwon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun Kowalaiset hawaitsiwat, että heidän wiimeinen walttinsa teki niin loistawan waikutuksen, tuli heidän raiwonsa nyt pirulliseksi kostonpyynnön sekaiseksi wainoksi; mutta yhä enemmän synkistyiwät Matti ja Kaarina. Waikka he oliwat noin wainottuina ja sorrettuina, alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eiwät he kuitenkaan koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä, murheellisina ja hiljaisina kantoiwat he kowaa kohtaloaan.

Sinä wuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää peräkkäin. Sunnuntai=aamuna nousi Kaarina tawallista aikaisemmin ylös ja tawallista iloisempi oli hän nyt; Sanna=täti oikein oudoksui tuota äkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki aamu=asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi alkanut uutta, toiwowaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä, kiwittiwät Kowalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa riwoja ja häwyttömiä sanoja. Päälliseksi wartoiwat he sitä hetkeä, jolloin he tiesiwät Kaarinan menewän kaiwolle wettä winttaamaan, saadaksensa silloin hänet kiwitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä eiwät he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terweenä säilyi wainottu Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän waan ja arweli: "turha waiwahan se on teille."

Kun hän oli saanut aamutehtäwänsä toimitetuksi, meni hän waateaittaansa ja puki itsensä walkoisiin juhlawaatteisiin, ja muutoinkin niin juhlallisesti kuin suurimpina juhla= ja kunniapäiwinänsä. Kun hän tuommoisena tuli näköisälle, olipa hän kaunis ja puhdas kuin metsäruusu. Sanna=tädin mielestä oli tuo outo ilmiö ja hän kysyi melkein säpsähtäen Kaarinalta:

"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin juhlallisesti?"

"Mattihan tuo niin tahtoo", wastasi waan Kaarina lyhyesti. Sen enempää ei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.

Aamukellot soiwat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumisewa ääni kajahteli kauwas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu=ilman, ja ihmiset riensiwät juhlawaatteissaan kirkkoon sowintosanaa kuulemaan. Mattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut meniwät kirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten käwelewän wainiolle, toiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.

Eräällä Matin naineella weljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli Matille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä. Poika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja kaswoja. Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kowassa murheessaan, sillä olihan lapsi niin wiaton ja rakas: häntä ei wielä wäärä rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta hywyydestään ja lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hywäilemisen jälkeen katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli lapsen mielestä warsin erinomainen ja miellyttäwä asia.

Tuo poika sattui myös hawaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.

"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?" huusi poika ja juoksi jälkeen minkä woi.

Menijät seisahtuiwat ja Matti lähti käwelemään poikaa wastaan. Päästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja sanoi: "Wie tämä sedän kello kotiin".

Poika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että olisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän ihastui kowin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta wilistämään kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen syltä, huusi Matti hänelle: "Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi ijänpäiwät".--"Kiitoksia, setä!" sanoi poika ja lähti taasen juosta kapittamaan. Sitten lähtiwät Matti ja Kaarina käwelemään.