Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1897.

RAKKAUDEN SUURIN UHRI.

Kun kertomusteni aineet owat useinkin niin ala=arwoisia kuin ne owat, saan minä yhdeltä ja toiselta kuulla mitä kummallisimpia kysymyksiä niiden tosiperäisyydestä. Ei ole pitkä aika siitä, kun eräs iso herra kysyi minulta: "Onko niissä teidän kertomuksissanne mitään perää?"

"On; kuinkas muutoin? perähän niissä on", sanoin hänelle hämmästyksissäni.

"Ei täällä tiedetä mitään semmoisista", sanoi hän ja kääntyi pois.

Niin herra. Mutta tuo lyhyt keskustelu teki minuun niin kummallisen waikutuksen. Mitäpä siitä tosiaankaan korkeat herrat tietäwätkään, mitä mataloissa majoissa saadaan kokea ja kärsiä. Milloin owat kerrankaan kurkistaneet köyhän mökkiin, waikka tilaisuutta siihen löytyisi kaikkialla niin runsaasti? Milloin owat tutkineet alimman kansankerroksen elämää, milloin tulleet tuntemaan heidän sisällistä ihmistänsä, heidän ilojaan, surujaan ja ponnistuksiaan, niin milloin? Ylellisyydessä kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä owat he kaswaneet wieraana kansalle jo pienuudesta pitäen. Sitten mieheksi tultuansa eläwät he puutteetonta elämää ja liikenewän aikansa wiettää monikin heistä loistawissa seuroissa, pysyen wieraana wanhempanakin kaikelle kansan toiminnalle. Eiwät he siis tiedä sen puutoksista ja kärsimisistä tuon taiwaallista; se on waan heille ikäänkuin jotain unennäköä. Minä en suinkaan tahdo ketään sortaa, sillä onhan heilläkin heidän tehtäwänsä, ja kaikki owat tarpeellisia, mutta woi, woi! ei pitäisi kuitenkaan sanoa "ei täällä tiedetä mitään semmoisista".--Jos minun pitäisi wälttämättömästi olla warsinainen kirjailija, niin kirjoittaisin silloin unhotettujen, ylenkatsottujen historiaa, sillä kyllähän maailma aina isoisista huolen pitää. Ei tule tämäkään kertomus olemaan ylewistä aineista, sillä tässä kerrotaan enimmästi waan turwe=tuwan asukkaista--seuratkaa minua nyt sinne hetkiseksi.

* * * * *

Ken kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut teitten warsilla siellä ja täällä turwe=mökkejä. Tiheä asutus ja siitä seuraawa metsän wähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa tilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta alentawaa waikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma koti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, waikkapa se onkin waan tuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain wälipuheella haltuunsa jonkun palasen tuota kiwetöntä ja metsätöntä ketoa, jota Pohjanmaalla niin runsaasti löytyy, kerääwät he siitä säännöllisiä turpeita, joista he sitten jonkunlaisen sawiseoksen kanssa latowat huoneen, ja pian on asunto walmis. Haltuunsa saadun maan muokkaawat he sitten wiljamaaksi, ja niin tulee heistä aiwan wähässä ajassa sanan täydessä merkityksessä "oman turpeen mies". Usein näkee noiden turwe=mökkien wanhuutensa tähden kallistelleen ja wäyristelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina wiheliäisyyden, siiwottomuuden, siweettömyyden ja ehkäpä ryöwärienkin pesinä; niinpä minään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa niissä wallitsi hywä siiwo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harwinainen asia, että turwe=seinät oliwat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja siwellyt walkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittawia kasweja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteiwät nuot turwe=tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, waan oikeita, sydämellä ja sielulla warustettuja ihmisiä, jotka woiwat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aiwan niinkuin mitkäkin howien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytywäisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäwäin seassa.

Minä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin rehellisiksikin, että olisin woinut heidän haltuunsa uskoa waikka kuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tuliwat nuot matalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talwipakkasilla ja pyryillä siwu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottawa walkeakin puhteilla niin ystäwällisesti liekehtiwän ja ikäänkuin wilkuttaen kutsuwan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä heitä terwehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita onnellisia, jotka pahallakin ilmalla saiwat rauhassa istua kotilieden ääressä.

Semmoinen turwe=tuwan asukas oli Kristo Honkanenkin.

Mitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tawallinen ihminen waan--köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on hänestäkin jotain kerrottawaa.

