Chapter 7

"Mikä sinä luulet olewasi, joka tulet minua aisaamaan?" sanoi mies raiwossaan ja pitkitti raiwoisaa käytöstänsä.

Juhon kärsimys nyt jo loppui. Hän astui miestä likemmäksi ja sanoi: "jos et sinä kohta ole ihmisittäin, niin minä paiskaan sinut ulos".

"Koetapas!" sanoi möyhääjä ja tarenteli tulemaan Juhon kimppuun.

Juho otti nyt tuon suukon, turmeltuneen ja möykkääwän miehen rinnuksista kiinni, nosti hänet kohoksi ja alkoi wiedä aikakyytiä owea kohden. Mies koki kaikin tawoin wastustaa Juhoa, kiemuroiden ja potkien, mutta mikään ei auttanut, sillä kowat oliwat nuot Juhon korwen karaisemat kourat, ja Juho kantoi kun kantoikin hänet ulos ja paiskasi porrasten päähän. Miehen ewästen sattui tuossa kyydissä käymään niin onnettomasti, että hänen molemmat rommipullonsa selässä olewassa matkarepussa särkyiwät. Kirkuen ja noituen nousi mies ylös ja katsoi tuimasti portaille, uhaten tulla tupaan takaisin, mutta Juho seisoi niin tyynen ja rauhaisen näköisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Tuo näkö peljätti miestä niin, ett'ei hän uskaltanutkaan enään nousta portaille. Hammasta purren ja sadatellen lähti hän pois, ja rommi juoksi wirtana hänen repustansa.--Sitten palasi Juho tupaan.

Ainan silmissä nähtiin nyt kyyneliä, joita salaten hän kiireesti riensi kamariinsa; Leena meni hywin warowasti hänen jälkeensä.

"Woi, hywä lapsi! Oliko se sinusta paha, kun tuota wierasta täytyi noin kohdella?" sanoi Leena säälien ja surkutellen.

"Ei se ollut mielestäni ensinkään pahaa, päinwastoin teitte te siinä asiassa sangen hywän työn; joku muu se on, joka tekee mieleni raskaaksi", sanoi Anna.

"Mikä sitten? sano se minulle!"

"Minä näin, ettei Mikko olisi jaksanut kestää kiusauksessa", sanoi Aina hiljaa.

"Senhän minäkin näin ja siltipä minä teinkin tuon kepposen, kun huomasin, ett'ei enään muu keino auttanut".

"Jos nytkin olisimme olleet entisellä asemallamme, niin olisi asia aiwan uusi. Ja siellä olisi ollut jo satoja muita kiusauksia, joiden tähden ei olisi missään tapauksessa woinut tulla Mikolle näin pitkää selwää wäliä".

"Mutta kumminkin on näin pitkä wäli jo ollut ja aina pitemmäksi se tulee, sillä tuo yritys ei ensinkään onnistunut, eikä koskaan tule meillä onnistumaan. Sitä wastenhan me olemme asemamme juuri näin asettaneetkin, että meitä olisi useampi tuota pahaa wastaan=torjumaan, ja me woitamme, se on warma toiwoni", sanoi Leena.

"Te olette aina niin hywä!" sanoi Aina ja kawahti anoppinsa kaulaan.

Juho ja Mikko tuliwat nyt myös samaan kamariin, ja edellinen wirkkoi:

"Wäärinpäin teet, Mikko, parannusta; sinulla on wäärät aseet, wihollista wastaan ei woi seisoa. Omilla woimillasi koet tehdä itseäsi hywäksi, mutta hengen woimat owat lihaa ja werta wäkewämmät, olkoonpa se sitten hywä tai paha henki, ja sentähden horjut sinä taistellessasi. Olet unhottanut rukoilla woimaa Jumalalta, joka yksin woipi tehdä ihmisen wahwaksi seisomaan syntisiä himojansa wastaan. Niin kauwan kun olet wieras Hänelle, niin kauwan owat turhat kaikki ponnistuksesi".

Mikko ei wastannut mitään, mutta sywästi lienee hänen isänsä puhe waikuttanut, sillä hän wäliin punastui, wäliin waaleni.

Tuon tapauksen jälkeen käwi Perälän perhe=elämä entiselleen, eikä mitään erinomaista tapahtunut.

