Chapter 5

Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eiwätkä he sitä suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siiwoluontoisia ihmisiä ollen, oliwat he wielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin paljon arwoa tässä maailmassa. He eiwät käyttäneetkään rikkauttansa saiturein tawalla, waan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli wierashuoneet kaikin puolin hywässä kunnossa ja wieraita ottiwat he mielellään wastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saiwat heitä kestitä. Tosin kuului heidän korwissaan hywältä, kun wieras lausui mielistelewiä lauseita talon ja sen asukasten hywin woinnista; mutta eihän tuo ole mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hywää tekisi. Heillä olisi jo monta wuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti, joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä kohtaan. Ruokolaiset oliwatkin kyllä hywäntahtoisia kyläläisilleen selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hywä tilaisuus. Koko idän tietowarasto perustui sillä tawalla noiden Ruokolan sanomalehtien nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olewan Ruokolan awiiseissa." Siitä aiwan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla Ruokolan "awiiseilla" pystyynsaattaa.

Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää, heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen tarkastelemaan talon toisen wanhemman weljen Asari=nimisen pojan elämän kohtaloita.

Asari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi=ikäinen poika. Hän oli luonnoltansa hiljainen ja siiwo, ja moni kylän neito loi häneen halukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja jotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä kirjallisuutta lukeakseen, mutta wanhat miehet eiwät tuota tieteilemishalua katselleet juuri hywillä mielin, sillä he arweliwat kaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän awiisinsa woiwat antaa. Kristillisen ja siiwon kaswatuksen saaneena, oli Asari todellakin kaikinpuolin miellyttäwä ja toiworikas nuorukainen.

Kun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien perillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita. Kaikki oliwat rikkaita taikka muutoin jollain tawalla loistawia, sillä köyhät ja alhaiset eiwät tulleet tässä kysymykseenkään.

Ruokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suwun kunniaa ja talon warallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä saattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset oliwat naimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä waatimuksia kuin warallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta ajanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä asiassa hieman wääriä mielipiteitä. He luulotteliwat näet, että rikasten ei sowi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoiwat: "ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan." He wäitteliwät, waikka kyllä siiwosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran yhteen tullaan; waikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen, ett'eiwät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arwossa kuin rikasta, waikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman siiwoja kun oliwat, ei tuo halweksiminen heissä tullut juuri monesti näkywiin eikä kuuluwiin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli pitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta, pilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halweksiwa kurjuus ehtimiseen heidänkin sydäntensä akkunoista.

Niiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä käski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui tuosta kowin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.

"Etkö ole ajatellut ruweta naimaan?" kysyi isä, kun oliwat tulleet kahdenkesken.

"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen, sillä hän ei ollut ennalta aawistanut semmoista keskustelua.

"Nyt olisi niin kowin hywä tilaisuus sinulla siihen", sanoi isä.

"Missä?" kysyi Asari, yhä punastellen.

"Linnalassa."

Nyt wasta Asari=rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon wastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella sinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuwan tuolla kärhennetyssä sydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan koskenut.

"Minä en pidä Linnalan Kaisusta", sanoi Asari wiimein.

"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin waarallista, jos et hänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hywäksikin mielestäni, kun kappaleen aikaa olette yhdessä", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

"Tuo Mäntylän Taawa on minusta niin mieluinen", sanoi Asari ujosti ja punastui wielä kahta punaisemmaksi entistään.

Asari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen sydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen totuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta hänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa ilmoittanut wielä kenellekään, ei Mäntylän Taawallekaan, ja yhtäkaikki katsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olewan waarassa.

"Mäntylän Taawa! Mitä luulet hänen kanssaan saawasi? Köyhä, pieni ja welkainen talo on Mäntylä ja monet owat Mäntylän isännän lapset. Ajattele!--Useat owat myös omat weljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin paljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne hankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman läwitse; mutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin edullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on, joka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit wankan perinnön, lähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?" esitteli isä pojallensa.

Asari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Waikka se on lähtenyt oman hywän isäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista ääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen totteleminen tuota sinulle wahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuwon totteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arwaamattoman wahingon, niin--kenties?

