Chapter 1

ELÄMÄN HAWAINNOITA IV: Kontti=Anna; Ruoti=ukko

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1891.

KONTTI=ANNA.

Tämä kertomus ei wäsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämä suosijoitakaan, sillä se tulee olemaan waan palanen unhotettujen historiaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikäwää. Päälliseksi sattuwat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtä tiheästi kuin talwiset tähtilennot ja sentähden lienewät ne tulleet niin jokapäiwäisiksi, ett'emme niitä huomaa.--Kirkkaudellaan herättäwät ne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntywät, loistawat, lentäwät ja--sammuwat, ja sitte emme pidä niistä mitään lukua. Samalla tawalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin, jotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättäwänä, rientäwät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystä kun nuot tapausten johtamat henget owat niin--alhaisia. Mutta noiden alhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa suhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen woimasta woiwat he rakastaa, tuntea, iloita, surra ja--kärsiä juuri samalla tawalla kuin ylhäisetkin. Wieläpä he kykenewät jotain muutakin tekemään aiwan yhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin--kuolemaan, eikä tuo kaikki ole mielestäni aiwankaan wähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken.--Kun asiat owat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudella heidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistamme heiltä silmämme, tukitsemme korwamme ja--sydämemme? Millä? minä kysyn waan.--Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, ei mene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.

* * * * *

Talwi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa. Kolmipeninkulmainen kahden pitäjään wälillä olewa taiwal oli edessämme. Taipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka oli kohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleen puoliwälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää ja puhalluttaa hewostamme. Siihen asti pääsimme wielä erinomaisemmitta wastuksitta, sillä tiet eiwät wielä olleet ennättäneet kowin umpeen tukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kowan tuulen kanssa tuli lunta taiwaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt wiiwytystä ja meidän täytyi waan lähteä taipaleelle. Pian oliwat tiet niin ummessa, ett'ei niistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halki polwekkaasti mutkailewa aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla ei tiennyt senkään wertaa tietä, mutta tottunut hewonen koki jalka=koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heilui sinne tänne ja jos ei ollut aina waroisalla, kaatui se kummalle puolelle sattui. Usein seisahtui hewonen puhaltamaan, sillä se ei jaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo, ett'ei luontokappale=riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoin kuin hyppimällä.

Olimme tuolla tawalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksen werran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuin ajatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen, suojatakseni kaswojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niin tuimasti, että kaswoja kihelmöitsi; poika waan tirkisteli sinne tänne ympärinsä.

No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies kulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.

Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en nähnyt; näyttihän waan joku pensas olewan likellaisella tietä.

"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet", sanoin pojalle ja käännyin entiseen asemaani.

Sitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.

"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on wissisti ihminen", sanoi taas poika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle ilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hywäksynyt pientä intostani, että hän oli wäärin katsonut.

Koin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu mustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän näytti pyrkiwän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän woinut olla mikään muu kuin ihminen.

"Warmaankin tuo liikkuwa tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää kokea saawuttaa hänet; kenties woisimme jotenkin auttaa häntä tässä kauheassa ilmassa", sanoin pojalle.

Me koimme nyt kaikin woimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin tuon edellämme menewän matkustajan luo; jos hewosemme seisahtui huoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki huomanneen jäljessään tulewan matkustajia, sillä hän wäliin seisahtui ja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä tuloamme.

Me hawaitsimme nyt tuon jalkamiehen olewan hywin wanhan ja rypistyneen mummon, jolla oli iso tuohi=kontti seljässä. Hän seisoi wyötärettä myöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän hywänpäiwän.

"Hywää päiwää, mummoseni! Eikös tunnu waikealta matkustaminen näin paksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?" sanoin minä wastaukseksi mummon hywälle päiwälle, samalla seisottaen hewosemme.

