Part 8

"Jos minä saisin wähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kowin hiukaa", sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.

Matin waimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti sulawaa ruokaa, mutta wähän kerrallaan. Matti waimoineen oli niin ystäwällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitiwat kumpaakin suurella hellyydellä ja osanottawaisuudella.

"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.

"Neljä wuorokautta."

"Neljä wuorokautta?!"

"Niin."

"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi sairas.

"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella ajalla. Teidän pitää wielä olla niin hywä ja kertoa se minulle, mutta nyt te ette jaksa, te tarwitsette lepoa wielä useampia wuorokausia, ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.

"Lupaan, se oli niin merkillistä, hywääkö wai pahaa se merkinneepi", sanoi sairas, joka oli jo wähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän taas raukesi nukkumaan.

Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä hän oli. Kun he huomasiwat hänen olewan toimellansa, oliwat he hywillänsä sekä hoiteliwat ja waaliwat häntäkin edelleen, niinkuin toistakin sairasta ja pitiwät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla. Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli mielen jännityksellä kertomusta.

Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja wakaan ajattelemisen merkkiä, waan hän kertoi näkyänsä suurella mieltymyksellä ja mielihywällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa, jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistiwat ilosta!

"Mitä sinä luulet sen merkitsewän? Wieläköhän minulla on kerran onni maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta, kun kertomus oli loppunut.

Matti otti hywin totisen näön ja aseman itsellensä. "Niin", aloitti hän. "Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei sallinut teidän wielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne. Jumalan hywyys wetää teitä parannukseen. Te toiwotte wielä tapaawanne onnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin wielä jäljellä eräs ja suurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi saamista ja jos käsitätte sowinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole wielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea."

"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse syypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari=roiston syy", sanoi waimo synkästi.

"Woi, woi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haawoitettu mies, jonka näitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka tuon turmelewan haawan löitte", sanoi Matti selitellen.

"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona rinnasta?"

"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on teillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat oliwat teidän oma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken mahdollisen awun, kun he kituiwat kuoleman tautia", sanoi Ratti totuudessa.

"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni", sanoi masentumaton entinen Linnalan emäntä.

"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen woinut teille sanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta", sanoi Matti loukattuna wähän ylwästellen.

Puheet loppuiwat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tuliwat molemmat sairaat harwapuheisiksi ja wihasennäköisiksi, mutta eiwät kumminkaan puhjenneet nyt, niinkuin ennen, häwyttömiin puheisiin, sillä he käsittiwät kumminkin senwerran, että he oliwat nyt entisen renkinsä armoilla.

Matti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senwerran toipuiwat, että kykeniwät muuttamaan pois, otti pitäjän waiwaishoito heidät huostaansa. He eiwät sanoneet hywästikään lähtiessään Taustan torpasta; niin oliwat he pahenneet Matin harwoista totuuden sanoista!

Wuoden päiwät eleliwät he wielä kituwaa ja sairasta elämää, sadatellen Asaria ja muiden ihmisien kowuutta, mutta sitte he kuoliwat paatuneessa mielessä melkein yksin ajoin, sillä he oliwat saaneet niin pahan wian terweydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eiwät he woineet elää kauemmin.

Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet oliwat sen isännät, emännät ja perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan rikastuwan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa leiwisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä näkemäänsä näkyyn?

* * * * *

Kymmenen wuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa elettiin yhtä wahwasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut talossa, sillä suwun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eiwät tulleet koskaan ajatelleeksi, että he kenties oliwat liiaksi suuren arwon antaneet wäärälle mammonalle ja että he oliwat tuon ohjelmansa nojalla kosketelleet hellään paikkaan ja samassa wirittäneet paulan, johon jo aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui. Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesiwät häntä mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina silloin heidän mielensä. Isä eli wielä yhä, mutta sangen wanha ja harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista kokenut häntä wanhentaa. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin poikansa tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta sanonut kuin: "se roisto! Tawaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi kuullut hänestä sen enempää.

Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan wäki juuri tullut työstä. Kylmä oli ilma ja kylmä utusade oli wihmonut kaiken päiwää. Melkein kaikki wäki oli takan ympärillä, takkawalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he kurottiwat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuwan owi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta tulijaa kohden. Hän oli wanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka wilusta wärisewänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti olewan pöhnässä.

Talon isäntä oli myös saapuwilla ja puoleksi iwalla, puoleksi uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on kotoisin?"

"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä olen", sanoi tulija särkyneellä ja wärisewällä äänellä.

Isäntä waaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa wieraan äänessä oli hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa. Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä sanoiksi, ja kun hän wiimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein olet?"

"Te olette ennen kutsuneet minua--pojaksenne, Asari on minun nimeni."

Kaikki säpsähtiwät.

"Roisto! Tawaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään! Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään wiimeisenkin wanhan sydämeni?" sanoi isäntä wimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut tulijassa poikansa.

"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta woi, isä! Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja wäärän mammonan työntäneet sammuneen hehkun sijaan. Woi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin wielä niin nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta woi! nyt on jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla.--Woi, woi, isä! Ei se olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä on nyt poikanne edessänne eläwänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi Asari ja hänen äänensä wärisi ja sanat takertuiwat usein kurkkuun.

Isä wetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä wirkkanut yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko wäkeenkin sywän waikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja woittamatonta, ett'ei se woinut olla oikeaan paikkaan koskematta. Sentähden tuliwat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun wäki meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari totteli ja meni syömään. Kun muu wäki pani maata, osoitti emäntä oween päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon owiwuoteeseen".

Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli wanhaan kotiinsa, möi hän anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä wiinaa, jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.

Aamulla warhain lienee talossa pidetty pieni neuwottelu, sillä heti Asarin ylös noustua tuotiin hänelle wanhat, mutta kumminkin puhtaat ja eheät waatteet, jotka hän puki päällensä.

Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä sen enempää talon wäki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin menewän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon wäestäkään, sitä wähemmin muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taawan ja Karilan Heikin kohtaamista wältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti muiden ihmisien kanssa, oleskeli waan omissa sywissä ja hiljaisissa ajatuksissaan. Wäliin nähtiin hänen olewan hywin synkkämielissä ja silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä ihmisyyttään.

Ei kukaan talon wäestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli waan, niinkuin itse tahtoi, eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman Asari=raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut wielä parannut, hän wielä ryyppi! Helma=synti ei woinut hänestä luopua, eli oikeammin sanoen: hän ei woinut luopua helma=synnistään, jonka orjana hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman wointisena, teki hän kaikenlaisia kelwollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä saaduilla rahoilla osti hän wiinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juowuspäissään, ett'ei hän aina silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanowan hiljaa: "Wäärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä, sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin wiehkeän aawistawaa ja sywää surullisuutta.

Tuossa asemassa wietti Asari wanhassa kodissaan useampia wuosia.

Eräänä syksypäiwänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö=teoksiaan kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden. Miehet kantoiwat kannettawansa tupaan ja laskiwat sen owiwuoteeseen. Kaikki wäki kokoontui wuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi. Kantajat ottiwat peitteen pois ja liisteillä makasi hirweästi murskaantunut miehen ruumis!--Se oli--Asari, joka nyt wiimeisen kerran oli tullut wanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa oliwat murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haawaa; hän näytti paljon wuotaneen werta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juowuksissa, että taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu usealla hewosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet oliwat hänen siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat oliwat liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulwasi Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi pyörinyt wielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä maailmassa!"

Wielä kerran awasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuiwat hänen isäänsä, joka seisoi wuoteen wieressä. Sitte painoi hän taas kuolon kalwistamat silmänsä kiinni, eikä awannut niitä koskaan enää. Mutta ummistaessaan niitä kuultiin hänen wielä hiljaa kuiskaawan: "Wäärä mammona."