Part 3

Kun asiat oliwat kerran noinkin hywälle kannalle tulleet ystäwäni kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäwäni iloitsiwat ja toiwoiwat, mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aawistus jostain wielä suuremmasta ystäwilleni tulewasta murheesta.

Niin loppui toinen kohtauksemme.

* * * * *

Yksitoista wuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka warjo. Hywiä ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hywiä ja huonoja tapauksia oli se muistoomme iskenyt siwu rientäissään, hywiä ja huonoja lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hywäkseen käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä hänen elämänsä onkin waan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.

Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut. Tosi=elämän olot, tawat ja waikutukset, ja perheellinen toimiminen oli meissä wakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi. Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi=asian, ettei maailma juuri wälttämättömästi tarwitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä tarwitsee, ei ole mikään muu kuin--oma itsemme ja perheemme, ja että noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja woimamme, työmme ja toimemme. Tuon kautta hawaitsimme maailmankin meiltä jotain saawan, saawan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen welwollisuudet Jumalaa ja ihmisweljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarwitsimme maailmaa, eikä päinwastoin, ja silloin tunsimme, että olemme welkapäät uhraamaan aineellisia warojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hywäksi ja toimillammekin auttamaan yleistä hywää.--

Niin. Yksitoista wuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin wiimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme tawatessa niin pitkän erillämme=olon perästä, sillä kirjeenwaihto, jos uutterakin, ei woi wertoja wetää kahden ystäwän suullisille keskusteluille.

Kuinka toisin oli ystäwäni kodissa kaikki nyt kun wiime kerralla. Taloudelliset asiat oliwat waurastuneet yhä edelleen kaikin puolin hywin. Useampia iloisia, terweitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri lattialla. Perheen isä ja äiti oliwat terweet ja hywissä woimissa; ne oliwat perhe=elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä wielä keskittäinen rakkaus awiopuolisoiden wälillä ja hiljainen nöyrä tottelewaisuus ja wanhempiensa sywä kunnioittaminen lasten puolelta.--Oi onnellinen perhe=elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oiwaltawat sinun autuutesi ja jotka arwaawat sinun hywäksensä käyttää.

Pikku Kusti sitten?--niin, niin? Hän ei ollut enää pikku Kusti, iso, uljas, werewä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt neljäntoista=wuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kaswanut ja waurastunut hyötyisästi ja wähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä kiwuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli iloinen luonnostansa ja wanhemmat rakastiwat häntä kaksinkertaisella rakkaudella, senkin wuoksi, kun hän oli pelastunut waarallisesta taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän huolenpidon nöyrällä, kunnioittawalla alttiiksi=antawaisuudella ja tottelewaisuudella.--

Todellakin oliwat ystäwäni tyytywäiset nykyiseen tilaansa ja he iloitsiwat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos! waara on nyt ohitse. Poika kaswaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään wuoteen. Paljon waiwaa, murhetta ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti, lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta, sillä lääkäri sanoi taudin olewan waarallista laatua."

Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut, kaikki perheellisen elämän tunteet, oliwatpa ne wielä mitä laatua oliwatkin, oliwat heillä yhteisiä.

Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin heidän terweydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsiwat, mutta synkkä, pelottawa aawistus waltasi sisällisesti kumminkin mieleni. Minä koetin wieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä koetin toiwoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois mielestäni ystäwieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän wamman, koetin mielessäni kuwaella heidän Kustinsa tulewaista terweyttä. Ajattelin hänen terweenä, raittiina, miehekkäänä miehenä, uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettawana kansalaisena ja wihdoin kunnianarwoisena, harmaapäisenä wanhuksena, leikkiwänä lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuwittelin, niin taistelin minä sisällisien tunteitteni kanssa, mutta waikka mitäkin wielä olisin koettanut mieleeni wetää surullisen aawistuksen poistamiseksi, pysyi se sydämessäni salaisena, painawana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti salasin ystäwiltäni kuten ennenkin.

Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähywäiset otettuani koko perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.

* * * * *

Wähän toista wuotta kului tuosta wiime kohtauksestamme. Silloin sain ystäwältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo kauan nukuksissa ollut waarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta yhtäkaikki teki se minuun kummallisen waikutuksen; olipa kun olisi kylmä wesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli tullut: kylmän huoneen iskemät wammat eiwät olleetkaan tuntumattomiin haihtuneet, eiwät olleetkaan heittäneet wielä rauhaan huolehtiwien wanhempien sydämiä--niin--eiwät olleet.

Oitis kirjoitin ystäwilleni, että hakisiwat lääkärin apua, sillä minä tiesin, kuinka waarallinen tuo tauti on. He seurasiwat neuwoani ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino luotettawimpana tukena murheessansa. He kirjoitteliwat tiheään minulle tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä jotenkin tarkka tieto.

Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden Kusti=riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Wasempi polwi rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu=paikalta. Siinä oli alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi wähänkään liikahtamaan, päästi tuo kowasti kärsiwä nuorukainen sydäntä särkewän hätähuudon.

Lääkärin apu saattoi siihen wielä kerran parannusta. Jalka rupesi oikenemaan, kiwut wähenemään. Poika alkoi jaksaa istua wuoteessa ja siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas wuoleskeli ja walmisteli jotain mielikaluaan. Wanhemmat toiwoiwat ja iloitsiwat, sairas myös toiwoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntewat tekiwät samoin.

Tuota menoa pitkitettiin wähilleen wuosi. Silloin sai poika taas niin äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan kuolewan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei niitä woitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt. Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eiwät woineet enää onnella wastustaa niitä wammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.

Näinä aikoina ystäwäni kirjoittiwat taas minulle ja pyysiwät minua hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin pätewiä syitä, jotka olisiwat woineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.

Kauhea suru ja hätä oli walloittanut ystäwäni. Tosin riensiwät he, kuten ennenkin, minua wastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota wastaanotto=iloa ystäwilläni, pian nousiwat taas kyyneleet heidän silmiinsä.

Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni: kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi wuoteellansa tuskissansa kärsiwä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti wiime kerralla talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily oli waan wienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuwastin. Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta taudista kuumenneet käsiwartensa kaulaani.

"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkewällä äänellä.

"Huonosti näkyy olewan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoin minä.

"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi woimattomana puoli=horrokseen ja walittawaan tilaan.

Minä rupesin, sairaan suostumuksella, wuorottelemaan wanhempien kanssa sairaan hoitamisessa; liewentääkseni siten surusta ja walwomisesta uupuneita wanhempia. Poika-raukka tyytyi hywin minunkin hoitamiseeni, sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa. En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen wuoteensa wieressä. Puhdas huone, puhdas sairaswuode, himeässä lampun walossa, yön hiljaisuudessa, teki jo sywän waikutuksen läsnä olijaan; siihen sitten wielä elämän ja kuoleman wälillä taistelewa sairas, joka ei wielä ollut peräti heittänyt toiwoaan paranemisestaan, maata riuwotti kalpeana, hiljakseen walitellen. Sääliksi käwi tuo nuorukainen tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas ja toiwottu.

Wäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen werran, että hän sai hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan, jonkatähden ei hän wäliin silmää ummistanut wiikon päiwiin. Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet oliwat surullisen sywiä. Niissä ilmautui usein wahwa uskallus tulewaisen elämän toiwosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle, kärsimisille ja waiwoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olewan hänen päämääränsä. Wäliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta siihen hän itse aina lisäsi: "woi, en minä enää parane!"--Opettawaiset oliwat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta, ijankaikkisuus ja tulewainen elämä olisiwat yhtyneet yhteen.

"Woi, moi, woi! Woi, Herra Jesus, minua onnetonta! Woi, kun kuolema tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" waikeroitsi tuskien aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin se meni minunkin, mitä sitte wanhempien!

