Chapter 4

Kaksi wankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata wiljelewässä paikkakunnassa. Talot owat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa. Wankkoja owat ne sekä kartanoinsa että muun warallisuutensa puolesta ja iki=wanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolwi. Linnala oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli awarain wiljelysmaiden keskellä olewalle korkeahkolle mäelle rakennettu, jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat oliwat paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja wahwa luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultawasti toki sentähden, että puiston osa oli kiwikko ja kannon sekaista maata, jonkatähden se ei sopinut muuksi wiljelysmaaksi. Kolme wankkaa huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna, ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo rakennusten uljuus, jotka päiwäsydännäkin loiwat jommoisenkin pimennon eli hämärän pihalle; wankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli näköala ympäristöön.

Ikimuistoisista ajoista oliwat Linnalan asukkaat olleet waralliset, jos eiwät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä aikaansa, katselkaamme waan heidän nykyistä sekä sisällistä että ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hywissä waroissa: monta aittaa seisoi monenwuotisia jywiä täynnä, joita ei hywinä wuosina hukattu milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katowuosi, myötiin niitä rahalla ja welaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä warallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan lisää, sillä korot waadittiin wuosittain sisään, ja jos ei niitä maksettu taikka ei woitu maksaa, haettiin heti koko welka ulos waikka kuinkakin suurella welallisen häwiöllä. Noin saadut rahat pantiin taas kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis, pulskea ja lukuisa karja mylwi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään talwella mahdottoman pitkässä nawettariwissä ja kesällä oliwat ne wankkoina ja lihawina syömässä mehewillä ja ruokaisilla laitumilla. Puoli tusinaa täysiä, lihawia ja iloisia, komeita hewosia täytti talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli wanhoja hopeakaluja suuri paljous ja waatteita oli ahdettu moni luhti ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäwiä ja kunniaa; miks'ei, sillä oliwathan he rikkaita.

Taloisena wäkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne lapset oliwat tyttäriä; wanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu neljätoista.

Linnalaiset eiwät olleet mitään pahoja, eiwätkä ylpeitäkään, waan, kuten ihmiset sanoiwat: "siiwo=ihmisiä", ja siiwoja ja hiljaisia he todella oliwatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi kaswanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun waan tuo arka kohta heissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta, niin heidän sydämistään esille tuli teräwiä, kipeitä piikkejä, joissa oli tawara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin warustetut piikit oliwat warsin mestarit haawoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä ja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi kokea.

Lukija kait luulee, että Linnalaiset eliwät joka päiwä ilossa ja herkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut laita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! "Jopa nyt jotakin", arwelet kait, "oliwathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettäwä?" Maltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.

He oliwat rikkaita=köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella eliwät he puutteen=alaista elämää itseensä nähden. He oliwat niin itaroita, että tuskin raskiwat syödäkään tarpeeksensa ja waatteitansa säästiwät he niin, ett'eiwät pitäneet kuin kaikkein wanhimpia ja halwimpia kuluneita ryökäleitä, ja makuuwaatteitansakin säästiwät he niin, ett'eiwät hennoneet maata oikeilla wuoteillansa, waan rypiwät joillakin wanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen nurkissa! Niin kutsuttu "wieraskamari" oli kyllä hywässä kunnossa, wuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon wäen muut ruumiin osat eiwät hyötyneet tuosta kauniista wieraskamarista paitsi--silmä. Ainoastaan joku sattunut, onnellinen ja suosiossa olewa wieras sai joskus nauttia tuota suloutta ja mukawuutta, jonka kelpo wuode tarjoaa wäsyneille raajoille, ja hywäkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen talon wäki oli jo niin monta waiwaa nähnyt, niin monta puutosta kärsinyt, niin monta unetonta yötä wiettänyt ja niin monta kertaa lukua lukenut sen karttumisesta ja kaswamisesta! Tawallisesti sai wieras isännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet ja rikkaudet, kaikki jywä= ja jauhoaitat, waatewarat, welkakirjat ja walmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hywin ymmärsiwät, ett'ei wieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos wieras olisi tiennyt, kuinka kippurassa talon wäki piti nokkansa, jos näkiwät, että wieras taloon tulee, kuinka he sipisiwät ja suhisiwat toisillensa tyytymättöminä, "kun tuo tuli tänne wastukseksi" ja kuinka he wieraan pois mentyä kaiken kokoontuiwat wieraskamariin lewittelemään wuodewaatteita käsillänsä ja päiwittelemään, kuinka paljon ne oliwat kuluneet ja likauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen wieras söi, kuinka monen markan ja pennin wahingon hän heille oli tehnyt--jos wieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin hywillään ja ahneilla, loistawilla silmillä katsellut noita rikkauksia.--

