Chapter 2

Maanantai=aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai-- samanlainen ilma!--Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme odottaa ilmaa asettuwaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään. Ikäwäksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Wietimme aikaamme miten parhaiten taisimme. Hain kirjoja käsiini niin paljon kuin woin saada ja koetin lukea aikani kuluksi, mutta ei sekään keino tahtonut auttaa, sillä pahaksi onneksi oliwat hankkimani kirjat enimmältä osalta jo ennen luetuita. Koetimme käydä kahlaamalla useammassa talossa aikaamme wiettämässä. Melkein joka paikassa tuli puheeksi Kontti=Anna, sillä hän ei waan mennyt pois mielestäni. Kaikkialla huomasin hänestä puhuttawan ylenkatseellisesti, luultawasti sen wuoksi, kun hän oli--köyhä! Kyselin, kuinka tuo mummon Sanna woipi pienensä kanssa, sillä aikaa kun mummo on matkalla. "Mikäpä hänen raukan on woidessa, kun ämmä kerjää ummet ja pimeät, ja elättää häntä", sain wastaukseksi. Minä en wastannut mitään, sillä olinhan wieras, wieraassa paikkakunnassa; mutta kummallinen ja tuommoisille puheille wastahakoinen tunne waiwasi minua.

Puolenpäiwän jälkeen Tiistaina asettui ilma senwerran, ettei lunta enää tullut taiwaalta, mutta itätuuli puhalsi wielä tuimasti ja kylmästi. Pehmeä lumi juoksi hankea myöten yhtenä sawuna, tuiman tuulen käsissä, jonkatähden talot näyttiwät olewan ikäänkuin palawassa meressä. Aurinko pilkisti wäliin esiin, kiireesti tuulen muassa kiitäwien, kolkkoin pilwenjönkäleitten wälistä, ja walasi kolkkoon asuun pukeunutta luontoa.

Me olimme olleet jo kylässä kylläksemme ja asiamme ajaneet. Teki mielemme lähteä kotimatkalle, waikk'ei suinkaan ollut wielä hauskaa kulkua toiwominen. Lähdimme siis matkalle. Olimme luulotelleet, että ihmisien on täytynyt tarwettensa wuoksi liikkua pahallakin ilmalla ja niin awata tietä itsellensä ja meille. Mutta pian hawaitsimme, ettei siinä mieli=kuwituksessa ollut yhtään perää. Ihmiset oliwat nytkin parast'aikaa kopistelemassa riihiensä, riihilatojensa ja ruumenmökkiensä nurkkia, joita he, suksilla kulkien, kelkalla perässään wetiwät karjallensa mikä mitäkin rehua. Toiset näkyiwät lumen alta kaiwelewan, lapioiden awulla, aitoja näköisälle, ja irti saadut aidakset wenyttiwät he kartanoille, joissa ne lienewät saaneet lämmittää kohmettuneita ihmisiä; sillä harwa huone piti lämpimänsä näin kauhealla ilmalla. Nuot eläjät, jotka aidaksia haaliwat takkoihinsa, lienewät olleet wähäwaraisia asukkaita, joilla ei ollut isompia warastoita pahan ilman waralta.--Kenties oli noilla ihmisillä samanlaiset ajatukset ja toiwot tien awauksesta kuin meilläkin, mutta seuraukset oliwat heille edullisemmat, sillä sydänmaalle menewä tie tuli meidän puhkaistawaksemme.

Emme päässeet sinä päiwänä etemmäksi kuin yhden neljänneksen päähän. Siinä oli talo ja kiitimme onneamme, kun pääsimme siihen yöksi. Talon wäki kummaili, että me olimme jaksaneet puhkaista tien tänne asti, waikk'ei taiwal ollut sen pitempi, sillä koko wäli oli yhtä kujaa ja sitten meidän Lauwantai=iltaisen menomme ei ollut täältä kulkenut yhtään ristisielua.

Minä kysyin talon wäeltä, oliko Lauwantai=illan jälkeen mennyt siwu joku wanha mummo, kontti seljässä?

"Se on ollut Kontti=Anna; miksi te sitä kysytte?" sanoi joku talon wäestä.

"Niin. Hän oli Lauwantai=iltana tuolla taipaleella kuolemaisillansa; me otimme hänen rekeemme ja kuljetimme erääsen mökkiin. Jos hän on siitä lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla, niin hän on warmaankin kuollut tiellä", selitin minä.