* * * * *

Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tuliwat Juhon taloon. Perälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi wankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten ponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden woimien ja Mikon uutteran ja järkähtämättömän työnteon kautta, oliwat wiljelykset ja samassa muutkin warallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden Perälän nimeä kylässä alettiin mainita warakasten talojen seassa. Juho ja Mikko--isä poikineen--oliwat omilla käsillään salwaneet tuon uljaan pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn. Toista oli nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa, kookkaissa ja hywin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä pienissä ja lahonneissa hökkeleissä, joissa he oliwat asuneet taloutensa pienempänä ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin heidän olonsa olisi kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta mukawammaksi. Ja tuo uusi elämän mukawuus ei ollut mikään muu, kuin hedelmä asukasten ahkerasta ja järjestetystä--työn teosta.

Mutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä oikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hywinwointi ei tee ihmisiä onnelliseksi, waan elämän tosi=onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen pitää alkaa asukasten--omantunnon rauhalla.

Sywälle painuiwat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona wiimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui. Sywästi tunsi hän silloin oman woimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa wastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi warmaan taas langennut, jos eiwät muut olisi tulleet taistelussa hänen woimattomuutensa awuksi. Hän oli luuletellut woiwansa himonsa kuolettaa siten, että hän muuttaisi wanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän oli luullut ajan pituuden olewan parhaan sota=aseen, jolla hän woittaisi taistelonsa; se muka wiimein oli huuhtowa himot pois hänen werestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttawaa woimaa koettanut jo puoli wuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut koko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut woinut seisoa wastaan ensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika woinut hänen himojansa puhdistaa.--Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko wakawasti miettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eiwät hänen rikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, waan myös Jumalaa wastaan. Heti kun hänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelewan-- Jumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja nyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauwan aikaa ollut woittamaan himojansa, mutta woimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta tuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia woimia tahdollensa, ja niiden awulla oli hän jo woinut seisoa wastaan monta ankaraa kiusausta noiden puolen toista wuoden kuluessa. Hän oli wuoden ajalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tawannut runsaasti entisiä synti=kumppaneitaan, jotka kokiwat kaiken tawoin saada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi lujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt--tahdon woimaa.-- Olihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei waan talossa ulkonaisia parannuksia.

Toisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän perheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen werewyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin onnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi wielä wastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.

Toisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho näki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta waarastaan, ja tuo wakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle sydämmelleen niin hywää. Hän näki wielä päälliseksi toteentuneeksi hartaimman toiwonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä tuli hän iloiseksi kuin lapsi, waikka hänen hapenensa kowan murheen aikana oliwat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän käwi usein kehdon luona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti; sitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.

Leena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa. "Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut", intti hän nyt usein, "että Mikko wielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin minä niin toiwoin, kun sinä olit aiwan epätoiwossa: uskothan nyt, wai kuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin hywä olla--eikö niin?"

"Mutta lujassapa se oli", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen waimonsa puheesen ja weti piipustaan pari, kolme sawua hywin nopeasti.

"Mikko raukka! Hän oli kowin sywälle langennut.--Lujassa se oli, se on tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet tukeaksemme; hän olisi warmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin puolesta. Woi, woi! Wanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta lapsellensa, ei wielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olewan perikadossa. Wanhimman sana ja huoli waikuttaa lapsessa niin paljon", wastasi siihen Leena puolestansa.

Mikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hywin harwa=puheinen ja umpi=mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus käwiwät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan wirkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan wielä käynyt, waikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin tuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö, jota ei enään mikään woisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin umpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut mahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa woittain tuli hän kyllä kotiwäkensä kesken entiselleen; mutta kauwan weti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa wähäänkään tuttawuuteen ja ystäwyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin, katsoiwat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsiwat hänen nimeänsä inholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä waikenemaan, mutta synkkä epäluulo asui kumminkin kauwan heidän sydämmissään. Waan kun Mikko työssä ja totuudessa näytti olewan itsellänsä sekä tahtoa että woimaa woittamaan kiusauksensa, niin wähitellen muuttui kyläläisten kammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja sywäksi kunnioittamiseksi. Wähitellen alkoiwat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja waikka kuinkakin umpimielinen hän olikin, tekiwät he puhetta hänen kanssaan. Niin muuttui heidän wälinsä wiimein taas entisellensä.

