Chapter 5

Illalla kun kotiin tultiin, oli Wendla niin innostuneena piaanoa soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä otin ilolla kutsumisen wastaan. Keweänä kuin haamu, liiteliwät hänen pienet ja walkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä, kuin eiwät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen. Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin waikeimmat kappaleet soitti hän niin wapaasti ja ylewästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen kehtolauluinansa. Säweleet oliwat niin woimalliset, että minä jouduin tunteitteni waltaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa, metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen wiserrystä----ei, ei, nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulwi taiwaalta maahan--nyt, nyt,-- nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen walitukset kuuluwat--no mutta älä itke, älä wuodata kyyneliä! nythän kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toiwoa, luottamusta--w-ooi! olkaasta waiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siiwillänsä ikuista lempeä ja rakkautta; hän pyyhkii ja kuiwaa pois nuot wasta tippuwat kyyneleetkin ja sydämet tuntewat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen unikukat rupeawat meitä waiwuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen--huh, kun putosin kylmään weteen----.

Tuommoisia tunsin Wendlan soittaessa ja niin haaweksiwassa tilassa olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa wiimeiseltä tapahtui.

Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haawehtiwaisessa tilassani, mutta nyt juuri tuli Wendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin soitannosta.

Minä hawahduin, mutta kylmä wiima tuntui käywän wielä selkäpiini läwitse tuon äsköisen kylmään weteen putoamiseni tähden.

'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä', änkytin wastaukseksi.

Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

Seuraawana päiwänä oli Wendlalla taas yksityistunti.

Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin Wendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden woiman, että hänestä tuntui käywän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruwettiin piirustamaan. Lieneekö Wendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei waan saanut erästä kuwioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, waikka kuinkakin olisimme koettaneet. Wiimein pyysi hän, että minä ottaisin häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa. Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli kuuma, se wapisi, sen tunsin aiwan selwään. Minä koetin ohjata kättä, mutta eipä kuwion walmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin tunsin wastustamattoman woiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä kiinni ja katsoen häntä silmiin.

Wendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen wapisewille huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'

'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin häntä rintaani wasten.

'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Wendla.

'Minä en ole ennen uskaltanut.'

'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'

Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme rinnoilla.

'Mutta mitä wanhempasi sanowat, kun saawat tämän tietää?' kysäsin, sillä nyt wasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

'He eiwät sano siitä mitään; se on heille suotawa asia', sanoi Wendla luottawasti.

Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia niin.

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin meidän kamariamme. Tulija oli itse prowasti. Hänellä oli jotain erikoista asiaa minulle.

Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja woimaa, ainakin enemmän kuin tawallisella ihmisellä. Ennenkuin prowasti kerkesi mitään sanoa, käwelin minä häntä wastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra prowasti, minä rakastan teidän tytärtänne Wendlaa ja hän rakastaa minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toiwoa teidän suostumustanne ja siunaustanne?'

'Onko se sinunkin tahtosi, Wendla?' kysyi prowasti hywin juhlallisen näköisenä.

'On, pappa', sanoi Wendla ujosti.

Prowasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt neuwoa korkeudesta.

'Minulla ei ole siihen mitään wastaan sanomista', sanoi hän sitten, käwellen samassa Wendlan luokse. Hän otti Wendlan kädestä kiinni, tuli ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tulewa elämänne onnellinen ja loistawa!'

Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me kolmikannassa saliin, minä ja Wendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti prowasti koko herraswäelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa wastaan lukuisat onnentoiwotukset; erittäinkin oli Wendlan äiti niihin hywin harras.

Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko maailmassa. Minä olin jo mielestäni walmis professori--nuori professori, jommoiseksi Wendlakin oli minua kerran kunnioittanut. Loistawa tulewaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottawan minua, se leijaili jo aiwan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo käsin koskettamaan. Minulla tuntui olewan niin paljo woimaa, oppia, neroa ja wiisautta, että todellakin uskoin woiwani kaunistaa koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura= ja perhe-elämää; jos ihmiset oliwat minua hywin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arwoni nyt kenties kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä mitättömyyteni tunto.