"Hänkö kuollut!? Mitä joutawia. Ei hän tosin ole tästä siwu mennyt, mutta hän ei kuole pahasta ilmasta; kyllä hän on semmoisia waiwoja ennenkin nähnyt ja eipähän ole kuollut. Kyllä kaiketi hän on niin koreasti mökissä", sanoi eräs talon wanhempi mies, joka lienee ollut isäntä; hän ikäänkuin ylpeili Kontti=Annan sitkeä=henkisyydestä.

"Ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi", sanoi ylimielinen talon nuori mies.

"No, ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua, pitää sitä toki ajatella, mitä puhuu", sanoi wanhempi mies, juuri kuin olisi hän itse aiwan parahiksi käsittänyt ja puhunut Kontti=Annan asemasta.

Tuli ilta, pantiin maata. Yö=sydännä kolkutettiin owelle ja hewosten kelloja kuului kartanolta. Wieraat laskettiin sisään; he oliwat jo hewosensa riisuneet. Pari teurastajaa oli toisessa kylässä ostanut useampia raawaita, teurastaneet ne ja heidän piti wiedä nyt lihoja kaupunkiin. Paha ilma oli pidättänyt heitäkin lähtemästä useampia wuorokausia; wiimein oliwat kyllästyneet hekin pitkälliseen odotukseensa; he oliwat jakaneet kuormansa useammille palkkahewosille ja niin lähteneet ponnistamaan sydänmaan poikki. Niitä ne oliwat, jotka yöllä tuliwat taloon.

He waatiwat heti walkean takkaan, sillä he oliwat jotenkin kastuneita ja ryytyneitä paljosta ponnistuksesta ja puuhaamisesta, tullessaan niin pitkän taipaleen poikki, jossa ei ollut piikin pitäwää kulkenut Lauwantai=illan jälkeen.

"Käwittekö mökissä taipaleella?" kysyin tulijoilta.

"Käwimme".

"Huomasitteko mökissä hywin wanhaa mummoa?"

"Tuo wieras on niin kummallinen; hänellä ei ole mitään muuta mielessä kuin Kontti=Anna!" ehätti talon isäntä siihen sanomaan.

"Mikä Kontti=Anna hän on?" kysyiwät matkustajat.

"Onpahan waan eräs wanha ämmä täältä, joka palaa toisesta pitäjäästä kerjäämästä", selitti isäntä.

"Oh, eikö sen parempi? Me emme olisi häneltä taitaneet saada kowin suurta kuorman lisää, jos olisimmekin häntä nuijalla päähän lyöneet; me haemme waan lihawia ja isoja otuksia. Semmoisia ämmiä emme kauan katsele emmekä tarkastele ja siis emme tiedä hänestä mitään", sanoiwat teurastajat.

"Onko tietä kuljettu kylään tuiskun jälkeen?" kysyi toinen teurastaja.

"Sitten lauwantain ei ole kulkenut kuin yksi hewonen ja te wiime iltana", sanoi isäntä.

"Nyt ne p----t makaawat kuin karhut pesissään ja odottawat, että meidän pitäisi heille tiet awata joka paikassa, mutta wannonkin minä sen, ett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet owat auki, waikka odottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka owat kuormissamme", sanoi teurastaja.

Towin tuoda rähjättyään, paniwat hekin maata.

Kun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että tuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet oliwat tulleet taipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä juoksewa lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie sywänä wanana pehmeässä lumessa, ja tuo wana oli niin sywä, että hanki kummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.

Minä istuin reessä sywiin ajatuksiin waipuneena ja hewonen käweli hitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan paikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan; hän lienee huomannut minun olewan ajatuksissani.

"Miksikä te olette nyt niin miettiwän näköinen?" kysyi poika wiimein.

"Mielessäni on aina waan se wanha mummo, jonka tiellä tapasimme lauwantaina", sanoin pojalle.

"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä jäihän mummo mökkiin ja tiettäwähän se on, ett'ei hän ole sieltä lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla", lohdutteli poika.

Pojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta, että katsoin parhaaksi olla siihen wastaamatta, ja niin kuljimme taas äänettöminä eteenpäin.

Kuljettawaksi tuli nyt iso newa. Tien, eli oikeammin teurastajain jäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa paikassa. Pääsimme lewostamme waiwaloisesti kahlauttaen puoliwäliin tätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien wieressä, oli joku korkeampi lumi=kinos kuin muutoin sileällä newalla oli tawallista. Että myrskyn aikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän lumen kiskonut mukaansa, waan kowemmat eli likistetyt paikat oliwat jääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hiwonut ja kuluttanut särmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli kowempaa tai pehmeämpää.