Kumpaa ääntä Asari totteli?--Isänsä! Hän rupesi miettimään tulewaa asemaansa. Ahkerasti hän wertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä suhteita ja kummallisen erotuksen hawaitsi hän nyt niistä: toista oli olla ihmisen käskijänä kuin käskettäwänä, toista antajana kuin anojana, toistapa wielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna. Toista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa rikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs "toista" oli wielä, jota ei Asari huomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän wertailewassa katsahduksessa, nimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa, kiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli--kylmä, jota ei saattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo waikutti sen, että weri seisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa--niin: oliko se toista kuin jos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toiwoi ja halusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja elämän niin hauskaksi, waikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultawuoria eikä muita rikkauksia, ei muuta kuin--lempeä sydän, mutta se sydän olisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo "toista" se oli, jota Asari ei huomannut, sillä hänen oli soaissut--wäärä mammona.

Asari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja hän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi hänellä rikkautta, hywiä päiwiä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään. Tuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta wertaa korkeammaksi entistään. Hän kuwaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä ollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja waikusteltaisiin minkä mitäkin, kuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka tilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti lisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi Asari semmoisen tyytywäisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut muuta tarwitsewansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja onnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille-- Mäntylän Taawa hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei--hän on yllä lempeä ja ystäwällinen, mutta hän on niin--köyhä; ei hän sowi. Olipa toinenkin, joka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se oli--Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien kanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sowittelu Asarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tawaraa, jota ei Taawalla ensinkään ollut ja "kyllähän Kaisukin tulee hywäksi, kun kerran yhteen tulemme, sanoi isäkin", niin ajatteli Asari.

Asari oli tehnyt nyt tulewalle elämällensä tärkeän ratkaisewan päätöksen. Linnalan suuret tawarat oliwat nyt syösseet syrjään sydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän aikaa tuntenut Mäntylän Taawaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut rikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne julkisesti astunut. Hän seurasi waan noita Asarin lempiwieraita kaukaisena, kylmänä wieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan muussa tapauksessa, mutta tawarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin sydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.

Seuraawana aamuna puki Asari yllensä pyhäwaatteet ja lähti johonkin, mihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aiwan hywin, mihin pojan tie weti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli woittanut niin loistawalla tawalla. Hän tunsi tehneensä wanhimpana hywän ja toimellisen työn, kun hän oli turwannut lapsellensa tämän elämän tulewaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei Linnalassa otettaisi ilolla wastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja hänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluwana ja kaksinwerroin tunsi hän Ruokolan arwon kohoawan.

Niin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti kotoansa pyhä=waatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta. Sisällinen, waikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan emännän ja Kaisun sydämiin, sillä he oliwat jo pitäneet kauan salaista toiwoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa ilomielin wastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hywin warowasti kysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan lähtiessään, jos hän tulisi heille wäwyksi, johon Asari antoi emännälle hywin tyydyttäwän wastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian menestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta ja kaikissa näkywää taloudellista, wankkaa perustusta. Tuohan kaikki oli kohta tulewa hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittawaksi, ja hän iloitsi sydämessään suuresta woitostansa. Kylmältä tuntui tosin Kaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli waan mielessänsä, "kyllä kait se wielä kaikki tulee hywäksi."

Ensi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei tuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä sulhanen että morsian oliwat rikkaita ja rikkaathan soweltuwat niin hywästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas huokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taawa. Waikk'eiwät Asari ja Taawa olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa tunteitaan, oliwat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän sydämensä puhuiwat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli Taawan lempi kadottanut wastimensa; siitä tuo huokaus. Taawa kantoi mykkänä, nöyränä, kärsiwällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi itsensä nyt niin halwaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että hän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taawa ei ottanut sittemmin wastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selwästi sydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle, ja se oli nyt--kadotettu.

Niin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset käwiwät laillisessa järjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytywäissä walmistellen siten suuria tulewia häitä.

Eräs ystäwä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: "pidätkö sinä todellakin Kaisusta?"

"Ei, en minä hänestä huoli yhtään", wastasi sulhanen peittelemättä.

"Kuinka se on ymmärrettäwä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen kanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?" uteli ystäwä.

"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia", wastasi Asari alakuloisesti.

"Kylmä on kulta kumppaniksi", sanoi toinen.