Hän oli syntynyt köyhistä wanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin. Aikaisin korjasi kuolema molemmat hänen wanhempansa ja pikku Kristo jäi turwattomana awaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on kuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu armoleiwällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kowin raskasta ja waikeata tehtäwää ja usein itki hän kowaa kohtaloansa niin, että oli wedeksi rauweta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearwonsa tunto. Ei hän ollut täyttänyt wielä kymmentäkään ikäwuottansa, kun hän jo kaikenlaisilla toimilla ja palweluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen siiwo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aiwan pian jokapaikkaan halutuksi palkolliseksi, ja sillä tawalla hankki hän itselleen nopeasti sen yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olewalla ihmisellä on saatawissa.

Niin waurastui Kristo wuosi wuodelta mieheksi ja teki työtä wäsymättä niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hywä olla, niinpä ei Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikäwuodellansa. Silloin nai hän erään kauniin ja siweän piikatytön--kuinkas muutoin: "ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa", niinhän on maailman tapa.

Kohta naimisensa jälkeen rupesiwat he perustamaan turwemökkiä erään talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä, sillä tarwitaanpa siihenkin aineellisia waroja, waikkei talo tule sen loistawampi. Säästöllään saiwat he wielä yhtä ja toista talonkalua, muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin nawetta.

Mökkinsä ympärystän muokkasiwat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä wiljassa. Siistejä ja työteliäitä kun oliwat, laittoiwat he turwe=tupaansa oikein kamarinkin tuwan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin matot ja akkunoilla törötti kaswiruukut loistawine kasweineen; olisipa siinä saattanut waikka kuwernööri yötä wiettää. Kamarin perä=akkuna oli etelään päin, sen alle laitettiin siewä, pieni yrttitarha ja sen suojaksi istutettiin tuomi= ja pihlaja=pensaita. Hywällä hoidolla kaswoiwat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden warjokkaaseen siimekseen sai turwepenkki sijansa.

Toisiansa rakastiwat he totisella rakkaudella. Waimon mielestä ei ollut koko maailmassa hänen Kristonsa wertaa, waikkei hänellä ollut tarjota sen loistawampaa suojaa. Kauneutensa ja siweytensä tähden olikin hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut hänelle kelwannut. Kristo taasen rakasti ja helli waimoansa kaikella oikean awiomiehen rakkaudella, kaikissa he auttiwat toisiansa ja kantoiwat toinen toisensa kuormaa.

Kristo oli paikkakunnan etewin kirwesmies. Ei sitä rakennusta rakennettu eitä sitä salwosta salwettu, jossa ei hän olisi ollut pälkkimässä, weistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa saloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden käännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin waan: "Honka=Kristoksi".

Kun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hywässä woimassa ja kaswukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa. Aina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä wirwoittawa siimes palawaansa jähdyttääksensä tuossa turwe=penkillä, tuomi= ja pihlaja=pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja siihen hän nakkausi pitkälleen, lewäyttämään wäsyneitä raajojansa, lukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen ketterä waimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa kasweja.

Siihen toi waimonsa hänelle wirwoittawaa ja raitista juomaa, kostukkeeksi hänen wäsystä ja helteestä pakahtuwalle kielellensä, ja siinä pyyhki hän waluwan hien miehensä kowasta työstä palawoiwasta otsasta.

"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa täynnä, etten waihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen", huudahti Kristo eräänä semmoisena hetkenä.

"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on", sanoi waimo ja tarttui miestänsä kaulaan.

Useita wuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Wihdoin kuitenkin näkyi heidän toiwonsa tulewan täytetyksi. Kaksinkertaisesti rakasti Kristo nyt waimoansa ja helli, hoiteli ja waali häntä niinkuin silmäteräänsä; usein puheliwat he keskenänsä tulewasta onnestansa.

Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää". Waimon synnyttämisen hetki lähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terween tytön, mutta itse hän meni pois--meni sinne, josta ei yksikään ole wielä koskaan palanut--meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri=arwoinen lahja wei häneltä itseltään hengen.

Tuo kowan=onnen kohtaus teki Kristoon sywän waikutuksen. Moneen wuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuiwaa ei märkää, eikä woinut ryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki waan niin paljon, että luuli hänen wedeksi raukeewan, ja wäänteli käsiään epätoiwossaan. Hänen hellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja peljättiinpä hänen menettäwän siihen henkensä tahi ainakin järkensä. Hän koetti wiettää raskaita hetkiänsä kaswitarhansa turwe=penkilläkin, mutta hänen surunsa kiihtyi waan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento olento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa oliwat ne toimeliaat kädet, jotka oliwat niin nopeat ja osaawat kaikki asiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kaswitarha, kun sitä hoitelewa henki oli paennut. Riutuneet oliwat kaikki taloudelliset toimetkin, kun niitä hoitawa käsi oli kylmennyt, ja riutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa--tuo wahwa mies, jonka surulla ei ollut rajoja.