"Kyl-kyllä--kylläpähän täs-sä on, wie-ras tus-ka, tie-tä-mis-tä", tapaili mummo sanomaan, ja hän oli niin lääpästyksissä, ett'ei ollut saada henkeään edes eikä takaisin. Hänen kaswonsa oliwat märkänä niihin alati tuiskuawasta lumesta; sillä waikka wanhakin, oli hänen ruumiissaan siksi wielä lämpöä, että siinä lumi suli. Mutta alituinen kylmän wirmanteen kanssa tulewa lumi oli jo liiaksi koetellut mummon ruumiin lämpöä, silti oliwat hänen kaswojensa jäntereet niin kohmettuneet, ett'eiwät ne woineet totella hänen tahtoaan sanoja tehdessä. Sentähden tuo puhe käwi kankeasti, melkeinpä ymmärtämättömästi. Mummon silmäripset oliwat jäätyneet niin kiinni, ett'ei hän niillä juuri paljon nähnyt ja hiwussuortuwiin oli hyytynyt lunta ja jäätä niin paljo kuin niissä woi pysyä, sillä mummon ryysyjen alta waluwa hiki oli walmistanut tuoreen ja mukawan pysäyspaikan lumelle niihin. Samasta syystä oliwat hänen waateryysynsäkin jäätyneet yhdeksi tönkäksi, niin että ne seisoiwat suorana kuin tyhjä tynnyri ja mummon liikkuessa kopisiwat kuin rumpu.

"Tulkaa, mummo, rekeen!" sanoin minä hänelle.

"Enhän minä miten näin pahalla kelillä, kyllä minä tämän jaksan", sanoi hän ja näytti oikein kauhistuwan kehoitustani.

"Te ette jaksa katkaista tätä taiwalta, tulkaa waan rekeen!" sanoin taas.

"Woi, woi! Kyllä siinäkin on, jos otatte tämän konttini ja wiette sen kylään", esteli mummo.

"Me emme saa jättää teitä tänne kuolemaan. Tawallinen ihmiswelwollisuuskin welwoittaa jo meidät auttamaan teitä näin tukalassa ja hirmuisessa tilassa. Jos tälle taipaleelle kuolisitte, millä rauhoittaisimme silloin soimaawan omantuntomme, kun emme auttaneet teitä, waikka olisimme woineet. Älkää nyt tuhlatko aikaa estelemisillänne waan tulkaa rekeen!" kehoitin häntä uudestaan.

"Kyllä minä täällä kannaksillakin tulen aikaan", sanoi mummo ja hapuili samassa reen perästä kiinni.

"Antakaahan konttinne tänne rekeen; liika työhän kontin seljässänne pitäminen on kannaksilla seisoessanne", sanoin tuolle wähän waatiwalle ihmiselle.

Mummo totteli. Hän riisui seljästään kontin, jonka sijoitimme reen keulalle; sitten lähdimme wuowaamaan eteenpäin ja mummo seisoi kannaksilla.

Meillä oli waan pienoinen ajoreki ja kun se sai mummon takapainokseen, rupesi se keikkumaan aiwan pystyssä, paljon lumen tähden.

"Ei nyt sowi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän kannaksilla ollessanne", sanoin mummolle.

"Menkää te waan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on niin paha keli", esteli mummo tuota asemamuutostansa wastaan.

"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te wiiwytätte waan kulkuamme tyhjillä estelemisillänne", sanoin wähän jäykästi, seisottaen samassa hewosemme ja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.

Mummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen siwua keulalle laitetun sijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin kangistunut ja woimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa häntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, hawaitsimme ett'ei hänellä ollut muita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset.--Me laitimme keulapuoleen niin mukawan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli istumaan seljin hewoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin mukawasti kuin taisimme, reki=peitolla ja hewosen loimella, ja sitte taas lähdettiin.

"Mistä te olette?" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin hartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet kaswonsa salliwat.

Me sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.

"Woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu", sanoi hän.

"Ei tämä ole mikään liikanainen ystäwyyden=osoitus, onhan waan tawallinen ihmiswelwollisuus", arwelin minä.

"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle", intteli mummo.

