Chapter 6

Näin kului lähes puoli wuotta, jona aikana Peräläiset eiwät saaneet minkäänlaista tietoa Mikosta. Wiimein loppui Ainalta kaikki toiwo, ja tuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon wanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.

Samaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin kauheoissa omantunnon waiwoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt toisensa teosta mitään, sillä he kokiwat huolellisesti salata sitä toisiltansa.

"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Mikko. "Minä olen mennyt mies. Ei ole minussa enään mitään hywää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia wihollistani wastaan, sitä woimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman woiton saapi hän minusta. Woi, rakkaat wanhempani! minun lankeemukseni on kauhea ja suuri--auttamaton ja warma perikatoni on aiwan lähellä. Minä kyllä usein lupaan, aion ja--wannonkin parantaa elämääni, mutta wähän ajan takaa nuot kaikki owat yhtä löyhiä, kuin ne oliwat lujia niitä tehdessäni, ja niin owat kaikki lupaukseni olleet--turhia! Minä en woi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä, ja minä en toiwo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toiwomista; kaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen odotan minä waan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu ... ei, ei, se silloin wasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa--kauhea on sitä ajatella!

Woi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun minä pyysin, kenties minä olisin silloin wielä woinut jotain tehdä elämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut wielä woimaa siihen Teidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi tämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt ettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä todella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, wika on kaikki yksinään minun. Kenties woisin wieläkin tulla ihmiseksi, jos olisin siellä wanhassa kodissa, poissa alituisten wiettelysten seasta, Teidän katsantonne alla, sillä en wieläkään ole tahtoani kadottanut, ainoastaan woima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole enään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä waan on oikeus hyljätä, kirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut poikanne--Mikko".

Aina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa. Sattumus teki sen, että kirjeet tuliwat yht'aikaa ukon käteen. Tawallisuuden mukaan laski Juho waimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten sisältöä; sillä hän heti tunsi käsi=alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä hän waaleni. Ensimäisistä riwistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota hän salaisesti oli kauwan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi wapisemaan, mutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuwalla ja sortuneella äänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt yhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja tuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuiwua. Hän ei kyennyt puhumaan yhtään sanaa, waan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja samaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsiwät niin oudosti, kuin ne olisiwat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita sanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: "woi, woi! woi, hywä Jumala!" Hän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selwästi näki, että Juho raukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaiwoi wähän Leenaa, kun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hywät toiweensa oliwat tyhjiin rauwenneet.

"Tuo minulle kylmää wettä!" sanoi Juho wiimein, kolkosti kuin haudasta; sydän oli helteestä liiaksi kuiwunut, se halusi kostuketta ja jäähdykettä.

Leena riensi heti noutamaan wettä, jota Juho joi useampia siemauksia, ja lopulla hän jäähdytteli polttawaa otsaansa.

Sitten hän laskeutui wuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää sitä kauheaa tuskaa, joka sielua waiwasi.--Nyt wasta Leenalle huolta tuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä sekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa elämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tawoin hoitaa ja helliä wuoteelle waipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttawaa otsaansa ja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuwan pään ympäri. Wuorokauden päästä olikin Juho wähän parempi, ja Leena sai uutta rohkeutta ja toiwoa. Hän woi jo ruweta puhelemaan Juhollensa, kuu näki, että hän rupeaa paremmin woimaan, ja nuot puheet tarkoittiwat aina yhtä ja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin=ottamista.

"Pahahan se on, kowin paha, kun tuo poika=rukka tuli noin onnettomaksi; mutta me emme saa häntä heittää wielä nytkään auttamatta, sillä hän on meidän lapsemme wielä sittenkin. Meidän welwollisuutemme on kokea auttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja toiwoamme emme saa wielä nytkään heittää.--Meidän pitää ottaa heidät kotiimme; mitä sitten, jos wirka jääkin, kunhan waan Mikko pelastuu. Ja Aina raukka sitten; eihän hän woi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa; hän nääntyy sen alle, mutta täällä me woisimme olla hänelle apuna ja lohdutuksena", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta miestään hoitaessaan.

Waikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen ja harwa=puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan wastannut waimonsa puheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt puhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia=ottamisesta, niin että Juhon wiimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen kuultuansa tuli Leena niin hywille mielin, että hän ilossaan kawahti Juhollensa kaulaan ja sanoi: "woi, isä=kulta, kuinka minun nyt on hywä olla! Kyllä Jumalan awulla woimme tässä elää, jos hekin meille tulewat. Ja Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi.--Onhan hänen omatuntonsa wielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja wahwistamme häntä hywässä aikomuksessansa, niin hän woittaa häijyn kiusauksensa--usko waan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä tulee silloin niin helpoksi ja keweäksi".

"Jos waan et olisi liian aikaisin hywilläsi. Me emme saata heitä ottaa kotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eiwät he siihen suostu, niin..."

"Älä sano enään, isä, enempää!" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä lauseen. "Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!"

"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruweta tekemään-- työtä".

"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt omatunto walitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, waan hän suostuu ilman ehdotta waikka mihin, josta se luulee wähänkään olewan tukea ja lohdutusta hädällensä. He suostuwat waikka mihin, kunhan waan pääsewät tänne, usko pois!"

"Aina ei ole koskaan wirkannut sanaakaan kotiintulosta".

"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee waikka mitä, miehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle puhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei ole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsiwälle waimollensa. Siinä syy, jonkatähden ei Aina ole mitään wirkkanut heidän tänne tulostaan", selitti Leena innokkaasti.

"Saattaisipa niinkin olla".

"Niin se on aiwankin warmaan. Mutta me emme saa witkastella, meidän pitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki on kallis. Hätääntynyt ja kowin pinnistetty omatunto saattaa pian horjahtaa waarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä.-- Sinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen parempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää, sillä sinä olet niin wiisas; mutta älä heille kowin kowasti kirjoita, sillä heillä on jo kylläksi kuormaa", jatkoi Leena.

Juho lupasi waimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani heti kirjeen kokoon.

"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!" kirjoitti hän. "Minä kadun nyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne meille takaisin. En tuntenut wielä sinun suurta woimattomuuttasi, seisomaan turmelusta wastaan ja sentähden luulin asian käywän laatuun teille soweliaammalla tawalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin! Yksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kowat owat korwet ja kankaat Perälässä; ne eiwät anna leipää työttömille käsille. Saatatteko heittää hempeän herras=elämänne ja muuttaa tähän kowaan kotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä=unisen höyhenwuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa kowan korwen rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken päiwän? Woitko heittää hienot ja pehmeät waatteesi pois päältäsi ja pukea yllesi karkeat työ=waatteet, jotka kestäwät rynnistellä työnrinnassa? Jos arwelette woiwanne tähän suostua, niin asia ei siis tarwitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenwaihtoa, waan tulla saatte, koska waan itse haluatte".

* * * * *

Eräänä päiwänä syyskuun iltana pysähtyiwät ajoneuwot Perälän porrasten eteen. Wäki oli juuri illallisella, ja pärewalkea paloi pihdissä, walaisemassa raskaassa työssä wäsyneiden ihmisten wiimeistä päiwän tointa, nimittäin waiwautuneen ruumiin jälleen wahwistamista. Kun illastelijat kuuliwat kartanolta kärryn ratinaa ja hewosen jalkojen kopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei siellä juuri usein matkustawaisia käynyt, semminkään sulan aikana. Uteliaisuudella katseli wäki owea kohden, kun kopina alkoi kuulua porstuasta, owi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti paikalla hyppäsiwät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensiwät tulijoita wastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he puristeliwat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti--tuhlaajapoika oli nyt palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet oli jokaisen silmissä.

"On minulla wielä wähän tahdon woimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki, saawuttaakseni yhtä", sanoi Mikko wiimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä tuo Mikon lause sisälsi.

"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit woittajana taistelosta", sanoi hän ja hillitsemätön kyynel=parwi walui hänen kowettuneita kaswojansa alas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset oliwat siwu menneet, terwehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysiwät tulokkaita olemaan terwetulleita. Nuoremmat weljet ja sisaret hyppeliwät Mikon ja Ainan ympärillä ja hokiwat: "Mikko, Mikko, Aina, Aina!" Lapset eiwät wiattomuudessaan tienneet, mitä haawoja elämän myrskyt oliwat heidän wanhempiensa ja tulleitten wieraitten sydämmiin iskeneet, eiwätkä sitä, että noita haawoja nytkin parast'aikaa kowin poltti ja kihelmöitsi.

Toiwuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tawallisella hilpeydellään. Hän toimitti waatteita pois Ainan päältä ja heidän kapineitaan sisälle.