"Woi, woi! Hän oli liian puhdas, liian hywä minulle, taiwas ei suonut hänen minun kansani olla", waikeroitsi hän waan, kun häntä koetettiin lohduttaa.

Wihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen werran, että woi kuunnella järkewiä neuwoja.

"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra itsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän welwollisuuksia, joiden tähden sinun elämäsi on kowin tarpeellinen. Muista tosi, että waimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarwitsee paljon sinun apuasi", puheli eräs ystäwä Kristolle, ja se rupesi waikuttamaan.

"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen welkapää kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta hawahtuen.

Nyt toipui hän niin paljon, että woi ruweta lasta kasteelle toimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittäwän, kaimaksi ja muistoksi poismenneelle äidillensä.

Wireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta wyörytteli, nosteli, pälkki ja weisteli hän päiwäkaudet hirsiä, sanomatta luotuista sanaa, kun waan ei häneltä jotakin kysytty; silloinkin oli hänen wastauksensa waan lyhyt ja asiallinen.

Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hywän hoitajan kuin suinkin woi ja itse käwi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin ainoastaan sai hän hetkiseksi liewitystä raskaalle murheelleen.

Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina kaswoi jalanjuoksewaksi. Silloin lieweni Kristonkin murhe, sillä hän sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huwitusta lapsestaan. Pikku Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut wieraantunut, kun hän hoiteli ja waali lasta niin usein kuin aika ja tila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen päätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa. Silloin wetäysi wäkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja silloin selweni hänelle selwenemistään, mikä kallis ja suuriarwoinen tehtäwä hänellä kuitenkin wielä oli, ja kaksinkertaisella innolla pyhitti hän elämänsä lapsensa kaswatukseen.

Pikku Kaarina kaswoi ja waurastui siihen määrään, että hän woi ruweta pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä olipa hän äitinsä oikea kuwa sekä näöltään että mielensä laadulta. Se wahwisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan löytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa häneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi= ja pihlaja=pehkojen siimeksessä, turwe=penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyweistä ja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hiewahtamatta, ja eräänä kertana huudahti hän: "Woi kun minulla on ollut hywä äiti, minä tahdon tulla hänen kaltaisekseen".

Niin meniwät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen iloisuutensa. Kaswitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku Kaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään hywät palkat, ja heidän elämänsä ja warallisuutensa waurastui päiwä päiwältä; kaikki näytti taasen käywän hywin.

Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, waan ei miehen ripeydessä", sanoo sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso putinki salwettawana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten tawallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä wedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, wedettäwä hirsi pyörähti ympäri ja löi tywellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salwumiehet päästiwät hätähuudon ja riensiwät auttamaan wahingon saanutta. Tunnottomana makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruwettiin ylös nostamaan, huomattiin jalan olewan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen ja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut tunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olewan katkeimen paikasta aiwan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät törröttiwät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän wietiin, huomasiwat heti ettei jalasta kalua tule, waan että se on leikattawa kokonaan pois. He ryhtyiwät heti työhön ja pian makasi Kristo jalatonna sairaswuoteella. Hän sai kowan haawakuumeen leikkuun ja muun ruhjoontumisensa wuoksi. Monta wiikkoa makasi hän elämän ja kuoleman wälillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina waan pikku Kaarina.

"Woi, woi! Missä pikku Kaarina on, eihän waan hänelle mitään pahaa tapahdu? Täällä on niin paha ja waarallinen--woi, woi, Kaarina, tule tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi ympärilleen.

Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kowin lewottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauwan ei hän woinut sitä tehdä, waan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän salwupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin katkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntywän. Siitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin, että woisi jollain tawalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden kiellosta ja waroituksista, pitkästä ja waiwaloisesta matkasta ja omasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.

Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa, eikä tuntenut lastansa, waikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä päiwää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa wierestä wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan hoitamisen hänelle.

"Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa", huudahti sairas eräänä kertana.

"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.

Sairas awasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi wiimein:

"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala enkelinsä hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"

"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.

"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.

"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.

"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.

"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä murheen pitää", lohdutteli Kaarina.

Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan entisen jalkansa sijaan. Kowalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuwoa ei ollut; täytyi waan nujertua sallimuksen kowan kohtalon alle.