Minä seisotin hewosen.

"Miksi hewosen seisotitte?" kysyi poika.

"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hewosta kiinni sen aikaa."

Minä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella. Kauan ei tarwinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain esinettä näkösälle. Se oli--tuohi=kontti, täynnä leipäpalasia;--se oli Kontti=Annan kontti! Luultawasti oli hän kuolon kanssa kamppaellessaan riisunut sen pois seljästään.

"Hywä Jumala", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oiwalsi heti paikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selwäksi, ett'ei itse Annakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien paikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Wähän etsimisen perästä tuli lumen alta näköisälle repaleisia waatteita ja pian niiden omistajakin!--Mummo oli nyt jo kylmennyt--kangistunut liikkumattomaksi! Ei ollut nyt enää kohmettunut weri jaksanut sulattaa kaswoissakaan yhä ankarammin tulewaa lunta--kuiwana oliwat nyt mummon kaswot.--Minä kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja kannoin reen tykö. Mummon kaswot oliwat niin rauhaisan ja tyynen näköiset, ja hän oli milt'ei kauniimpi kuin wiime lauwantai=iltana. Näyttipä siltä, kuin olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: "woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu----" "liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle"----"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne."

Mummon suu näytti olewan hymyssä, hänen huulensa näyttiwät liikkuwan ja kuiskaawan jotakin ja olipa kuin olisiwat hänen repaleiset hihojensa suut läpättäneet ja tärisseet--silloin olin jotain hiljaista ja sywää ääntä kuulewinani, joka sanoi: "mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen".

"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", toistin minä ääneen nuot sydämessäni wasta kuuluneet sanat. Poika ymmärsi ne, sillä hän hywin muisti, kenen sanomat ne oliwat. Ensikerrankin kuultuna oliwat ne sanat tehneet poikaan sywän waikutuksen; mutta nyt ne tekiwät wielä sywemmän, sillä poika pillahti heti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättiwät ja kuinka jää=kalkkareet heiluiwat ja kalisiwat mummon noita sanoja sanoessa.

"Meidän täytyy hewonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin", sanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin rekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme, mutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli hänellä wielä lämmin ihmissydän, joka woi tuntea ja kärsiä; nyt oliwat häneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi täysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin aawistamalla toiwoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan kynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut wiimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut itsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa=emon poween, aiwan samalla oikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin hänellä ensimäinen tasa=arwo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa.-- Silloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli hänellä wielä äidin sydän, joka woi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön katsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa; nyt oli tuo ainoa Sannaa rakastawa sydän kylmennyt, se ei woinut enää rakastaa, eikä sieltä enää woinut kuulua semmoisia sanoja kuin: "Sanna=raukka!"----"Sanna=riepua kaikki ylönkatsowat ja hyljeksiwät."-- Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin ihmisiä, mutta häntä ei kukaan.

Me lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä wälillä. Tulimme sen talon kartanolle, jossa olimme wiimeksi yötä olleet. Talon nuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: "miksi palasitte takaisin?"

"Löysimme tuolta taipaleelta tien wierestä jotain", sanoin hänelle.

"Mitä wain?" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti peitettä.

Kuolleen kaswot kohtasiwat hänen katsettaan. Mummon kaswot näyttiwät nyt tylyiltä ja kowilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja huudahti: "Herra Jumala, Kontti=Anna kuollut!"

Mummo näytti tahtowan nytkin puhua, mutta minä pelkäsin, ett'ei tuo mies kuulisi hänen puhettaan, sillä se kuului nyt waan--sydämessä ja tunnossa. Rupesin siis mummon puolesta puhumaan semmoisia sanoja, jotka kuuluiwat korwiinkin ja sanoin: "ja waikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi".

Mies tunsi ne omiksi sanoiksensa ja mummon asia=miehen kautta ne kuultuansa, käwiwät ne kipeälti hänen sydämeensä. Hän wapisi ja horjui. "Tuhmasti tein niitä sanoja lausuessani", sanoi hän sitte ja meni hoiperrellen tupaan. Pian tuli sieltä talon wanha isäntä ja muu wäki kartanolle. Teurastajat eiwät olleet lähteneet wielä talosta; he tuliwat myös.

"No ainakin on Kontti=Anna kuollut taipaleelle pyryyn! Eihän se teidän pelkonne aiwan turha ollutkaan" sanoi talon isäntä yhtäkaikkisesti.

