Chapter 3

"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan wiisi penniä!" sanoi eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.

Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn wierasta kieltä ja waikk'en ole mikään kielitaituri, olin kuitenkin huomaawinani, että se todellakin oli waadittua kieltä. "No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan wiisi penniä!" sanoi toinen poika.

Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon, waikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.

"Engelskan kieltä wielä wiiden pennin edestä!" sanoi taas eräs poika ja niin meniwät he kaikki mahti=kielet läwitse. Ukko suoritti ne suurella pontewuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eiwät pettäneet ukkoa, sillä he antoiwat hänelle wiisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo kaikki huwitti poikia niin paljon, ett'eiwät he näyttäneet mitään muuta näkewän eikä kuulewan.

Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluwa, oli wielä tuo turmiota tuottawa kotitarpeen wiinan=poltto woimassa.

"Jospa minulla olisi wielä kymmenen penniä lisäksi, niin..."

"Mitä niin?" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.

"Niin saisin korttelin--wiinaa", sanoi ukko ilosta loistawin silmin.

"No, harakkatanssia wielä, niin minä annan kymmenen penniä!" sanoi eräs poika uhraawaisesti.

"En, sitä en tanssi", sanoi ukko melkein harmissansa.

"No, mutta kymmenen penniä!"

"En sittenkään."

"Wiinakortteli?"

Ukko ei wastannut mitään, huokasi waan raskaasti.

Selwästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, waikka hänellä olikin kiiwas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi woinut lunastaa niin mieleisensä wiinakorttelin, ei hän tahtonut kumminkaan ruweta harakkatanssilla wajawaista summaansa täydentämään. Wiimeinen pojan muistutus sai hänet waikenemaan ja miettimään. Mitä miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään--wiinakortteli ja harakkatanssi wastakkain, edellinen juurtuneena, woittamattomana himona ja jälkimäinen inhottawana, alentawana tekona.

"Noh, wiinakortteli!" sanoi hetken perästä äsköinen poika.

Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuwassa olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.

"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin, luulen mä, rahan ansiota", sanoi talon isäntä nauraen. Koko wäki myös naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he räpyttiwät käsiänsä ja huusiwat: "katsokaa Fabiaania, katsokaa Fabiaania!"

Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki walui hänen walkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen penniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja mielihywällä wastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.

"Woi, woi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä; se koskee sydämeeni", sanoi ukko puolisurullisena.

Nyt oli hänellä wiinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu, niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen wiimeisestä lauseestaan. Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt asialleen johonkin toiseen taloon.

Kun hän oli mennyt, kysyin: "onko tuo ukko tämän talon wäkeä?"

"Se on meidän ruoti=ukko", selitettiin minulle.

Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden waateriepujensa alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties nykyään oli rakkain maailmassa--wiinakorttelin.

Poikawiikarit oliwat sillä wälin menneet itsekukin kotiinsa. He eiwät halunneet enempää nähdä; he oliwat nähneet, mitä juuri oliwat tahtoneet, oliwat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Oliwatko nuot huliwilisimmallaan olewat poikawiikarit ukolle pahoja? Ei, semmoisia eiwät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he oliwat. He tunsiwat ukon sisällisen halun, tiesiwät hänen wähät waransa ja tyhjyytensä; he laittoiwat waan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja niillä keinoilla, joilla hän woi sitä tehdä, ja sen työnsä teettiwät he ukolla liiatta iwatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.

Tultuansa huoneesen, wetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon powestansa ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihywällä wapisewille huulillensa; sitte pani hän sen taas warowasti poweensa, ja yhä taas entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaawinani, että ukko tawasta pyyhki silmiänsä.

Sillä wälin oli talon wäki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo niin kulunut, että alkoi lähestyä maata=panon aika; he rupesiwat illalliselle.

"Tulkaa, Fabian=waari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.

"En minä syö tänään illallista, en, hywä emäntä", sanoi ukko ja hänen äänensä hieman wärähteli.

"Hän on taas saanut wiinaa ja silloin ei hän syö, haaweksii waan ja wäliin itkee", kuulin emännän sanowan.