Waikka Linnalan isäntä ja emäntä oliwat noin rikkaita, eiwät he kumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolwea oli talon rikkautta lisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli nykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten seuraukset useinkin oliwat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä tullut koskaan kysymykseen, waan kuollut kylmä tawara, ja kuollut ja kylmä oli tawara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä Linnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas waimo--siinä se ainoa ohje, jota he käyttiwät naimisessaan. He eiwät tienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee awioelämän niin hauskaksi ja keweäksi. Eiwät he koskaan saaneet kylliksi tawaraa, johon oli milloin toisen tai toisen syy eli wika, ja siitä piisasi melkein alinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se teki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.

Sellaisessa kotielämässä kaswoiwat ja warttuiwat heidän lapsensa jo aikaisin kowiksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet tuliwat tuolla tawalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi, sekä kowuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi; jonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä myötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän wanhempansa eiwät opettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä aina saiwat toria ja nuhtelemisia. Kun wanhemmat tuon saiwat tietää, eiwät he enää päästäneet heitä wiimeiseltä lukukinkereille ollenkaan, "sinne häwäistäwäksi", niinkuin he sanoiwat. Kunnollinen kiertäwä koulu oli kylässä, waan eiwät he panneet lapsiansa sinnekään "muka kaikkea pahuutta oppimaan!" Wasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kowin laiminlyödyn lasten kaswatuksen ja antoi julkisia nuhteita wanhemmille, ottiwat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senwerran lukemaan, että he hädin tuskin pääsiwät ripille. Kaikista näistä jo selwästi näkyy, että he kowin laiminlöiwät lastensa henkisen kehityksen, ja wanhempien jokapäiwäisen elämän epäsiweellinen, esimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään ja tyhjäksi jätettyyn kohtaan--sydämeen, ja niin ne heikot taimet kuiwettuiwat ja kowettuiwat jo orastaessaan.--

Niin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se woinut heitä estää kuolemasta. Paljon he woiwat saada aikaan rikkaudellaan tässä matoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan; yhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema rikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä hän on--lahjomaton.

Parhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen rinta=tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin tykö apua hakemaan, mutta hän wastasi waan: "mitä ne woiwat kenenkään taudille, eiwät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia". Toinen, joka oli isännän kanssa oikein ylimäinen ystäwä, kehoitti häntä uudestaan, mutta wastasi sairas: "mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee". Kumminkaan ei sairastawalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen sääliwä lähimmäinen käwi hänelle hywiä neuwojansa antamassa, miten ja miten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja nieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuwojen johdosta wäliin kylwetettiin, wäliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla wesillä ja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen neuwomia wesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja turwiin nojaten odotti hän koholla kourin luwattua ja wälttämättömästi seuraawaa parannusta. Noita neuwoja ja rohtoja seurasi isäntä näet siitä syystä niin mielellänsä, kun ne eiwät maksaneet--yhtään mitään.

Mutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylwyt ja wetukat oliwat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hywää eikä pahaa, waan hän teki työtään mukawasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa ruumiissa, jonkatähden ei koko toiwotusta paranemisesta tullut mitään.

Jonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös hänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin isännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai aina "aprakkansa" samoista saunoista, samoista wetukoista, liemistä ja nielemisistä, samoista woitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja oliwat Linnalan isäntäwäki! He osasiwat säästää wäärää mammonaa wielä kuolemassakin.

Tuossa maata riuwottiwat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla ei mielestänsä ollut sitä waraa, että olisiwat aikanaan hakeneet itsellensä kunnollista apua! Kun he oliwat pitkiä aikoja odottaneet paranemistansa noiden nurkkatohtorien neuwojen nojalla, hawaitsiwat he itsekin wiimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja tunto teki heidät kowin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hywyytensä, joka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän sydäntänsä kowin. Taudin waiwaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän mielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä mieliksi woinut palwella mikään, ja isännällä oli joka kärinään tallella nuo sanat: "tänne jäätte minun tawarani päälle!"

Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli näkösällä, aiwan silmäin edessä; epätoiwo ja synkeys walloitti mielen, ja niinkuin hukkuwa tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin, oljen korteenkin, waikka hän hywin käsittää, ett'eiwät ne woi häntä pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt emännälle, että "jos tuota koettaisi wielä mennä 'tohtuurin' tykö".