Hän, joka oli ainoa illallisista puhujoista, joka osoitti jonkunlaista sääliä mummoa kohtaan; joka rajoitti johonkin määrään puheitansa, puhuessaan wanhasta, köyhästä ihmisestä, joka sanoi muille ylimielisille puhujille: "no ei sitä pidä sentään niin kowasti puhua, pitää sitä toki ajatella mitä puhuu"--hän oli itse nyt niin yhtäkaikkinen koko asian suhteen, ikäänkun olisi tapahtunut waan ihan luonnollinen ja tawallinen asia! Hän ei ollut kylmempi eikä palawampi mummoa kohtaan nyt kuin illallakaan. Hänellä lienee ollut siiwomiehen nimi koko ikänsä; hän lienee saanut pitää sen eteenkin päin, mutta warmaankaan ei hänen sydämessään ole koskaan ollut sijaa paremmille tunteille.

Teurastajat ja tuo piston saanut talon nuorimies, seisoiwat lähellä rekeä, silmät maahan päin luotuina. Minä katsoin teurastajiin; toisen silmissä näin kyyneleitä ja se näkö esti minun lausumasta niitä sanoja, jotka heille oli walmiina.

Niin käypi usein maailmassa. Silloin kun kuolema näyttää olewan kaukana, lasketaan siitä useinkin sopimatonta leikkiä; mutta kun se astuu silmäin eteen, kammottaa se lujimpaakin luontoa, jos ei waan tunto ole poltinraudalla merkitty.

Lähdimme wainajaa wiemään wiimeistä taiwalta kylään. Sieltä oli jo sinä aamuna tullut useampia hewosmiehiä sydänmaalle päin, jonkatähden kulku nyt jo oli isosti parempi kuin tullessamme. Weimme wainajan kunnan=lautakunnan esimiehen tykö ja esittelimme hänelle löytömme.

"Täytyy se toimittaa hautaan", sanoi esimies, mutta tuo sana: "täytyy" soi minun korwissani welwollisen waiwashoidon kanssa niin yhtäsuuntaiselta.

Nuolena lensi sanoma ympäri puhto= ja kyläkunnan, että Kontti=Anna on taipaleelle pyryyn kuollut. Kujasta kujaan, talosta taloon, portailta portaille kuului se huuto. Waimoja kerääntyi esimiehen kartano täyteen ja nytkös oli itsekullakin jotain kerrottawaa ja sanottawaa wainajasta. Woi kuinka hän oli heidän mielestään ollut nöyrä, hiljainen, siweä, ahkera, säästäwäinen j.n.e., eiwätkä he olleet löytää kyllin sanoja häntä ylistääksensä.

Niinhän se on. "Hywä on koira kuoltuaan, paha ennen elettyään", sanoo sananlasku, ja niinpä näytti nyt mummunkin laita olewan. Hänellä oli nyt ystäwiä kyllitellen, kun hän ei enää heitä tarwinnut. Hän oli heidän tykönänsä eläessään ollut köyhänä, alastomana, sairaana, isoowana ja janoowana; oliwatko he häntä huoneesensa ottaneet, waatettaneet, syöttäneet ja juottaneet, ja oppineet?--Minä pelkään ett'eiwät olleet niin tehneet ja minusta tuntui mummo noille ulkokullatuille, hitaille ystäwillensä sanowan: "ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu". Silloin kun heidän ystäwyytensä osoitukset wainajalle oliwat korkeimmallaan, heräsi sielussani kysymys: onkohan ihmiskunta täyttänyt welwollisuutensa wainajaa kohtaan? Ulkoa päin en saanut wastausta tuohon sisälliseen kysymykseeni, mutta omasta sydämestäni nousi wastaus ja se oli kolkko: ei.

"Mummo ei tarwitse enää teidän apuanne eikä hywyyttänne, mutta teillä on hänen turwaton ja langennut tyttärensä pienen lapsensa kanssa, osoittakaa hänelle ja muille köyhille itse teossa ystäwyyttänne ja laupeuttanne; sitä mummo nyt anoo teiltä", sanoin waimojoukolle.

Muistutettuamme esimiestä mummon Sannan hoitamisesta, lähdimme toistamiseen kotimatkalle.

Jos missä näimme palatessamme kaksi ihmistä tulewan yhteen, niin heti kuului: "Kontti=Anna se kuuluu kuolleen taipaleelle pyryyn", ja tuon uutisensa he kertoiwat oikein ilosta loistawilla silmillä, melkeinpä niinkuin he olisiwat päässeet rutosta ja sitä toisilleen ilmoittaneet!