Seuraawaksi illaksi oli kutsuttu useita wieraita. Julkisesti tapahtui silloin meidän kihlauksemme.

Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin, ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäwäänsä; myös paheksui hän kowin sitä, ett'en ollut wastannut hänen kahta wiimeistä kirjettänsä. Silloin wastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo wastaus tuli, sen arwannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa wapaasti antaa sydämensä ja kätensä kenelle tahtoo. Woi, woi! En tietänyt silloin, että siten musersin puhtaimman, wilpittömimmän ja rakastawimman sydämen, mikä koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

Minun saarnani aineet kääntyiwät nyt aiwan toisenlaisiksi. Jumala on rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta rakkautensa woimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä rakkautensa wuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani oliwat sen sisällyksiset, sillä ne lähtiwät miehen sydämestä, joka niin werrattomasti rakasti--itseään ja--ja loistoa ja kunniaa, Wendlaa ja Wendlan--professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Wendla minua nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettawan.

Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja wihkiä, sain minä Agnetalta näin kuuluwan kirjeen:

'Fabian!

Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle minun pyhimmät tunteeni--ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian, sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi Agnetalta.'

Kirjettä seurasi wähäinen suljettu mytty ja kun sen awasin, sisälsi se pienen kotelon. Minä wiskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni. Kätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa, sillä en olisi suonut kenenkään näkewän niitä. Ja jopa olikin aika kiire, sillä askelia kuului ja Wendla astui sisään. Hän ei huomannut minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille Agnetan wiimeisille ystäwyyden osoituksille. Niin, käwihän se laatuun minulta, joka olin niin loistawa tulewaisuus; mitäpä huolinkaan minä yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä wanhan, kuluneen rakkauden wiimeisestä walituksesta, waikka olinkin kerran luwannut hänelle ikuista uskollisuutta, waikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt.----Onko siellä pullossa enää mitään? Kieleni kuiwuu niin kowin ja sydämeni käypi kowin murheelliseksi, herne minua taas wähän wirwoittaisi", sanoi hän sitte äkkiä.

Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä wiimeisen pisaran.

"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikäwää; niistäkää sitä wielä, sen karsi on taas pitkä", sanoi hän sitte.

"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Warasen kanssa?" kysyin häneltä hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän tapahtumia.

"Woi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun waan jaksatte minua kuunnella", sanoi ukko, nähtäwästi surumielisenä.

Minä wakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen, waikka se olisi kuinka pitää.

"Niin", alkoi taasenkin ukko. "Kauan emme olleetkaan Wendlan kanssa kihloissa, sillä wuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja wihityt. Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toiwotettiin onnea sadoista suista.

Juurikuin olimme saaneet häämme wietetyksi, sain minä määräyksen toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne muuttoamme käwin minä jo siellä, laittamassa tulewaa asuntoamme niin mukawaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla olewa kappalaisen wirkatalo ei ollutkaan semmoinen howi kuin se, jossa Wendla oli kaswanut ja jossa minäkin olin wiime ajat oleskellut. Talo oli waan tuommoinen wanha, riutunut talo, jossa oli waan yksi ja matala asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni salin=tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aiwan kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä tuohon uuteen kotiimme, saatin minä waimoni suorastaan hänelle aiottuun huoneesen.

'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää ruweta asumaan?' sanoi Wendla huoneesen tultuansa.

Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren waimoni lause soi hywin pahalta korwissani, waikk'en silloin wielä tietänyt, että se oli alkusoitto tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin woinut, asumuksemme eduksi, enkä luullut waimollani olewan syytä enempää waatiakaan, sillä odotin häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä ole yhtä mukawat asunnot, eikä yhtä hywä toimeentulo.

'Sinä, Wendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle nuhtelewaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

'On minulla sen werran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi hän ikäänkuin uhalla.

'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä puoli hämmästyksissäni.