Kun talonwäki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne wuode ja ukon makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän wiimeinen lause, nehän ne waan pyöriwät alati mielessäni. "Kuka ja mikä oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön warjokas siipi oli luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja hyörimisestä tulewankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla käypä, lyömätöin tiimakello waan naksahteli, säännöllisesti yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik=tak=äänellänsä yön pimeässä hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.

"Onko Fabiani=waari walweella?" kysyin wihdoin, kun uuta en saanut, sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen ihmiseen.

"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", wastasi siihen ukko.

"Olette kai paljon kärsineet elämän kowuutta, teitä kalwaa joku raskas murhe, luulen mä", sanoin hänelle.

"Paljon olen pyrkinyt, paljon toiwonut, paljon saanut ja paljon menettänyt. Woi wieras kulta! Paljon olen kärsinytkin."

"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruwetaan haastelemaan! Ettekö olisi hywä ja kertoisi minulle elämänne waiheita? Molemmilta meiltä kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille kummallekin", pyytelin ukkoa.

"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä waarallisia intohimoja, sywiä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden kertomisesta olisi hyötyä?" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen sanansa: "intohimoja", soi niin kummalliselta korwissani ja kiihotti suuresti yhä waan uteliaisuuttani.

"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla jotain hyötyä, kun waan ajallansa otamme niistä waarin. En mitään haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia", sanoin taas ukolle.

"Kun olisi walkea, pimeässä on niin ikäwä. Kylläksi monta yötä olen pimeässä yksin walwonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei kukaan täällä ole wielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille, mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni aukamiseen--kun waan olisi walkeaa!" sanoi ukko.

Minä otin tulitikulla walkean ja huomasin talonwäen heittäneen pöydälle pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin pitemmän päähän walkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.

"Olipa hywä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun, kyllä minä sen maksan aamulla talonwäelle", sanoin samassa, puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.

Ukko rupesi kömpimään ylös wuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon rakkaan wiinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja toi minulle. "Pitäkää te tuota ja antakaa siitä wäliin minulle herne. Minulla on niin kehnot waateriewut, ett'en woi sitä powessani säilyttää; pankaa se poweenne tahi lakkariinne", pyysi hän sitte.

Minä otin pullon wastaan ja pistin sen powilakkariini.

"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa hawaitsin kyyneleitä.

"En woi wastustaa teidän ystäwällistä pyyntöänne. Te olette niin hywä ja osanottawainen. Kenties on tämä ensimäinen ja wiimeinen kerta, kun minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte waloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen elämässäni walwoen yksinäni wiettänyt--nyt on niin hywä. Mutta minä pyydän ennakolta: älkää kowin minua tuomitko, kun kuulette elämäni waiheet. Woih! Tuomiota, kirousta ansaitsewat ne, mutta paljon olen kukistunut niiden ankaroista ja polttawista kiwuista--minä rukoilen teitä, älkää kowin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko minua.

Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla tuomitsematta.

"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika. Wanhempani asuiwat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita. He oliwat kristillisiä ihmisiä ja kokiwat kaswattaa lapsiansa Jumalan pelossa ja ihmisten häwyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin hawaitsiwat wanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkiwät muutkin ymmärtäwäiset ihmiset. Waikk'eiwät wanhempani suinkaan olleet mitään warakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon elättämiseksi, paniwat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella luokalla, ja oppiminen käwi aiwan helposti, ikäänkuin itsestänsä. Opettajani ja esimieheni ihmetteliwät kaikkialla minun hywää oppiani ja ymmärrystäni, ja he sanoiwat minulla olewan pään teräwän kuin 'partaweitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsiwat minua ja pyysiwät minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin wähitellen katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.

Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja waurastui, warttui ja waurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terwe ja raitis nuorukainen, kaswamiseni käwi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki loiwat minuun toiworikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulewan isänmaalle suuri kunnia ... hywä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen lumiwalkoisia hiwuksiansa, kuinka ne tärisiwät ja wapisiwat; katsoin hänen koukkuleukaansa, kuinka se wawahteli ja jäsähteli, kun tuska purkautui ulos wanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto oli auki rewäissyt.