"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, waikka kyllä eiwät onnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa", koin hänelle selittää.

"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne", jatkoi hän yhä samalla tawalla.

Minä huomasin turhaksi ruweta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja mieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kowassa koulussa nöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä näkynyt saawan luopumaan; sentähden tawallinen ihmisyyskin tuntui hänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää puhettamme toiselle suunnalle.

"Mistäs te olette kotoisin?" kysyin häneltä.

"P----en pitäjästä."

"Mistäs olette kulkemassa?"

"Teidän pitäjäästänne."

"Mitä siellä olette asioineet?"

"Kyllähän sen, wieras=kulta, arwaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on asiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua."

"Eiwätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet anelemaan?"

"Eiwätpä nuot ole olleet pahojakaan, owat waan mielellänsä ja nurkumatta antaneet leipäpalasensa."

"Oletteko ennen käyneet meidän pitäjäässä?"

"Olen. Tämä on jo kolmas kerta tänä wuonna."

"Oletteko saaneet mitään kokoon matkoillanne?"

"Minulla on nytkin tämä suuri kontti täynnä leipäpalasia ja hywinkin tämän kontin täysi jäi wielä kylään, joita en jaksanut kantaa; ne käyn noutamassa, kun ilma asettuu; entisiäkin leipäpalasia on hywä kontillinen koton", puheli mummo ja nähtäwästi katosi hetkeksi hänen surumielisyytensä, kun hän pääsi kertomaan noita mielestänsä niin runsaita elämänsä warallisuuksia.

"Yksisinkö olette maailmassa?"

"Oli minulla mies, waan hän kuoli oltuamme kuusisen wuotta yhdessä".

"Jäikö lapsia?"

"Jäi kaksi, poika ja tyttö. heitä koin työlläni elättää ja hoitaa niin kauan kuin sain heidät ihmisiksi, mutta nyt olen jo niin wanha ja woimaton, ett'en kykene työtä tekemään ja kumminkin täytyy elää niin kauan kuin Jumala tahtoo."

"Wieläkö poikanne elää?"

"Wielä; hän on naimisissa."

"Eikö hän jaksaisi teitä elättää?"

"Ei. Hän on köyhissä naimisissa ja hänellä on paljo lapsia; hänellä on kyllä työtä turkeistaan."

"Entäs tyttärenne?"

Se kysymys näytti mummoon käywän kipeästi. Hän säpsähti kysymyksen kuultuansa ja oli towin wastaamatta. Nähtäwästi taisteli joku sisällinen tunne hänen rinnassaan, sillä hänen hengityksensä käwi tiheästi ja raskaasti.

"Niin, Sanna=raukkani! Hän on nuorin lapseni ja--langennut. Ilkeä poika petti hänet. Sanna=raukalla ei ole nyt mitään muuta turwaa maailmassa, kuin tämä wanha ämmä, joka tässä puhuu ja hänen haalimat leipäkonttinsa. Siinä on minun, Sannan ja hänen pienen poikansa elämän ehto ja sepä se panee minut näin tiheästi anelemaan. Sanna=riewun owat nyt kaikki hyljänneet ja ylönkatsoneet, kaikki häntä haukkuwat ja soimaawat, mutta hänen syntikumppaniaan, tuota pettäjää, ei kukaan moiti, se on waan kunniallisena ihmisenä! Ja Sanna itkee ja murehtii, että on siihen nääntyä.--Tosihan se on, että Sanna on raskaasti rikkonut, waan eihän häntä saisi sen wuoksi jättää puutoksiinsa kuolemaan. Woi kuinka mielissään hän taas on, kun minä pääsen tämän leipä=konttini kanssa kotia.--Kun minä jaksaisin häntä niin kauan elättää, että hän kykenisi työtä tekemään, kyllä hän sitte toimeen tulisi; hän on työteliäs ihminen", puhkesi mummo puhumaan.

"Missä te Sannanne kanssa asutte?"