"Sinnehän sitä nyt wielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo waikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä on rahaa joka paikkaan wiskata", tiuskui siihen tuo säästäwä emäntä.

Waikka isäntä oli tähän asti ollut aiwan samaa mieltä, ei kuitenkaan emännän säästäwäisyys tällä kerralla soinut hänen korwaansa hywältä, sillä hänellä oli kowa pelko kuolemasta ja tawaran tänne jäämisestä, ja hän wastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".

"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", wastasi emäntä kylmästi ja meni tiehensä.

Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän päätöksiin.

Ensi kerran eläessään oliwat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tawaran kokoamis= ja säästäwäisyys=asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäwiä wäärästä mammonasta, mutta se oli liika--myöhäistä.

Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa. Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kaswut tarkkaan!--Ei, ei se tullut nyt oikein, wiimeinen päiwä jäi ajan laskusta pois ja siis kaswutta.--Eeei--en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on huonot takausmiehet--ja sinä sitten! millä sinä welkasi maksat, joka olet aiwan tyhjä mies kuin russakka--ei, ei, menkää, menkää tiehenne! Ei minulla ole teille antaa jywiä, waikka paikalla nälkään kuolisitte! Mitäs tyhjää--olisipa sekin wiisasta, että antaisin ruoan pois omasta suustani...! Oih! täällä on semmoinen pakotus ... mutta kuulepas sinä siinä: paljonkos annat hywäntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet ... woi, woi kuinka polttaa-- rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kaswua--woi, woi, auttakaa, auttakaa!----"

Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja wäliin oli hän aiwan tunnotonna ja puhumatonna. Useampia wuorokausia oli hänen tilansa tuommoinen, mutta sitte hän waipui tunnottomuuteen pariksi wuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan ympäriltänsä ja näytti pyrkiwän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän korisewasta rinnastaan! Kolkko oli tuon wiimeisiä henkiään wetäwän ja kohta ijankaikkisuuteen menewän miehen wiimeinen äännähdys, joka kuolon kouristamasta rinnasta, kumisewana ja sammaltawana lähti niinkuin haudasta. Hänen wiimeisenä lauseenansa oli tuo wäärä mammona, jonka eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hywin köyhänä, tekemään lukua hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan rikkaampana ja rohkeammassa turwassa kuin Linnalan isäntä;--emme huoli tuomita, sanomme waan: kenties, kenties!--

Kun sairas oli nuo wiimeiset sanansa lausunut, walahti hän raukeaksi wuoteellansa, hengenweto alkoi harweta, leuka jäi alas ja elämä oli hänen jättänyt.

Waimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoiwat muiden muassa hänen wuoteensa wieressä, silloin kun hän puhalsi wiimeisen henkensä, mutta kummankaan silmiin ei tullut kyyneleitä! Waimonsa ei ollut wielä koskaan wuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden waatimuksesta, sillä niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden, wihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein wuodattanut. Entä ne toiset silmät? Kowaksi, kuiwaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin runsaswetinen lähde--sydän--jo lapsuudessa kuiwanut, niinkuin jo wähän ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon niitä tunteita, jotka ihmisen tekewät onnettomuudessakin niin onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja tietämään, että hän on mahdottoman--rikas, ettei heitä ole kuin kaksi perillistä ja että wanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hywin.--Nyt kuolee toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aiwan omiin käsiini. Toinenkin perillinen--sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja warmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki minulle ja silloin--silloin ... kenties hän ajatteli niin isänsä kuolinwuoteella--kukapa hänen tietää, mutta warma waan oli se, että hänen silmänsä oliwat aiwan kuiwat, siis sydämensäkin liikkumaton!

Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut, näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta wähemmällä kulungilla! Se toiwo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tawaran säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei ollut muuta tehtäwää eikä mitään odotettawaa, waan ruumiit laitettiin hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".

Kahden jäiwät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He oliwat muiden nähden surewinaan wainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja tyytywäisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla, että ihminen tyytyisi siihen, mitä wielä Jumala paneekin päällemme, ja että ottaisimme wastaan sen lapsen ilolla, jos waikka kuorma tuntuisi wielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytywäisyys ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytywäisyys tuli heille siitä, kun he nyt pääsiwät näkemästä waiwaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille enää moneen aikaan ollut mitään hywää, waan paljon wastusta, kiusaa, waiwaa ja--kulutusta. Nyt oliwat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla poistetut ja siitä heidän tyytywäisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tawara oli nyt heidän kahden. He tunsiwat sen niin warmaan omaksensa, ett'ei mikään woima ja walta woinut heiltä sitä pois riistää; he tunsiwat saaneensa nyt niin ison woittokaupan, ett'eiwät he ennen koskaan olleet tawaroillensa saaneet niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär kadehtiwat salaa toisiltaan tuota wäärää mammonaa.--