Kun hän oli wähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo woisi jatkaa?"

"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen", sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olewan nykyään mikään wiinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta wiinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut wielä enempää kuin wähän runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta waikuttanut sen niukkuuden, wai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis woinut enempää wastaan ottaa, en tiedä; summa waan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan katsoessa näyttänyt olewan wähääkään humalassa.

"Woitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun asti teidän elämänne waiheet", kehoitin ukkoa.

"Woin", alkoi hän taas. "Kaikki toiwoiwat minusta jotain suurta, jotain mainioita. Kaikki kunnioittiwat ja ylistiwät minua, mutta ei kukaan toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani Agneta=niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka olimme me kaswaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä wartuin opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kaswoi hän hywissä tawoissa, siweydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani ja toiwoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa woittaa. Me emme olleet wielä sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me toistemme toiweet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja siwistykseltä loistawaa kosijaa, mutta kaikki waan hän hylkäsi; näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa kenellekään.

Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Towerieni leikit, kokkapuheet ja muut ilon esineet meniwät korwieni siwu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni kummasteliwat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen waikuttanut ja he kokiwat kaikin tawoin saada minua elpymään entiseen iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eiwät tietäneet suruni syytä, sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastowerini pitiwät minua, joll'eiwät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä ja hieman tyhmänä jörönä.--Minä kuuntelin luennoita--ei, minä en kuunnellut niitä, waikka olin kuuntelewinani, sillä minä en kuullut, en ymmärtänyt mitään, waikka professorit kokiwat panna parastansa. Sydämessäni oli waan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä--Agneta; hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren wallan, että kaikki muut jäiwät aiwan syrjään.

Minun ensimäinen lukukauteni olisi hywin huonosti onnistunut yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin paljon, että sen awulla pääsin reppositta läpi stipendio=tutkinnon.

Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin, sillä siellä tiesin tapaawani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen woima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä. Terwehdittyäni rakkaat wanhempani, sisarukseni ja muun talonwäen, kysyin heti wanhalta Maija=nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken, tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauwan ollut meillä palweluksessa, jopa niin kauwan, että hän oli pienenä poikasena jo minua hoitanut, ja sentähden woin minä häneen luottaa niinkuin omaan äitiini.

Maija katsoi minuun teräwästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut tunkea sieluuni sisälle.

'Wai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta luulenpa että ne ajatukset owat syntyneet liian myöhään, sillä kauppaneuwos Warasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin woin, waikka sydämeni tykki niin kowasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini heilui sen jyskytyksestä.

'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko Agnetalla kosijoita, waiko ei. Olkaa nyt siiwo ja sanokaa: onko hän kotonaan, wai eikö; minulla on hänelle waan erityistä asiaa', sanoin tekolewollisena.

'Luultawasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu kauppamies Kumanderille ja tiettäwästi on Agnetakin siellä. Siellä lienee myöskin nuori Waranen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin wiimein taipuwan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauwan niskoitella niin mahtawaa kosijata wastaan', sanoi Maija.

Minä pistin hätäpikaa waatetta päälleni ja ilmoitin wanhemmilleni, että olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian myöhään? Miksi olen näin kauwan salannut tunteitani? Onko hän jo antanut sydämensä toiselle? oliwat kysymyksiä, jotka tuon tuskan oliwat sydämeeni tuoneet. Korwani suhisiwat niin kummallisesti ja otsaani poltti niin kowin, ettei Joulukuun pohjoinen wiima woinut sitä kylläksi jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä wiiman awuksi otsaani. Niin sain wihdoin jonkunlaisen lewollisuuden itselleni ja sitte astuin huoneesen.

Nuoret oliwat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtiwat heti ylös ja tuliwat luokseni, kättä puristaen terwehtimään minua, eikä heidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terwe tulemaasi!'

Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Warasen wieressä; se näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös tahtonut tulla minua terwehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa pidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauwan ei tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soweliasta kauwan pidättää irti pyrkiwää tyttöä. Päästyänsä wapaaksi, tuli Agneta suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toiwotti minua terwetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli terwehtiessään. Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selwäsi hänen pienen, lämpöisen kätösensä wapisewan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

Kun kaikki muut oliwat minua terwehtineet, tuli Waranen arwokkailla askeleilla luokseni. Hän ei terwehtinyt minua, ei ottanut kädestäni kiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksawat?' kysyi hän waan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

Hywin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä iwata minua, sillä hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo warhaisesta nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle kaikkialta tulewan ylistyksen wuoksi.

'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne waan', koin wastata niin lewollisesti kuin woin, waikka sydämeni oli pahtua.

Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torwet rupesiwat raiwokkaasti soimaan kiihkeää walssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Warasen nuori herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä muu oli neuwona. Hurjassa walssissa rupesi tuo komea pari kiitämään ympäri awaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keweät ja notkeat liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni wauhti, yhä enemmän huimaawa notkeus--mitenkä? Nythän en enää näe yhtään tahdikasta liikuntoa, waan yhtenä, tuulta synnyttäwänä, kohisewana patsaana kiitäwät he hirmuista wauhtia. Woi woi! Nyt en näe sitäkään, ainoastaan wesikaaren näköinen sumupatsas waan kiitää--ei se ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin--awaruuteen. Kauhea kosken pauhu kuuluu aiwan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen hirweällä pamauksella ja--sitten--sitten ei heitä näy ollenkaan! Minä olin--pyörtynyt.

Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli kaaduttuani nostettu sohwalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta hieromassa aiweniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin kun ensikerran awasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosiwat minulle wedellä seoitettua wiiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä täydellisesti.

'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun toipuneen.

'Minä en woi hywin--täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia', sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

Kaikki katsoiwat, mikä enemmän, kuka wähemmin kummeksien minuun. Olipa tuo tapaus waikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

Kaikki nuoret, jotka oliwat meiltä päin kotoisin, lähtiwät minun kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Warasenkin ja Agnetan asunto. Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Waranen lähteä Agnetaa kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtowansa huonosti woiwaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Warasen tyytyä, waikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'

Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota wiimeistä lyhyttä taiwalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan', ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin woimiani, kokosin ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään helppo asia. Sydämeni sykki niin kowasti, että helposti sen jyskeen kuulin. Niin tawoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle wapisewalla äänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtawalle kosijalle?'

'Ketä tarkoitat?'

'Nuorta Warasta'.

'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä wähemmin Waraselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan nuhtelewaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että sinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja otin häntä kiinni kädestä.

'Jopahan wiimein sai sydämeni kauan toiwotun wastauksen. Paljon on se toiwonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä sinussa löysi se wastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän liikutetulla äänellä.

Minä likistin häntä hellästi rintaani wasten. Ei woinut Joulukuun tuima pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palawaa rakkauden suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...

Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin pitkä--maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas wähän, mutta kuiwat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi lähetä loppuansa.

"No, kuinko sitte käwi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän waiheet loppuun asti.

"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua painanut. Suru, murhe, ikäwä, kaikki oliwat nyt kadonneet, sillä nyt tiesin omistawani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin suloisessa ja wirkistäwässä unessa.

Huomenna oli iltapäiwästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme--kihlatut. Muori Waranen harmistui kowin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää, minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

Olen liian heikko kuwaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into, toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä lukukaudella. Poissa oliwat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus, kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä rataa. Eipä kauan wiipynyt, ennenkuin oppitowerini alkoiwat kummastukseksensa hawaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin oppitowerit älysiwät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

Niin kului toiworikas ylioppilasaikani tawallista rataansa. Kaikki oppiminen oli minusta waan leikintekoa ja kaikki professorit ihmetteliwät nytkin hywää oppiani ja teräwää päätäni. Aste asteelta, päiwä päiwältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti waihdoimme kirjeitä. Lukukausien wäliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja omaisieni luona.