Eräänä kertana olin wuoro=lewähdykseni ajalla nukkunut wäkisinkin; luonto waati saatawiaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan waan horroksissa olewaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut siellä olewilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän haastelujaan, niin oli mieleni hywänä, waan panin aika wauhtia waatteet päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen, hawaitsin, että sairas oli terweemmän näköinen ja iloinen.

"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän iloisesti, kun minä tulin huoneesen.

"Minä uskon ja toiwon niin käywän", sanoin teeskennellen, waikka sydämeni sai waan uutta wahwiketta tosiluulolleni.

Tuo kauwan pakottawa ja kiwistäwä polwi oli nyt puhjennut. Tämä seikka oli waikuttanut sen, että kipu oli paljon wähennyt ja siitä oli sairas saanut toiwon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja tuota hetkellistä iloa ja toiwoa eiwät wanhemmat hennoneet kärsiwältä lapseltansa pois ottaa, waikka he lääkäriltä oliwat kuulleet, että semmoinen runsas märän wuotaminen saattoi wiedä sairaan wiimeisetkin elinwoimat. He iloitsiwat, kun heidän kärsiwä lapsensakin iloitsi; he wakuuttiwat hänen paranewan, kun hän itsekin niin wakuutti. Tuostahan se iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan huoneesta.

Woi, woi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.

"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?" kysyi sairas eräänä kertana minulta, ollessamme kahdenkesken.

"Saattaisipa niinkin käydä", wastasin hänelle.

"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun waan muuten paranen", sanoi sairas uhraawaisesti.

Kowalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden ijässä olewa nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä rammaksi, waiwaiseksi, kun waan olisi saanut henkensä pitää; kallis, rakas on henki kaikelle eläwälle.

Näin kului aika. Haawa juoksi myötäänsä kowasti märkiä. Sairaan woimat rupesiwat heikkonemaan--tuskat uusiwat.

Aina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kowissa tuskissa. Hän kurotti laihat, woimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he kumartuiwat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet kätensä wanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta tukehtuneella wärisewällä äänellä:

"Woi rakas isä ja äiti! Kowat owat tuskat pojallanne." Emme yksikään läsnä=olewista woineet pidättää kyyneleitämme, emmekä mitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja säälistä, niin kowasti otti se meihin; ainoastaan äiti woi itkunsa seasta sanoa: "Woi raukkaani."

Kaikki paranemisen toiwo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän walmisteli itseänsä kuolemaan, walmisteli itseänsä tuolle pitkälle matkalle, josta kukaan ei wielä koskaan ole palannut.

Eräänä kertana itkiwät molemmat wanhemmat riutuneen ja loppuaan lähenewän poikansa wuoteen wieressä. Woimattomuus, kun eiwät osanneet häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eiwät he kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä wuodattamaan. "Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun waiwani owat kohta lopussa ja silloin kun ne loppuwat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan waiwoja, elämän, jossa ilo, wanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi sairas surewille wanhemmilleen.

"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta huolellisesti.

"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini", sanoi sairas heikolla äänellä.

Hellä äiti laskeusi polwilleen armaan poikansa wuoteen wiereen ja suuteli hänen polttawaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet tipahteliwat hänen silmistään sairaan kaswoille, sillä hän tiesi nyt, että tämä kuolee onnellisen kuoleman.

"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin wielä jonkun wuoden ja waikkapa wielä jonkun wuosikymmenenkin, niin se on ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päiwähän on hänen edessänsä niinkuin tuhannen päiwää, ja tuhannen päiwää niinkuin yksi päiwä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.

"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä hän oli kowin uupunut noiden keskusteluin tähden.

Olipa tuo hauska näky--elämän opettawaisimpia kohtauksia: turwa keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa--; se on jotain jalompaa, jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja wiisaus ei woi ihmisille antaa!----

Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin-- tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan-- niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan kaswoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä panemaan kipeään polween ja märkiwiin haawoihin, puhelemaan lohduttawaisia sanoja--niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä niin hellää sydäntä kuin äidillä.

Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan wuoteen wieressä. Hänen kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty. Kurotettiin korwat hywin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:

"Woi hywä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu waiwani, sillä kipua ei enää ole. Hywästi rakas isä ja äiti! hywästi weljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä! kiitos kaikille! I=lo..." Hän raukesi woimattomuudesta ja näytti kuin olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.

Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja otti hänen kätensä omaansa. Wieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin tuntuwa. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harweni, wiimein lakkasi se kokonaan--nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli arwannut oikein, oli sanonut oikein.--Sairas ei kestänyt märän wuotoa. ----Kylmä huone oli wienyt uhrinsa.

Kauan, kauan piti surewa äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin wielä kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet wuotiwat murheellisen äidin silmistä tulwanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi woinut sulkua saada tuolle tulwalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä. ----Hän laskeusi polwilleen pois menneen poikansa wuoteen wiereen, kätki kaswonsa kuolleen ympärillä olewiin peitteisin ja piti yhä hänen kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut häiritä hänen suruaan.--Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt.

Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan--kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.

Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua, näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin ystäwälleni. Hän meni warowasti waimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäällensä. Waimo hawahtui tuosta ja käänsi wetistyneet silmänsä miestänsä kohden.

"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä woi kuollutta eläwäksi tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäwäni. Waiston=tapaisesti totteli waimo miehensä kehoitusta; itkien ja tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.

Nyt oli ilta ja kaikin panimme lewolle.

Tuli huominen päiwä. Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei ollut enää millä hän olisi itkenyt--kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet. Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan. Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme--turhaa työtä, sillä äiti ei ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle. Ainoat sanat, jotka hän lausui, oliwat: "woi minun poikaani, woi minun poikaani!"

Olimme sen päiwän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut isoa seuraa, ei paljoa puhetta.

Oli saman päiwän ilta. Surewa äiti näytti kauan waipuneena sywiin ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa, mietti waan ja huokasi wäliin raskaasti. Me emme häirinneet häntä.

Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi melkein iloisen silmäyksen meihin.

"Mutta elääpä hän wielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, waikka on kuollutkin--miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, käwellen meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.

"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja otti waimonsa tarjotusta kädestä kiinni.

Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei, me emme olleet woineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli wäkewämpi meidän tarjoamaa apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa oikeaa lohdutusta tosi=murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä, missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen, ja se lohdutus oli parempi, oli turwallisempi meidän lohdutustamme, oli wäkewämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen walon kipinä tulewaisen elämän toiwosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen walon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun lapsensa kuolemasta.--

Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turwa, tuommoinen rauha ja ilo keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa ihmisellä woisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko? Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.

WÄÄRÄ MAMMONA.

On warakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla owat maanwiljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa pakottanut asukkaat hywästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on maanwiljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän uutteruutensa; jos ei aina niin wakawastikaan ja runsaasti, kowan ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden maanwiljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli synnyttänyt paikkakunnassa warallisuutta. Silloin kun muualla myötiin pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanwiljelyksellä eläwä kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta woitto oli sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saiwat suuria rahoja metsillään ja kun toiset ansaitsiwat tai keinotteliwat suuria rahoja yleisissä pölkkytöissä, oliwat he joka aika työtä tekemässä omilla maatiloillansa, joten heidän työwoimansa pääoma tuli warmaan talteen pannuksi, tuottamaan luotettawaa ja runsasta kaswua. Sentähden heillä oli aina riittäwä leipänsä, wielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden watsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän työwoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja kukkarosta--suuhun; ja tuo suuhun=meno karttui aika=ajalta niin rajuksi, että kukkaro kuiwui ensin ja watsa sitten eikä kumpikaan tuottanut enää mitään kaswua. Suuri woitto ole edellisille wielä sekin, että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyiwät raitisna, karaistuna ja työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kaswua tuottawana, jota wastaan pölkkykeinoihin ryhtyneet weltostuiwat sekä sielun että ruumiin puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kowin äkkiä saadun hywän elämän tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.