"Sittenpä hänestä on päässyt", kuulin erään wastaawan tuon uutisen kertojalle; silloin käänsin pääni pois heistä ja kiirehdytin hewostani.

Nyt pääsimme rauhassa matkustamaan aina tuohon taipaleella olewaan mökkiin asti. Astuimme sisään.

"Näittekö mummoa kylällä?" kysyi heti sisään tultuamme mökin eukko, melkein niinkuin hätäilemällä.

"Näimme jo taipaleellakin", wastasin.

"Mitä! Taipaleenakin?" sanoi eukko ja lääpsähti istumaan penkin tapaiselle. Hän näkyi aawistaneen jotain ja tuo wastaukseni kai wahwisti hänen aawistustansa.

"Niin", wastasin minä.

"Onko hän kuollut taipaleelle? Ette suinkaan muutoin olisi häntä taipaleella nähneet", kysyi eukko.

"Hän oli uupunut tuolle newalle ja--kuollut; me löysimme hänet siitä ja weimme kylään", selitin minä.

Nyt wasta eukko woimattomaksi tuli; hän ei kyennyt pahalta liikahtamaan. Hänen molemmat kätensä raukesiwat siwulle eikä hän saanut suustansa muuta kuin: woih, woih!

Kaikesta näkyi, että mummon kuolema koski kipeästi mökin eukkoon ja tuo osan=otto ei ollut mikään ulkokultaisuus. Aina wahwemmaksi tulin luulossani, että mökin asukkaat rakastiwat mummoa; kenties oliwat he ainoat, jotka häntä rakastiwat. Ei eukolla ollut iloa tuosta sanomasta, eikä hän sanonut: "sittenpä hänestä on päästy".

"Milloin hän lähti teiltä" kysyin eukolta, kun hän wähän tyyntyi.

"Emme itsekään oikein tietäneet, milloinka hän lähti. Koko Lauwantai=illan puhui hän Sannastansa ja kuinka hänen pitäisi päästä kirkolle, wiemään kylässä sairastawan akan miehelle sanaa. Me estimme häntä niin paljon kuin woimme; sillä jos ilmakin asettuisi, olisi kumminkin niin umpi=tie, ett'ei hän woisi sitä kulkea. Niinkuin näette, on tämä meidän tupamökki pieni ja wielä päälliseksi kylmä, mutta sauna on lämmin, waikka se on pieni. Sen lämmitimme Lauwantai=iltana, kylpyä warten, waikka oli paha ilma. Kylwyn jälkeen oli mummo tottelewinaan estelyitämme ja heittäwinään koko menonsa tuumat siihen. Hän aikoi mennä saunaan maata tupamme kylmyyden ja pienuuden tähden. Me suostuimmekin siihen ja weimme heiniä kylkensä pehmikkeeksi, sillä olkia ei meillä ole."

"Aamulla kun heräsimme, oli ilma yhtä huono, milt'ei huonompi kuin illalla. Olimme jo kauan olleet ylhäällä, eikä mummoa näkynyt, waikka hän oli muutoin niin aikainen. Minä oudoksuin tuota mielessäni, waikk'ei tullut siitä wirketuksi mitään. Wiimein kun asia alkoi tulla arweluttawaksi, sanoin miehelleni: 'mikä mummolla nyt on, kun ei nouse ollenkaan ylös?'--'Niin tosiaankin', sanoi Matti, 'käypä, poika, katsomassa!' Ja poika juoksi saunaan. Palattuaan ilmoitti hän, ett'ei siellä ollutkaan koko mummoa! Jäljestä päin huomasimme hänen ottaneen konttinsakin saunaan. Hänellä oli pieni petos mielessä, kun kowin estelimme häntä lähtemästä; hän--karkasi! Sen hawaittuamme, olemme olleet kowin lewottomat hänen tähtensä, emmekä ole hänestä saaneet minkäänlaista tietoa, siitä ei ole sieltä päin kulkenut yhtään matkustajaa. Olimme oikein iloissamme, kun näimme teidän tulewan. Ja semmoisen tiedon te nyt toitte", selitti eukko.