Perälään tuli nyt isot ristiäiset, sillä Mikon ja Ainan esikoinen piti saatettaman seurakunnan yhteyteen. Paljon oli kutsuttu kyläläisiä wieraiksi Perälään, ja kirkkoherra tuli myös sinne, toimittamaan ristimistä. Kaikki wieraat oliwat hywin iloisella tuulella ja haasteliwat Mikonkin kanssa kunnioituksella. Kirkkoherrakin jutteli hänelle paljon sekä yksityisistä että yhteiskunnallisista asioista. Ei kukaan näyttänyt muistelewan menneitä aikoja. Juhokin oli tänään oikein iloisella tuulella, joka muutoin oli hänen luonteelleen niin harwinaista. Leena hyöri ja pyöri kaikkialla ja lausui yhdelle ja toiselle wieraista, töittensä wälistä, aina jonkun leikkisän ja mielistelewän sanan. Ensikerran oli Mikko appensa ja anoppinsa parissa nyt tulonsa jälkeen; sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa käynyt Wirtalassa. Mutta nyt oliwat Wirtalan wanhukset sekä kutsutut että tulleet Perälään; he näyttiwät hywin tyytywäisen ja iloisen näköisiltä. Mikkokin oli iloinen ja näytti nyt saaneen takaisin, ainakin osan, entisestä hilpeydestään. Kaikista iloisin oli kuitenkin Aina, joka puna=poskisena istui tuossa puhtaassa lapsiwuoteessaan, pidellen sylissään ja wäliin ruokkien kaunista ja terwettä poikaansa ja puhellen entisten tuttuin ja ystäwiensä kanssa.

Näin paljon iloa oli nyt ihmisillä ja heidän ilonsa oli puhtainta laatua, sillä he iloitsiwat langenneen kansalaisensa nousemisesta; ja heidän ilonsa ylöttyi taiwaasen saakka, sillä taiwaan enkelitkin iloitsiwat siitä.

Pidot wiimein loppuiwat, hupaisien ja iloisien puheiden päätökseksi tuli komea iltainen, ja siitä päästyä hankkiwat wieraat poislähtöään. Kättä puristaen jättiwät he kaikki Peräläiset hywästi, mutta kun he tuliwat Mikon ja Ainan luokse, oli heidän hywästijättönsä ja käden=puristuksensa erittäin hellä ja sydämmellinen; Paljon ei tosin silloin puhuttu suulla, mutta sydämmet puhuiwat paljon.

Siitä herran hetkestä tuli kyläläisten ja Mikon wäli yhä tutummaksi ja sydämmellisemmäksi. Jälkimmäiset alkoiwat nyt usein ja lukuisasti tulla pyhäilloin Perälään; sillä siellä oli mies, jonka puheita oli hywä kuunnella. Hänellä oli melkoiset tieto=warat ja elämän kokemusta oli hänellä myöski paljon. Hänen puheestaan oli nyt poiskarisnut kaikki nuoruuden oloihin sopiwa leikki, ja sijaan oli astunut sywä yleisten asiain käsitys ja pontewa esitys=tapa, jota hän kumminkin wäliin höysteli asian mukaisilla ja asiaa walaisewilla esimerkeillä, wertauksilla ja kokka=puheilla. Noiden omaisuuksiensa tähden tuliwat hänen puheensa wakawiksi ja lujiksi, kuin seinään lyöty kirwes. Ei ollut sitä yhteiskunnallista kysymystä, johon ei Mikko woinut antaa tarkkoja ja pontewia selityksiä, ja näin tuli Mikko ennen pitkää tärkeäksi jäseneksi yhteiskunnassa.

Hänkin käwi nyt, tarwittaessa, kylässä, sillä hän näki ett'eiwät kyläläiset enään häntä kammoneet. Hän käwi nyt usein pappilassakin, ja kirkkoherra kunnioitti häntä kowan rywötyksen ja kowan taistelon jälkeen, onnellisesti nousneena ja turmeluksensa woittaneena miehenä, jonka hän saattoi nyt taas ilolla lukea jaloimpien kansalaisiensa joukkoon.

* * * * *

Perälä on nyt paikkakunnan wahwimpia taloja, sillä Mikko ohjaa wahwalla kädellänsä kaikki taloudentyöt ja asiat, ja lujalla, woimaa saaneella tahdollansa--elämänsä. Hänelle on jo parikin kertaa tarjottu entistä wirkaansa takaisin, mutta hän ei ole tahtonut sitä ottaa. Hän tyytyy asemaansa ja iloitsee woitostansa.--Juho on jo harmaapäinen, ja ei mikään ole hänelle sen mieluisempaa työtä, kuin wäliaikoina Mikon ja Ainan lapsien hoitaminen, joihin hän katsoo niin hartaasti ja hymysuin.--Leena on wielä yhtä hilpeä kuin ennenkin, ja kun hänelle waan tulee Juhon kanssa puhe Mikosta, toistaa Leena taas nuo niin usein lausumansa sanat: "enkö minä sitä sanonut sulle, isä kulta!"