"Mies=wainaani ennätti ennen kuolemaansa laittaa pienen mökin, joka on siitä pitäin ollut omani. Hääwi ei se enää ole, sillä se on jo hywin wanhennut ja rapistunut, mutta se on kumminkin oma, jossa saamme kenenkään tiellä olematta, kenenkään nurkumatta, rauhassa hetken yhdessä syödä niitä leipäpalasia, joita armeliaat ihmiset minulle antawat; siitähän se on kowin hywä."

"Ettekö ole pitäjäänne waiwaishoidolta pyytäneet apua noin tukalassa tilassanne?"

"Olen koettanut sitäkin, waan he sanowat, ett'eiwät he rupea laiskoja ja porttoja yhteen paikkaan elättämään, ja se käwi kowin kipeästi sydämelleni; sillä en ole portto enkä laiska ollut koskaan, mutta en enää jaksa työtä tehdä. Sanna tuo on tosin langennut, mutta ei hänkään ole laiska, kun hän waan kykenee."

"Mikä teidän on nimenne?"

"Kontti=Annaksi minua sanotaan."

"No ette te sure sen enempää, waikk'ei asianne ole sen paremmasti?"

"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", sanoi mummo ja hyrähti itkuun.

Me katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja kulmikkaat kaswonsa wetäysiwät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien alta alkoi walahdella isoja wesikarpaleita. Hiwuksiin hyytyneet jääpuikot heiluiwat ja kalisiwat toisiinsa, mummon itkusta tulleen tytinän tähden; samasta syystä läpättiwät ja tärisiwät hänen nuttunsa repaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kaswojansa. Me emme häirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin oliwat kyyneleissä, eikä olleet wedet kaukana omista silmistänikään.

"Onko teillä wilu?" kysyin mummolta, kun hän wähän tyyntyi.

"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt niin hywä ja mukawa olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset tunteet, joita en osaa selittää.--Te olette niin hywät--Sanna=riepu!"

Kulkumme käwi nytkin hywin waiwaloisesti, eikä tuo mummon tulo konttineen, lisä=kuormaksi hewosellemme, ollut miksikään eduksi wauhdillemme. Hewonen ponnisteli kaikin woimin, mutta wäliin täytyi hänen seisahtua huoahtamaan.

"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kowin suureksi kiusaksi ja waiwaksi", sanoi mummo, nähtyään hewosen ponnistukset ja sen wastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.

"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan", sanoin hänelle jäykästi.

"Täälläi edessäpäin on aiwan tien wieressä mökki, jossa on asukkaat. Kun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi lewähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähywin se käypi keweämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen towin lewähtänyt, jatkan matkaani kylään asti wielä tänä iltana. Teidän jälkenne auttaa paljon ja kewentää kulkuani", sanoi mummo, suunnitellen siten matka-ohjelmaansa.

"Paljonko mökistä on kylään?"

"Kolme neljännestä".

"Entä tästä mökkiin?"

"Enin pari neljännestä."

"Jos mökkiin haluatte jäädä, niin te ette saa lähteä siitä tänä iltana. Te ette woi uupumatta kulkea sitä taiwalta tämmöisellä ilmalla ja kelillä. Se on wäärä luulo teiltä, että meidän jälkemme teitä auttaisi, sillä kymmenen sylen päässä meistä on jälkemme aiwan ummessa."

"Minun täytyy."

"Miksi?"

"Niinkuin tiedätte, on nyt lauwantai=päiwä ja minun pitää joutua huomenaamuna kirkolle."

"Ma minkätähden?"

"Minä olen ottanut asiaa ajaakseni ja sen pitää joutua kirkko=miesten mukaan."

"Minkälaista asiaa?"

"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita wuosia sitte meidän pitäjääsen. Hän oli joku wiikko takaperin tullut käymään wanhaan kotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan päiwän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun pitää wiedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan waimoansa ja toimittamaan lastansa hautaan."

"Asia on kyllä painawa, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on hywässä turwassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi teillä olewan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen tähden."

