Part 2

Wihdoinkin--sittenkun kaikki oli jo myöhäistä--rupesiwat maailman mahtawat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta ystäwästään! He oliwat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee. Sentähden laittoiwat he ottamaan hänestä walokuwaa, ennenkuin kuolema ennättäisi tapahtua, ja walokuwan ottaja tulikin, mutta hän tapasi kirjailijan--kuollunna--ruumisarkussansa!--Walokuwa otettiin kuitenkin, mutta hänen pokiinsa ei noussut enää wienoakaan punaa, eikä hänen suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttäwän tuo myöhästynyt suosion=osoitus.

No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös, tawallisilla menoilla, mutta harwoilla saattajilla. Ainoastansa ne, jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta sydämessänsä.

Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas wainajan haudalle; ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kiwinen hautapatsas. Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisiwat tehneet paljoa paremmasti, jos olisiwat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja pehmeämmästä aineesta, nimittäin--leiwästä, niin olisi kirjailija, kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo kiwinen olikaan. Hän olisi woinut elää pitemmän ajan, kun hänen elämänsä ehtoo olisi ollut warattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän woinut kansaansa hyödyttää.

Usein käwin hänen haudallansa, wuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin aina näytti olewan tuo kiwinen muistopatsas "liian kowa" syötäwäksi elottomille hampaille, ja "waikuttimet eiwät tuntuneet olewan helposti käsitettäwät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kiwi olisi tuossa alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät kiwet leiwiksi tulewat."

Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla kesken=ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsiwat hänen wasta liika myöhään--hänen kuolemansa jälkeen?--Eiköhän jälkimäisen suhteen senwuoksi, kun hän oli--kirjailija, sillä niin kostaa maailma.--Moni, moni suuri kirjailija on saanut samaa kowaa kokea, samaa puutosta, samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen kääntynyt, wieläpä wainoaki kärsiä--sillä niin kostaa maailma! Eihän nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja haaweksijoita, turhien huhujen ja wieläpä kapinankin nostajia, jotka, kenties, olisiwat jollain tawalla häikäistäwät ja estettäwät hulluttelemasta ja haaweksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä waan tawallisena, ei sen tulewaisuudesta saa ruweta hourailemaan; sehän se on oikeaa tawallista menoa!

Woi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii--isänmaalle--palawasti, ei, se sykkii--hehkuwasti--ja kumminkin te istutte arwelematta tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuwasta sydämen sykkimisestä aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi"--"se on liian kowa"--"sitä pitäisi paljon parantaa" ja--"waikuttimet eiwät ole wapaasti käsitettäwät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu ja surkastuu ruumiillisten elämäntarwettensa tähden--riutuu, surkastuu ja uupuu keskenikänsä--hautaan!

Turhaan huutawat ja riistäwät uskonnon kiiwastelijat itselleen sitä kunnian kruunua, että yksin heitä maailma wihaa, wainoo ja ylönkatsoo, eikä ketään muita, waan minun mielestäni saisiwat he hywin hywällä omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa ottamaan, sillä nyky=aikana uskonnon wainot ja ylönkatseet eiwät ole werrattawat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!

Ystäwäni! kuka ikänä wielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi löydät wälttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa henkeäsi--älä katso--minä pyydän sinua--älä katso kirjailijaa ylön! Hän on jo aikoja sitten uupunut, wäsynyt, paljoista ruumiin ja sielun ponnistuksista, mutta hänen henkensä on eläwänä kuwana nytkin edessäsi, se on tuosta hehkuwasta sydämestä wuotanut paperille--sinulle ja sinun tähtesi; käytä niitä hywäksesi!--Hänen henkensä kuori, tuo kuolewainen ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä ei kuole ikänä--ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli, kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna--unhotettuna, ja niin tuo rawistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista hengen wuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta rawistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt itsensä tähden, waan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa työstänsä, mutta sinä--ystäwäni--woit siitä hedelmän niittää--käytä sitä hywäksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi jo--sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle hywyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota waari joka lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eiwät koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta waadikaan. Lue ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi, woimaa seisomaan wastoinkäymisissäsi ja wielä enemmän: sinä tulet tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee rakastaa--lähinnä Jumalaa--ylitse kaikkea--samalla rakkaudella, jolla kirjailija on sinua rakastanut!

MUTTA ELÄÄPÄ HÄN WIELÄ SITTENKIN.

Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäwiksi erään ystäwäni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja--woileiwät, kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä,--oi onnellista lapsuuden aikaa kuitenkin! Kuta isommiksi me kaswoimme, sitä lujemmaksi liittyi ystäwyytemmekin, sillä lapsuuden ystäwyys on haihtumaton. Maailma tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka meitä wäliin kohtasiwat, haihtuiwat pian kuin tuhka tuuleen, wiattomien ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut wielä sille wastaawaa tunnetta. Kaswoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma-- tulewaisuus, nehän näyttäwät niin lupaawilta ja toiworikkailta. Wanhempamme eliwät wielä kaikki; Heiltä oliwat kaikki meidän tarpeemme saatawissa; he kantoiwat huolia meidänkin osaltamme.

Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Wanhempamme kuoliwat yksi toisensa jälkeen, ja silloin wasta oiwalsimme, mitä he meille oliwat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se oli--murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä wirka hänellä on maailmassa.

Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoiwat, huiskuttaa ja huljuttaa meitä sinne tänne. Monta waaraa, monta murhetta toi se tullessaan--niin, niin--monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista, sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella alituista taisteloa--elämän taisteloa. Wäliin woitti hywä, wäliin taas paha ja jos ei wanhempiemme kristillissiweellinen kaswatus olisi jo aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet taistellessamme ja silloin olisiwat maailman pahentawaiset hyrskyt nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.

Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan wirta meidät kauas toisistamme. Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kowaa surua toisistamme erotessa; olipa aiwan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.

Wälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toiwoakaan tawata toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme wielä wireillä pitää entistä lujaa ystäwyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme, mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tawata toinen toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset owat tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.

* * * * *

Kolme wuotta oli kulunut erohetkestämme. Aiwan yksinämme emme olleet kuitenkaan enää, waikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet, mitä niin kauan olimme hakeneet, walinneet ja jota olimme yksissä ollessamme niin monesti puhuneet--elämänkumppanimme. Ystäwäni oli rakastunut toiwottomaan rakkauteen, ei neiden, waan hänen wanhempiensa wuoksi, jotka kaikin tawoin oliwat tätä rakkautta wastaan. Monta kowaa oli ystäwäni saanut kokea tuon asian tähden, waan hän ei lakannut toimimasta eikä toiwomasta, waikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä unelmalta.

Oikeastaan ei noilla jäykillä wanhemmilla ollut mitään erinomaista itse ystäwääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa wastaan, jonka he pitiwät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut kerskaamista ennen saaduista eikä wasta saatawista suurista taikka pienistä perinnöistä; meillä oli waan terweet ja wahwat ruumiit ja woimallinen, wilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot ominaisuudet oliwat ystäwäni rakastetun wanhemmista liian wähäpätöisiä ja epäwakaisia takeita tulewasta jokapäiwäisestä toimeentulosta, sillä he arwosteliwat ihmisiä aineelliselta kannalta.

Epätoiwoon waipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hiwuttawaa kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja wapaa awosydämisyys, jotka hänellä ennen oliwat joka=aikaisina seurakumppaneina, katosiwat yht'aikaa terweyttä osoittawan poskien punan kanssa; kalpeus, raskasmielisyys ja synkeys astuiwat nyt yksissä neuwoin sijaan. Wanhemmat hawaitsiwat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He koettiwat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä; mutta kaukaan aikaan eiwät he selwää saaneet, sillä tyttö salasi huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun. Wanhemmat tuliwat sangen murheellisiksi tyttärensä terweyden tähden, sillä he rakastiwat häntä sanomattomasti, waikka hiukan wäärällä tawalla. He alkoiwat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä pistimestä sai tyttö rohkeutta ja woimaa taistellakseen wiimeistä taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta wakawasti tunnusti hän oikean syyn kuluttawaan tautiinsa.--

Wanhemmat hämmästyiwät kowin tämän kuullessaan; sillä he eiwät olleet wielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olewan kuolettawaa woimaa. He itse oliwat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja kaikki olikin käynyt sangen hywin, rauha wallitsi awiopuolisoiden wälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoiwat, ett'ei onni ole mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.

He eiwät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eiwät luowu wäärästä mielipiteestänsä, waikka wielä mitenkin käwisi. Heissä tapahtui tosi parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo saman päiwän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa wanhemmiltaan elämänkumppanikseen walita kenen hän itse tahtoi. Se oli oiwallinen lääke kuoleman tautia wastaan, sillä jonkun ajan perästä oli tyttö jo entisessä terweydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän niin kauan oli waikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystäwänikin, kun hän sai syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä wiettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toiwoa toiwonut.

Tämän olen waan sen wuoksi siwumennen kertonut, että tulisimme ystäwäni awioliiton paremmin tuntemaan.