"Kyllä se wielä hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sanoi Asari entisellä luulo=uskollaan.

"Minä soisin, että niin käwisi, mutta minä toiwon ja pelkään", sanoi ystäwä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.

"Mitä toiwot ja pelkäät sinä?" kysyi Asari, ikäänkuin waatien selitystä.

"Toiwon että niin käwisi ja pelkään ett'ei niin käy", sanoi ystäwä:

"Joutawa pelko ja toiwo! minä näytän sinulle, ystäwäni, että kummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa owat olleet ihan tarpeettomat", sanoi Asari wakuuttawasti ja wähän närkästyksissään.

"Saat uskoa, ystäwäni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käywän!" sanoi tuo Asarin ainainen, myös wielä naimaton ystäwä, ja niin ystäwykset erkaniwat.

Tuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taiwaan kannen alla, laihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun Asari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi yllämainittu ystäwä, että Asari tuli aiwan eriluontoiseksi. Ennestäänkin oli hän hiljainen ja harwapuheinen, mutta nyt oli hän muuttunut wieläkin hiljaisemmaksi ja harwanpuheisemmaksi. Hän haki aina yksinäisyyttä niin paljon kuin waan woi ja kun hän sitä sai, waipui hän sywiin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan katkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä hawautti. Tuossa asemassa puhkesi hänen rinnastaan tawasta sywä, kumisewa huokaus. Sen oli hänen ystäwänsä huomannut ja hän alkoi aawistaa, ett'eiwät Asarin sisälliset asiat olleetkaan aiwan oikeassa. Ystäwä tapaili usein Asaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa selwän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen onnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystäwän tarkoitus oli saada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin sywää synkkämielisyyttä aikaan saawalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja tärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo tiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi ystäwän yritykset.--Silloin kun ystäwykset tapasiwat toisensa pellon pientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun erkaniwat toisistaan. Ystäwä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä waikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystäwän huoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän katsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa kohden, ja sitten kun hän katosi näkywistä, huoahti ystäwä: "woi, woi Asari! Sittekin minä wielä pelkään".--

Jonkun wiikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa. Siellä leiwottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin. Wiikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päiwää palawissa päin ähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarwinne lukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt walmistettiin suuria häitä, sillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantawa ikuiseen liittoon keskenänsä--ikuiseenko?--niin, ikuiseen. Häihin oli kutsuttu paljon wieraita, kaikki uljaita ja arwokkaita. Morsianpiiat ja sulhasen nuodemiehet oliwat walitut kylän arwokkaimmista nuorukaisista; olipa odotettawana loistawat häät, loistawine wieraineen.

Hääpäiwä tuli. Etimpänä asuwat pojat ajoiwat hewosilla, joku määrätty neito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä olewat samoiliwat juhlawaatteissaan pitkin teitä ja wainioita suurissa parwissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen siten "morsian=piikojen kyytimiehiä".

Nyt oli kaikki hääwäki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää muita kuin pappia. Wierasten joukossa oliwat myös Mäntylän Taawa ja tuo sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon helläsydäminen, hywäntapainen ja =maineinen, tunnokas poika.

Kaikki oliwat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parwekkeissa keskusteliwat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tawasta osoitti jossain wäki=puskassa, että keskustelua oli osattu hywin johtaa. Nuo keskustelewat ihmisparwet oliwat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin tiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoiwat ryhmissä päin yhteen pihalla, toiset käyskeliwät huoneitten ympäristöllä olewilla kedoilla ja pientareilla, toiset taas oliwat walinneet itsellensä jonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää pituuttansa. Oliwatpa he missä oliwatkin, kaikkialla kuului waan iloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin wäki oli siellä paraassa miessä--sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan osaa muun hääwäen wilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli kyllin työtä käwelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat kädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona sekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuwat hänen poikansa käsiin, ja hän oikein hekumoi siitä oiwallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen sukunsa oli saanut tawaroidensa ja maineensa lisäksi.