"Mutta he pyysiwät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon sairaan waimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta kirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi kirkolla olemaan."

"Mutta jos menisitte wasta huomenaamulla?"

"Huomenaamulla saattaisi ilma olla wielä pahempi."

"Ei se enää tämän pahemmaksi woi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä, siksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa wiedä teidät muassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin."

"Ei millään tawalla; teidän hewosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin jäätte minun tähteni hengenwaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä ilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että woin olla mökissä waikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa matkaanne", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle wäkisin liian paljon hywää.

Noita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli rakennettu aawan, metsättömän kankaan laitaan. Maat oliwatkin jo isolta matkaa olleet metsättömiä, sillä kulowalkea näytti seudut polttaneen useampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin yhden lehmän nawettalöksä ja kaiwonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja turwattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja semmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, wäänsimme mummon konttineen reestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin kylmältä, mutta walkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuwassa olijoille. Joukko repaleisia ja likakaswoisia lapsia oli tunkeunut huoneessa olewan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen katseliwat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistawalta, mutta hywä oli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olewan hywä tuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä takkawalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti sieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuwalle lapselle palasen käteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan wettä juodaksensa, mutta mökin emäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kiwikupilla hywin waljua maitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli awonisin. Sitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot wieraat owat muka olleet hänelle hywiä, kun tieltä ottiwat hänet konttinensa rekeen ja toiwat tänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen wielä tehty; hänen muotonsa ja käytöksensä tuliwat oikein iloisen näköisiksi sitä kertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin wäeltä, saisiko olla mökissä siksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että toimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasiwat heti hänen olla, niin kauan kuin waan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo hywin käsittiwät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä ujoutta keskenänsä, eikä heidän wälillään warmaankaan wallinnut sitä mielipidettä että: "woi, woi, suuri wäli on minun ja teidän wälillänne" ja "liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle". Yhteiset puutokset, yhteinen elämän tarwetten niukkuus, lienee solminnut heidän wälilleen werrallisuuden ja awomielisyyden siteen.

Mökin mies paheksi kowin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hewoselle, että wieraatkin olisiwat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla, muutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, waikka huoneet oliwat näin pienet.

Minä kiittelin isäntää hywästä tahdostaan ja ilmoitin samassa, ett'ei meidän, asiaimme wuoksi, sopinutkaan olla yötä, waan että meidän täytyi mennä eteenpäin, oli ilma minkälainen tahansa.

Wielä kerran mummoa muistutettuamme, ett'ei suinkaan lähtisi taipaleelle, ennenkuin ilma asettui lähdimme taas wuowaamaan eteenpäin.

Myöhäinen iltapuhde oli ennenkuin pääsimme tuon wiimeisen lyhyen, mutta waikean taipaleen poikki kylään ihmisien ilmoihin. Semminkin kylän tienoolla olewat kujat oliwat niin täynnä lunta, että ne oliwat ylempänä aitojen selkiä. Lumi oli tullut niin äkkiä ja niin korkeaan määrään, ett'ei se ollut ennättänyt kowettuakaan kinoksen laidoissa; keski kujilla oli taas lumi niin kowaa, ettei hewonen woinut siinä kulkea, se kun kannatteli päällään ja pudotti sitten hewosen mahaa myöten. Sentähden pakkasi hewonen laitapuoliin ja muksahteli ojiin korwia myöten; ja siinä oli puuhaamista ennenkuin sieltä taas selwittiin ylös. Senkin seitsemän kertaa olimme nurin, parin, yli ja ympäri, rekinemme päiwinemme, ja tunnustaa täytyy, että wäliin hywin ajattelutti, kuinka tässä oli käywä, ja ihmisten ilmoihin pääsemisestämme tuli meidän waan kiittää woipaa hewostamme.