Niinkuin jo mainitsin, oli kolme wuotta kulunut siitä, kun toisiamme olimme tawanneet; sillä ajalla oliwat kaikki nuot hänen surunsa ja ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin likeltä ystäwäni kodin siwuitse. Itsestäänhän on arwattawa, ett'en suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä terwehtimässä. Tuo kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli wäärää, ei tuntunut ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tiellä mielikuwituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan ystäwilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aiwan odottamaton.

Mitäpä huolisinkaan ruweta kuwaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin on toki joku ystäwä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu, kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen waan mainitsen siwumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuwien tunteittemme wuoksi. Kun ystäwäni tointui ensi hämmästyksestään, hoki hän waan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olewani täällä niinkuin kotonani.

Ystäwän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti waimoaan täydestä sydämestänsä, ja waimonsa häntä samaten. Aineelliselta kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuwan mitään, sillä ystäwäni appi=wanhukset oliwat antaneet tyttärelleen runsaat myötäjäiset; niin perinpohjin oliwat he luopuneet luonteisesta jäykkyydestään ja wäärästä periaatteestansa.

Heidän koti=elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän awioliitostansa makasi kehdossa pieni, terwe ja kaunis poika, joka nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa tuojille, jommoisina he nyt appi=wanhuksia kunnioittiwat. Tuota lastansa rakastiwat wanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin kirahdus sai heidät hawahtumaan ja apuun rientämään.

Suureksi ilokseni huomasin aiwan pian, että ystäwäni nuori waimo oli kristillismielinen, siweä ja siiwoluontoinen ihminen eikä puuttunut sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä nuoren miehen hywänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä ystäwäni oli usein minusta ikäwällä puhunut hänelle.

Jos mihin loi silmänsä, ei ystäwäni asumuksessa ja awiollisessa perhe=elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä tuon kodin autuuttamiseen oli tarwittu, oli heillä saatawissa. Yksi heiltä kumminkin puuttui ja sekin waan noita tawallisia jokapäiwäisiä tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystäwälläni ei ollut wielä omaa taloa, waan hän asui pienen perheensä kanssa wuokratuissa huoneissa. He oliwat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman talwen syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli hywässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hywin hatara lattiasta. Ystäwäni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton wuoden aika teki hänen toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyiwät oitis yhdeksi tönköksi, jonka wuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone minunkin siellä olleessani hywin kylmä. Kun sattui awojaloin astuskelemaan lattialla, tunsi aiwan selwästi, kuinka wiima tuimasti tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden, rupesi niin kowasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että pian oli tarwis ruweta käwelemään, siten poistaaksensa jalkojen palelemista. Jos taas koetti takkawalkealla korwata, mitä lattia wirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi, waan yhtäkaikki kylmi jalkoja.

Minä olin pitkin ikääni harrastanut terweys=oppia ja sentähden olin hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan kuuluwia kirjoja, kuin wain woin käsiini saada. Ne oliwat ymmärrystäni siinä suhteessa senwerran walaisseet, että käsitin tuon huoneen kylmyyden olewan heille sangen waarallisen, warsinkin heidän rakkaalle pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa sanoiwat. Itsekin he kyllä huomasiwat, ett'ei tuo epäkohta ollut hywä, waan tuo yksi talwi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulewan kesän ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukawuus heidän elämästään; he näkyiwät elämänsä onnen aamussa jaksawan melkein huomaamatta kantaa niin pieniä wastoinkäymisiä.

Minä en saattanut heille olla warowasti ilmoittamatta tuota mielestäni heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että tämä kylmä huone on waarallinen teidän lapsenne terweydelle." Tuon kuultuansa sieppasi ystäwäni waimo pikku Kustinsa syliinsä ja suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan se on, hywin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hywin itsemme." Sen sanottuaan waipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä wakaisesti lastaan. Luultawasti hän mietti jotain, mutta mitä?--sitä ei woitu tietää.

"Olisinkohan tuolla arwelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan ilmoittaneeksi mielipiteitäni.

Aikani tuli lähteä pois ystäwieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt pitkää wiiwyttelemistä. Molemmat pyysiwät hartaasti, että wiipyisin wielä wuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta. Sydämelliset jäähywäiset ystäwiltäni otettuani ja erittäin wielä pikku Kustia hywäiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet walahtiwat kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko enää koskaan eläwin silmin nähdä toisiamme.