Linnalassa oli jo isäntä=wainajan aikana ollut monta wuotta palweluksessa eräs Matti=niminen renki, hän jäi taloon wielä isännän kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä. Hän oli jo isäntä=wainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hywin. Hän se oli, joka isäntä=wainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siiwo luonnoltansa, eikä hänellä ollut mitään pahoja ja riwoja tapoja; se waan oli paha, että Matti=rukka oli--köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsiwat hänen kelpo nuorukaiseksi. Emme woi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin hawaittiin taipumusta kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.

"Wai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä pitänyt, ja siten, waiwaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän minun waiwani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä wähää! Kylläpähän minä tiedän, miten siinä käwisi, kun saisit tehdä pääsi mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se wetäisi joukon toisia perässään; sillä arwattawahan se on, että äijän ja ämmän hän taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita wanhempansa suuria waiwoja! Ihmisellä on tarjona waikka minkälaisia naimisia, ja tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksawan, ettei itseänsä ja kunniaansa waihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä tyttärellensä.

Kaisu ei puhunut eikä wastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut; äidin saarna oli waikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren rikkautensa ja hän huomasi sen hirweän suuren erotuksen, mikä oli hänen ja Matin wälillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään werran antanut sijaa sydämessään noin halwoille ajatuksille, ja koki kaikin tawoin wieroittaa niitä pois mielestänsä.--Kenties oliwatkin nuo Kaisun mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina waatiwat ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä--hän ei saanut totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kowin estellyt sitä tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun waipua takaisin entiseen sydämen kowuuteensa, sillä kowaksi oli tuo sydän paadutettu jo lapsuudessa, wäärän mammonan tunnottomassa pätsissä!

Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuwan tuota elämänsä häpäisewää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään siewän ja siweän piikatytön ja pian hawaitsi hän, että wäärä mammona oli hänenkin wähällä wietellä wäärälle uralle, sillä hän nyt sai wasta tuta oikeaa sydämen rakkautta. Matti rupesi waimonsa kanssa perustamaan torppaa, jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tuliwat he hywästi toimeen, sillä molemmat oliwat oppineet tekemään työtä.

Wankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan wanhoistakaan ihmisistä muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli Ruokolassakin ja muuta hywyyttä niin paljo, että se haki wertojaan maassa. Wankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa olen nähnyt heikommat huoneukset. Wankka oli karja, wankat kalut ja aseet, kaikki wankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa wankassa talossa ja hekin oliwat--wankkoja. Suuria ja pulskeita oliwat Ruokolan miehet ja pojat. Talo oli wanhoista ajoista asti ollut aina wäkirikas ja paljo oli wäkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi wanhaa weljestä ja kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa jonakuna talwi-iltana, kun kaikki wäki oli kotona, tuon talon hommaa ja hyörinää, kuinka he työskenteliwät puhtaissa, siisteissä huoneissa, kirkkaan takkawalkean loimossa. Waimot ja tytöt kehräsiwät, että rukkien rattaat meniwät yhtenä sawuna ja siitä syntyi jotenkin kowa yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasiwat yhdelle osalle kehrääjistä sykäröitä ja sitä nuoremmat hoiteliwat itseänsä pienempiä. Yksi osa miehistä weisteli takkawalkean walossa työkalujensa raaka=aineita ja toiset wähän taampana seisoiwat höyläpenkkiensä ääressä ja pärewalkean walossa walmisteliwat mikä mitäkin talouden tarwekalua. Yhdellä tuossa on walmistumaisillaan pari siewiä ja somia tuoleja, toisella pari siewiä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä--kätkyt ja siitä arwaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla tekee? ai! keinu=tuolia! Siitähän woimme päättää, että talossa ymmärretään jotain elämän mukawuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä?--Oikein! toisella on rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että noiden miesten kätewyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittawat itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista ajoista asti lienee synnyttänyt sen warallisuuden, siisteyden, hywän järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.

Kaikki Ruokolaiset oliwat kylässä erinomaisessa arwossa pidetyitä. Ei niitä pitoja kylässä ollut, joissa eiwät he olisi olleet, naiset kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja kaikissa kylässä pidettäwissä häissä oliwat nuoret Ruokolaiset aina nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattawa, oliwat wanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattawa oli wanha, ja Ruokolan pojat kantoiwat kaikki kylän nuorena kuolleet wiimeiseen lepoonsa.