Waikka tuo hääwäki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta, oli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eiwät näyttäneet jaksawan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen ei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän waan yksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko häiden ja hääwierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin. Karilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystäwänsä, sulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden tuli Karilan Heikin asema noissa loistawissa häissä salapoliisin kaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taawankin sydän. Hän näki täydessä walossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa oliwat nyt tyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi tehnyt hänen hartaimmat toiweensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen haaweksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin iloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole häneltä ryöstänyt mikään toinen wielä lämpimämpi sydän, waan kaiken sen oli tehnyt rikkaus, wäärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa ollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi, hyljätyksi, yksinäiseksi ja orwoksi, mutta samassa myös onnelliseksi siinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut wäärän mammonan wäärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta tuntui tawara ja rikkaus Taawalle ilman lämpimättä sydämettä.--Oliko kumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?

Nyt tuli pappi taloon ja koko hääwäki sai totisemman muodon. Wihkituoli rakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiweilla ylt'ympäri puetettuun saliin. Kaikki oli walmista wihkimistä warten ja hääwäki kokousi. Pastori seisoi wihkituolin edessä, suuri wirsikirja kädessä, mutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä pitkäksi ja ihmiset katsoiwat toisiansa silmiin kysywästi. Tuo tila tuntui itse kullekin tukalalta ja lewottomia liikkeitä alkoi ilmaantua hääwäessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa korwaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin warkain. Sulhanen oli--poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun piti lähteä wihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä niille, jotka asian oiwalsiwat ja häntä ruwettiin miehissä hakemaan ulkopuolitta. Wiimein löydettiin hän nawettapihalla olewan huoneen takaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa yhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaawan hakijain tuloa, mutta kun häntä nykäistiin käsiwarresta ja muistutettiin hetken tärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtäwän, sitten hän loi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkewan silmäyksen ja kasto, sywä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän muiden kanssa pois, sen enempää puhumatta.--Tuon sulhasen hukassa olon ajan itki ja rääsäsi morsian, että oli wedeksi sulaa, ja sulhasen löydyttyäkin meni wielä joku aika, ennenkun hän woi tyyntyä.

Nyt tuliwat sulhanen ja morsian wihkituolin eteen. Kaunis ei ollut morsian kalliissa morsianpuwussaankaan, säännöttömine wartaloineen, lituskaisine ja siintioine tasawärisine kaswoineen, pienine kiiluwine silmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi ollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisiwat ne hyweet woineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä ulkonaisessa näössä kohdellut.

Toimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea wihkimälukuja. Lukkari seisoi siwumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri wirsikirja, jonka hakoja hän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa onnesta. Sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja yhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, sywän huokauksensa perästä sanowan: "Asari rukka!" Mäntylän Taawa seisoi muiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettiwän näköisenä ja hänenkin kuuli joku, tuskin kuultawasti, sanowan: "wäärä mammona!"

Pastori tuli nyt wihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta, tahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan awiowaimokseen. Asari ei kuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä tuijottiwat niin kummallisesti. Morsian, kun hawaitsi ett'ei sulhanen huomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsiwarresta.

Sulhanen hawahtui nyt tuosta haaweksiwaisesta tilastaan. Hän loi silmänsä pastoriin ja hawaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi häntä silmiin kysywästi. Asari oiwalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän yritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn asian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon wastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, waikka se kyllä haapuili sanoja. Wiimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen: "tahdotko?" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta tulleella äänellä wastasi monen turhan ponnistuksen perästä: "tahdon". Sulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja yhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä hetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, waikka nythän hän oli juuri saamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä koota ajatuksiansa, että woisi pysyä nykyisessä tehtäwässään kiinni. Mutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosiwat ne kuitenkin wäkisin ympäri maailmaa, ja aina waan häämöitti tuo hämärä tulewaisuus, tulewan rikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottawana.

Nyt tuli se aika wihkimisessä, jolloin pastori rupesi wihittäwiä wannottamaan.

"Minä Asari Ruokola", sanoi pastori edellä.

"Minä Asari Ruokola", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului siltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", jatkoi pastori.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.

"Nyt minun awiowaimokseni", lisäsi pastori.

"Nyt minun awiowaiwakseni", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä hän sanoi, mutta luultawasti tuli tuo harmittawan eksyttäwä lause sen mukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi. Koko hääwäki säpsähti.

"Nyt minun awiowaimokseni", toisti pastori oikein kowalla äänen painolla.