* * * * *

Kului taas kolme wuotta, ja ne wuodet eiwät olleet muutoksia ihmisissä aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli wakautunut wakawammalle kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia welwollisuuksia. Entinen huikentelewainen ja yhtäkaikkinen olomme oli muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka waati meidät uhraamaan kaiken woimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme eduksi. Ne lentäwät mielikuwitukset ja haaweet, joita olimme nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoiwat yksitellen wähittäin haihtua ja turhaksi raueta kuin sawu tuuleen. Sen sijaan alkoi ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi=elämään ennen tuntemattomia oloja ja waatimuksia. Paljon waatiwat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä olimmehan wielä nuoret ja terweet. Jos jolloinkin emme ottaneet waaria elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat oliwat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä seurasi.

Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme wuotta kulunut tuosta ensimmäisestä kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tawata entisiä werrattomia ystäwiäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton, niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon toisillemme siitä.

Sama sydämellinen wastaan=otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin, sillä sama wilpitön ja sydämellinen ystäwyys wallitsi keskenämme. Paljon oli ystäwäni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eiwät he enää asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukawalta se nyt tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta--niin olipa jotain kuitenkin--tuo pikku Kusti, hän ei ollut terwe.

Nuori äitikin oli kalwennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo walwominen, paljot waiwat, paljot murheet oliwat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa tähden oli hän walwonut, waiwat nähnyt, hänenpä tähtensä myös murhehtinut.

Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä wuokrahuoneensa oli tehnyt tehtäwänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen wammansa. Poika oli jo siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin, tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän wuoroon waiwaloisesti tuskiensa seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korwille, sillä wuoroon syliin, wuoroon kätkyeeseen sowitteliwat, waaliwat, ottiwat ja paniwat hellät wanhemmat sairasta lastansa, tuota oliwat he tehneet jo toista wuotta yöt ja päiwät. Silloin kun toinen uupui, walwoi toinen heistä sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa wuoksi, sillä sairas Kusti=raukka ei ollut enää ainoa lapsi wanhemmillansa.

Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin myös kuinka waarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa elämään. Lapsi ja wanhemmat käwiwät minulle kowin säälikseni, sillä jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraawa murhe oliwat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiwiä ennestäänkin jo liian raskaan kuorman päälle.

Minä kehoitin heitä waan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua. Wäliaikaiseksi awun toiwoksi neuwoin sen mitä ymmärsin, josta paljon kärsiwä lapsi sai hiukan liewikettä kauheille kiwuillensa.

Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystäwieni luokse, ottamaan osaa heidän suruunsa ja waiwaansa. Minä walwoin wuoroni heidän kanssansa, että uupuneet wanhemmat saiwat wähäkään lewätä. Lapsen äiti ei kumminkaan woinut ensi wuorokausilla hywäkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän oli pitkällisestä, paljosta walwomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei woinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen epäselwiä, käsittämättömiä sanoja.

Eräänä kertana walwoimme ystäwäni kanssa kahden, äiti oli waipunut unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti walittamaan. Sanomaton tuska kuwastihe hänen kaswoillansa ja suuret hikikarpaleet waluiwat alas.

Hän wärähteli suonenwedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekewän jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkewällä wärisewällä äänellä: "Woi, woi! Woi sitä kylmää huonetta! se ryöstää meiltä Kustin."--Se oli lastansa sääliwän, lastansa rakastawan hellän äidin unessakin olewan hellän huolen hätä=ääni, joka tunkeutui korwiimme--ei, sydämeemme se tunkeutui.--Me tunsimme tuon säweleen merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä. Meidän ei myös tarwinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin silmiin nousiwat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne oliwat lähteneet.

Wasta muutaman wuorokauden päätä woi uupunut äiti hywäkseen käyttää unen wirkistäwää woimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti hywin arweluttawalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin lewollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin lewotonta sydäntä. Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuwoja ruwettiin suurimmalla huolella wiljelemään ja seuraamaan. Monta wuorokautta ei kulunut ennenkuin hawaittiin ankaran taudin helpoittawan.

Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika wauhtia ja wiikon päiwäin perästä woitiin jo huomata, että hänen silmistänsä woisi wielä silmät tulla; hän sai myös lepoa ja otti wähin ruokaa; tuo kuumeensekainen tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin wiikon päästä lapsi jo wähin naureskeli--olihan hywät toiwot!

Wanhemmat iloitsiwat suuresti. Musta murhe ja epätoiwo alkoi poistua ja toiwo--wanhimman toiwo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He näyttiwät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri muutos oli sen heikon toiwon työtä.

Nyt wasta woimme keskenämme ruweta puhelemaan elämämme hawaintoja, sillä itsekunkin sydäntä oli tawallansa helpottanut.