Työstä ja lumesta märjiksi kastuneina ja peräti uupuneina, pääsimme wiimeinkin erääsen taloon. Talon wäki oli wieraswaraista wäkeä ja he kauhistuiwat, kun näkiwät ihmisiä näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla liikkeellä. He noutiwat heti hewosemme tupaan ja siellä lämpimässä sen kuiwasiwat, sulasiwat, syöttiwät, juottiwat ja apattiwat; sitte weiwät he sen, hywästi loimitettuna, hywään suojaan.

Puhtokunnasta kokoutui koko joukko ihmisiä taloon, katsomaan ja puhuttelemaan wierasta, niinkuin useassa paikassa on tapana. Iloisen takka=walkean ympärillä istuimme ja puhelimme niitä näitä ja tuntuipa siltä, kuin ei pahaa ilmaa olisi ollut koskaan. Mutta waikka wielä mitäkin olisi puheltu ja haasteltu, ei waan tuo tieltä tapaamamme mummo mennyt mielestäni. Otin siis puheeksi, kuinka kurjassa ja arweluttawassa tilassa me tapasimme tieltä erään tämän kylän wanhan ja köyhän mummon.

"Se on ollut Kontti=Anna; hän ei osaa muuta tehdä kuin kerjätä ja sillä tawalla kokee hän sitä tyttö=ryökälettäänkin wielä siihen elättää", sanoi heti joku joukosta.

"Niin, sitähän se Kontti=Anna tekee; oikeastaan ei pitäisi kenenkään antaa hänelle mitään", säesti toinen ja koko ihmisjoukko tuntui hywäksywän ne mielipiteet.

Tuntuipa silloin mielessäni, ett'ei mummoa olisi otettu näissä warakkaissa ihmisissä wastaan niin werrallisesti ja awosydämellisesti, kuin tuolla mökissä, ja warmaankin olisi mummo ajatellut ainakin, jos ei sanonut täällä: "woi, woi suuri wäli on minun ja teidän wälillänne".

Niin kului se ilta ja itsekukin meni kahlomalla kotiinsa, sillä heillä ei ollut pitkä matka.

Aamu tuli. Ilma ei ollut yhtään asettunut, melkeinpä waan kiihtynyt. Toisella puolen jokea olewaa kirkkoakaan ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin wähän haamua ankarain lumi=ryöppyjen seasta. Jumalanpalwelusta ei tullut sinä päiwänä ollenkaan, sillä kirkolle ei tullut ketään muita kuin harwalukuinen ruumiinsaatto=joukko, joka wiimeiseen lepokammioon saattoi kuolleen lapsen maalliset jäännökset. Surullisesti kumisiwat kirkon kellot myrskyn seasta, ja tuntuipa siltä kuin ne ulwahtelemisillaan olisiwat jotain aawistaneet. Pappi ja lukkari tuliwat kirkolle, waan lapsen haudattuaan, lähtiwät hekin kotiaan, kun wäkeä ei tullut kirkkoon. Kukapa silloin lähti liikkeelle, joka waan sai olla jossain suojassa, jos kohtakin sisällinen hartauden tunne olisi häntä siihen pakottanut. Joellakin oli niin paljo lunta, että ne harwat hewoset, jotka papin, lukkarin ja ruumiinsaatto=joukon tähden oliwat liikkeellä, näyttiwät kulkewan paremmin uimalla kuin käwelemällä, waikka tawallisella ilmalla on melkein koko iso joki yhtenä ainoana tienä, kirkon läheisyyden ja ympäristöllä olewan tiheän kylän wuoksi. Surkealta näytti, kun hewosriewut mennä mukelsiwat paksussa lumessa, niinkuin myyrät, ja reet keikkuiwat sinne tänne, jonkatähden kyytimiesten täytyi olla kannaksilla, pitelemässä rekeä tasapainossa. Mutta usein hekin luiskahtiwat pois paikaltaan ja jäiwät, reen perästä kiinni pitäen, menemään turkkeinensa siihen wanaan, jonka hewonen ja reki oli lumeen tehnyt. Muutaman minuutin päästä oli tuo wana taas yhtä sileänä kuin muualtakin.