Mökin lapset eiwät liene tähän asti huomanneet, että oli puhe mummon kuolemasta, sillä he oliwat omissa askareissaan ja hälisiwät omaa hälinäänsä. Mutta äitinsä selityksen aikana waikeniwat he ja kuunteliwat awosuin. He lienewät nyt käsittäneet olewan jotain puhetta mummoa kohdanneesta onnettomuudesta ja saadaksensa selwän asiasta, kieppuiwat he äitinsä ympärillä ja hokiwat: "äiti, äiti! mikä mummolle on tullut?"

"Mummo on kuollut pyryyn", sanoi äiti lapsille surullisesti.

"Woi, woi! Mummo on nyt kuollut! Mummo oli meille niin hywä! Ei mummo tuo meille enää koskaan leipää!" sanoiwat lapset, heittiwät irti äitinsä hameesta ja asettausiwat wakaaseen asemaan, ikäänkuin surrakseen tuon hywän tuttunsa kuolemaa.--Mökin mies ei ollut kotona, sillä hän oli suksilla hankkimassa puita mökin tarpeeksi.

Minun oli tehnyt mieleni syyttää mökin asukkaita siitä, kun he laskiwat mummon liikkeelle sellaisella ilmalla, ja tulinkin siinä mielessä mökkiin, että olisin muistuttanut heitä warowasti siitä. Mutta tuosta eukon selityksestä huomasin luuloni perättömäksi. Minä näin, ett'ei mökin asukasten yhtäkaikkisuus ollutkaan syynä tuohon surkeaan tapaturmaan. Mummolla oli omat sisälliset syynsä, jotka pakottiwat hänen lähtemään tuommoiseen ilmaan, katsomatta, riittiwätkö hänen woimansa waiko ei. Warmaankaan ei hän woinut langennutta Sannaansa, jota hän niin werrattomasti rakasti, pitää niin kauan pelkääwässä ja ikäwässä tilassa, että hän olisi odottanut ilman asettumista: hän tahtoi Sannallensa saattaa iloa kotiin=tulollansa. Päälliseksi oli hänellä tärkeä, ihmisellinen asia ajettawana, jonka hän tahtoi kaikin mokomin määrä=aikana perille saattaa; siinä syyt, jotka pakottiwat hänen rientämään turmaansa kohden.

Oliko hänen kuolemansa halwempi muiden ylhäisempien ja onnellisempien ihmisien kuolemaa? Ei, sillä hän kuoli tuntehikkaalla ja rakastawalla äidin sydämellä ja uskollisena niille asioille, jotka hänen haltuunsa oliwat uskotut.

RUOTI=UKKO.

Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä kestikiewareissa, waan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan taloon. Sen teen sen wuoksi, että oppisin jotain, hawaitsisin jotain, oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia siellä liikkuwia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia keskinäisiä taisteloita.

Oudossa paikkakunnassa walitsin kerrankin yöpaikakseni wankan=näköisen talonpojan talon. Asukkaat istuiwat tuona talwisena iltapuhteena iloisina, yhtä iloisen takkawalkean walolla, tehden mikä mitäkin käsityötä. Miellyttäwän ja raittiin näköinen oli tuo wäki, sillä hywinwointi, terweys ja tyytywäisyys loisti jokaisen werewiltä pokilta. Kaikkialla wallitsi hywä järjestys, siweys ja puhtaus. Waimowäen tuuheat ja paksut hiukset oliwat kammatut sileiksi, ja siewästi letitettyinä riippuiwat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hywässä järjestyksessä olewa, miellyttäwä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa wieraan katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena.--

Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikawiikareita, lisäksi talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitiwät he omaa menoaan ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olewan mitään yhteyttä käsitöitänsä tekewän aikaisemman wäen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs wanha ukko, jonka ääressä he hääreiwät. Heti ensi silmäyksellä weti tämä ukko huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumiwalkeat hiukset hywästi siiwottuina, jota niin harwoin näkee sillä asteella olewalla ihmisellä. Hänen kaswonsa oliwat arwokkaan ja säännöllisen näköiset, waikka sywät wa'ot niihin oliwat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysywäisen sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Wanhuusko wai murhe, tahi intohimotko lienewät kyntäneet noita wakoja ukon kunnian=arwoisille kaswoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä oliwat arwokkaan ja ryhdikkään näköiset ja wartalonsa osoitti uljuutta ja jäntewyyttä, waikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa maahan tuota solewaa ja jäntewää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon elämän leiwiskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saawuttaa tarkoituksensa, sillä käwelipä ukko jotenkin kumarassa. Waikka hänen yllänsä oli wanhat, kuluneet waateriewut, oliwat nekin kumminkin hywässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta waatteilta woi waatia.