'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat oliwat karuilla maan selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten wiljelykset oliwat pienet ja niukka=antoiset; ja lisäksi käwi paikkakunnassa halla useammasti wieraina kun muualla. Wanha pastori perheensä kansa oli seurakunnassa ainoana herraswäkenä, sillä muut wirkamiehet eiwät liene halunneet sinne asettua, he kun tawallisesti hakewat lihawia laitumia. Wanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena, sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen ja kokenut liewitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastiwatkin seurakuntalaiset uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin on mahdollista, mutta ikä ja surut oliwatkin opettajalla ja seurakuntalaisilla yhteisiä.

Yhtä harwinaisia kuin siwistyneet perheetkin paikkakunnassa, oliwat myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan; mitäpä tietä ne olisiwatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja pappilassakin syötiin waan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi. Ei mitään seura=elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään herkkuja tai loistawaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta waatteissa ja tawoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä waan oli wiljalta.

Kauwan ei waimoni tarwinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi käwi hänen mielensä.

Wasta wiikon päiwät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi minulle kamarissamme:

'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'

'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.

'Menen kotiin.'

'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.

'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään siwistyneen ihmisen koti', sanoi waimoni.

'Woi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt woimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut', sanoin hänelle.

Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olewan siinä minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

Minä rakastin nuorta, kaunista waimoani kaikella nuoren awiomiehen tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni kaikkea hywää ja mukawuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, waan siihen ei hän ollut tyytywäinen, sen näin ja kuulin aiwan selwästi. Se kummastutti ja pahoitti minua kowin. Minä koetin huwittaa waimoani miten woin: minä luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän oli waan apea ja synkkämielinen.

Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen kanssa, sillä waimoni tyytymättömyys kaswoi kaswamistaan. Seuraus eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarwitsi ruokaa, waatetta ja palkkaa, joista waan karttui menoja. Waimoni, joka oli kaswatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt, ei osannut, eikä tahtonut--minä en tahdo sanoa: wiitsinyt--tehdä mitään pienen, wasta=alkawan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja muut askareet oliwat muiden warassa, ja pienimmätkin waatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.

Ensimältä en minä pitänyt sitä minään wikana enkä puutoksena, sillä uneksinpa minä täälläkin tuota loistawaa tulewaisuutta ja kunniakasta professoria, waikka kyllä ne utukuwat näyttiwät jotenkin kauas paenneen näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin rouwan työttömyyden olewan oikeutetun. Mutta pian oliwat seuraukset näkösällä: pieni apulaispalkka=kassa rupesi toimettomuuden ja työttömyyden tähden kärsimään kowasti, ja mikäli kassa kärsei ja kutistui, tuliwat puutoksetkin meille, ja wiimein oliwat ne alinomaisina wieraina.

Waimoni tyytymättömyys kaswoi waan yhä. Kun olimme wuoden päiwät olleet sydänmaan seurakunnassa, käwi se niin ankaraksi, että minun täytyi Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan. Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Wesissä silmin erkanin hywästä, wanhasta pastorista ja niin me muutimme.

Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei tullut, eikä professoria ja loistawaa tulewaisuutta näkynyt, ei kuulunut.

Wuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja terwe poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja melkeinpä lienee waimonikin niin tehnyt. Mutta waikka luonnollinen äidin rakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli kuitenkin aiwan pian elämän suru--loistawan elämän suru hänelle jälleen takaisin, wieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita, uusia elämän tarpeita, mutta ei uusia--tuloja, siinä hänen surunsa syy. Minä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään woin, mutta kaikki oli turha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa, waikka luulin sen tietäwäni.

Erään kerran sanoi hän minulle: 'et sinä woi minua säätyni mukaisesti elättää'.

Minä kyllä wawahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä lohduttaa ja wakuutin hänelle kaikki wielä hywin käywän.

'Ei tässä maailmassa', sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi entiselleen.

Ei ollut monta wuorokautta wäliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin itseksensä tuskallisesti lausuwan: 'woi, mihin minun piti joutua.'