Kristo ei kyennyt nyt enään wieraan työhön, eikä pieni maatilkku woinut heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se keksittiinkin, sillä kätewä mies kuin oli, rupesi hän tekemään kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja siewästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tuliwat he niin taitawiksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka=Kriston juuriteokset oliwat kuuluisia laweissa piireissä; siitä saiwat he runsaasti rahaa ja heidän toimeentulonsa oli turwattu. Sillä tawoin he kowanonnen aikanakin luottiwat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä heidän tarwinnut armoleipään turwaantua.

Kristolla oli nyt hywä tilaisuus neuwoa ja kaswattaa lastansa, kun työ oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti onnena tuon suuren, wasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona, neuwomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa majassaan.

Pikku Kaarina kaswoi ja kehittyi wuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa, jolloin tyttöjä ruwetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku Kaarina lapsena ja kaswaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli waan yksi tarkoitusperä, yksi pyrintö, nimittäin wanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon raajarikon--puujalan, joka aina niin ikäwällä odotti hänen kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän ehdottomasti; turwe=tupaan paloi hänen mielensä waan, ja sinne riensikin hän niin pian kun oli saanut wälttämättömimmät tehtäwänsä suoritetuksi.

Kahdeksantoista wuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja silloin ei yksikään neito paikkakunnassa wetänyt hänelle wertaa kauneudessa. Kun siihen wielä lisäksi tulee kristillissiweellinen, puhdas elämäntapa ja sitä seuraawa siweä käytös, jotka hänessä oliwat aina nähtäwinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä olisiwat woineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa turwe=tuwassakin ruusuja kaswaa.

Ukko wanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut, murheet ja kärsimiset oliwat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa. heidän wälttämättömimmät elämäntarpeensa alkoiwat käydä niukaksi, ja he rupesiwat pitämään neuwoa tulewasta toimeentulostansa; kauan miettiwät he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.

"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtäwä, ettemme hätään joutuisi", sanoi Kaarina eräänä kertana hilpeästi.

"No, annas kuulla!" sanoi ukko.

"Minun on meneminen palwelukseen, että wuosipalkallani woisin teidät elättää."

"Kuinka woisin sinut, rakas lapseni, nähdä wieraan työssä minun tähteni ja kuinka woisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin säpsähtäin.

"Mutta eihän ole muuta neuwoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan tehdä, sillä olenhan minä terwe ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma tiedän sitä tekewäni teidän hywäksenne. Woinhan käydä teitä sentään katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on ainoa keino, jolla woin estää teidät puutokseen joutumasta", selwitteli Kaarina.

Wastoin maailman warsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu wankkaan taloon, waikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli ollut. Tämä Sanna=täti oli usein jo waatinut Kaarinaa palwelukseensa, mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kiwuloista, wanhaa isäänsä, niin kauan kun he woiwat kotona ollen hankkia pienen talouden tarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tuliwat he nyt siihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palwelusta Sanna=tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopiwampi, kun täti tunnettiin yleiseen siiwoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin talo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka wuoksi Kaarinan sopi käydä usein isäänsä hoitelemassa. Sanna=täti suostui ilolla heidän tarjoukseensa ja ensi muutto=aikana otti hän Kaarinan luoksensa.

Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut askareet ja sillä woitti hän wapaita hetkiä, joina hän, tätinsä luwalla, käwi isäänsä hoitelemassa. Wuosipalkkansa kulutti hän kaikki isänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käweli hän aina puhtaissa, eheissä ja säännöllisissä waatteissa, sillä hän käytti hywäkseen joka=ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuwan rukkinsa tahi kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo oliwat maata panneet. Hänellä oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, wieras oli hän kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huwituksille ja kisoille, ja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan, hän eli waan uhraawaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei ollut sijaa kenellekään--siltä ainakin näytti.

Aiwan siinä Sanna=tädin talon wieressä, melkein samassa kartanossa oli toinen, Kowala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa. Laweat, hywin hoidetut pellot antoiwat wuosittain wiljaa monta aittaa ja salwoa täyteen, ja laweat, heinäwät niityt tuottiwat mehewän rawinnon lukuisalle, kiiltäwälle karjalle. Monta miespolwea oli jo tässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä, toinen welkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arwoa ja kunniaa. Wankka oli talo--aiwan toisenlainen kuin Honka=Kriston turwe=mökki.

Kowalassa ei ollut useampia wanhoja weljeksiä, yksin hallitsi ankara Kaaperi wankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia poikia, joista wanhimmat oliwat jo naineita miehiä. Pulskeita ja noreita oliwat Kowalan nuoret miehet kuin salon hongat, siiwoja ja hiljaisia kuin kyyhkyset--kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos mieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arwoaan säilyttää.