Se ääni, se lause käwi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Woi, woi! se särki sydämeni. Minä wapisin, minä horjuin; minulla ei ollut ainoatakaan sanaa antaa wastaukseksi--minä en kyennyt siihen.

Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä walossaan, ja minäkin saatoin sydämessäni jo sanoa: 'woi, mihin minun piti joutua.'--Waimoni ei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa waan professoria ja--ja--loistawaa tulewaisuutta! eikä noita tullutkaan niin pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huwituksissa, hekumassa ja työttömyydessä kaswatettuna, oli hän edessäpäin olewan elämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian luuli hän tapaawansa ja pysywäisesti saawuttawansa minussa. Jouduttuaan semmoisesta hempeästä ja loistawasta tuulentupien elämästä äkkiä puutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän woinut kantaa sitä alennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei ollut oppinut kärsiwällisyyttä. Siinä wasta oli oikea syy tyytymättömyyteensä, elämäänsä ja--minuun. Kenties olisimme tulleet toimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut--professori ja jos uneksittu loistawa tulewaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta todellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.

Tuon lauseen kuultuani, katosiwat professori ja loistawa tulewaisuus näkö= ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole sittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.

Ei yksikään woi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni nyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset eikä mitkään ilot ja huwitukset, kaikki, kaikki oliwat nyt menneet palaamattomiin, mutta murhe, se waan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani soi nyt waan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: woi, mihin minun piti joutua. Sen lauseen oli waimoni lausunut omalle warallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirweän osan, ja niin tuli tuo särkewä lause yhteiseksi meille molemmille.

Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä toiwoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki woimani ja kyynelsilmissä puhuin waimolleni, kuinka suuren waiwan hän oli minulle saattanut käytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä kärsiwällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme woi tällä kerralla wälttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä nykyään on ja toiwossa parempaa odottaminen.

Koko puheeni ajan oli waimoni waiti ja hywin synkän näköinen, niin ett'ei se näky paljoa toiwoa antanut.

'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin waimoksi sopinut joku käsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän wiimein synkästi, kun olin puheeni lopettanut.

Waikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti kuullut, ja waikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta ja wakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt sydämelleni niin kipeää kuin hänen wiimeksi lausumansa loukkaawat sanat, sillä ne oliwat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään, ett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää terwettä, kipua tuntewaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haawana. Sen waan sai tuo isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toiwon kipinä elämämme parantumisesta sammui sydämestäni. Waan waikk'eiwät ne saaneetkaan sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tuliwat ne aikaa myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan waimoni todellinen sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä walossaan paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arweluissa. Uusi tieto, uusi tunto, uusi wakuutus siitä, ett'ei waimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakewan ainoankin wielä woimassaan olewan elinliutimen katkaistakseen.

Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri niinkuin Agneta oli minulle tuota wiimeistä muistoa lähettäessään kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta ja tulewaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän wieläkin elämäni suurimpana erhetyksenä.

Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa waimoani, sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päiwää ja luulenpa siitä wuotaneiden kyynelien olleen werisiä; minun ruumiini ja sieluni woimat alkoiwat kuihtua.

Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja waimoni tyytymättömyys ja minun suruni eneniwät waan arweluttawassa määrässä.

Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä waan luulin sitä löytäwäni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä, mutta ne paljastiwat waan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä niistäkään ollut apua. Wihdoin luulin löytäneeni jotain hoiwaa ja lohdutusta kowin särkyneelle mielelleni, mutta woi, woi! se hoiwa ja lohdutus oli wäärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys elämässäni; minä, näette, rupesin--ryyppimään.

Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekewän hywää tuiki rikki rewitylle ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni, saatoin olla iloinen ja wäliin nauraakin ja kaikki maailman elämä tuntui mielestäni yhdentekewältä.

Ensimältä olin minä waan sen werran hujakassa, ett'eiwät muut siitä mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aiwan pian astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aiwan kaitainen.