"Woi, woi! Hywäpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen tulemme, ja Jumalan awulla luulen kaikki asiat hywäksi kääntywän. Onhan Jumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska, kun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Woi kuinka sinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hywillä laitumilla kostut, sen takaan", puheli Leena pyöriessään, koettaen leikkiäkin sekaan panna.

Sitten laittoi hän mieluisille wieraillensa illalliseksi parasta mitä talossa löytyi ja wei heidät syömään. Kun wieraat söiwät, istui hän koko syönti=ajan heidän wieressänsä ja koki kaikin tawoin wirkistää heidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.

"Niin on, äiti=kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne-- turmeltuneena palasi hän takaisin", sanoi Mikko, ja kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.

"Niin on käynyt, poika=rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää meidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta, parempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla, että minä wihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua ainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi waiwoja", lohdutteli Leena.

Wieraat eiwät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta niin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.

Sitten laittoi Leena wieraille wuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti heitä makaaman, joka olikin heille hywin tarpeesen, sillä he oliwat murheesta ja matkasta kowin wäsyksissä.

Kun Leena aamulla heräsi, näkyi nawetasta walkea. "Hywä Jumala! miksikä nyt on nawetassa walkea? Onkohan siellä jotain waaraa, wai onko walkea irti?--mitähän nyt on kello?" hätäili emäntä myös jo walweella olewalle miehellensä.

"Kello löi neljä, juuri kun heräsin", sanoi Juho.

Leena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme: walkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aiwan ihan outo mies weisteli paitahihasillaan joitakin tarwepuita takkawalkean walossa! Leena koki hieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi pinnistänyt näkö=aistiansa, hän ei waan tuntenut tuota outoa ja aikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä wuoteelle, olisiwatko he menneet nawettaan; mutta ei--he makasiwat kaikki makeaa untansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän kehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.

"Hywä Jumala! onkohan nawetassa walkea irti, kun sieltä walkea näkyy ja tytötkin wielä nukkuwat?" äännähti hän wiimein hätäyksissään.

"Ei nawetassa ole mitään waaraa", sanoi outo.

"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin tuttua; onkohan se--Mikko?"

"Niin olen, äiti", kuului wastaus.

"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?"

Mikko waan naurahti, sanaakaan wirkkamatta.

"Ja kuka Herran tähden siellä nawetassa sitten on?" kysyi Leena taas.

"Siellä on Aina".

"Aina?"

"Niin".

Leena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti kamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.

"Enhän minä toki niin ollut waatinut", sanoi Juho. Hän puki kiireesti päällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin nawetasta sinne ja hän oli niin iloisen näköinen.

"Enhän minä niin kowaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin teille liika kowasti", sanoi Juho.

"Woi, isä! Ette te ole liika kowasti kirjottanut. Liiankin hellästi te olette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hywin kiitollinen sydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun wielä kotiinne ja suojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä aamusta iltaan ja hywä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä tahdon woittaa wielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä tahdo missään tapauksessa ruweta syömään teidän hikiänne ja kyyneleitänne", sanoi Mikko ja katsoi häntä wäliin arasti silmiin.

"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein owat olleet. Kauwan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme usein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiweitamme, että muuta neuwoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän tykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin woisimme. Kun sitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä oudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt mitään ilon merkkiä hänen kowoissansa, mutta selwästi hawaitsin nyt niistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne. Minä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja ja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja näköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä itkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keweää, sillä toiwon säde oli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko hywin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun wuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauwan aikaa itkeä nyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin paljon, ja me ymmärsimme hywin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä sanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuiwat, oli-- toiwon kieltä.--Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen tunteen oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette, että olette meille liian kowasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei ole meille mitään päällepanemaanne orjuutta, waan kauan mietitty welwollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana mahdollisena keinona pelastukseemme", ehätti Aina siihen selittämään.

"Totta puhuu Aina; niin asiat owat totuudessa", sanoi Mikko siihen.

"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työwaatteet saaneet?" kysyi Leena.

"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän wiimeisen kirjeenne, rupesimme toimeen. Mikko meni ja haki wirka=eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja tekemään työ=waatteita; ne oliwat meidän muassamme tänne tullessamme, ja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla kykeneisimme työhön ryhtymään", selitti Aina.

"Woipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä wasta huomaan, minkätähden en minä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä, työ=waatteet yllänsä ja mihin lienewätkään herras=nutut nyt joutuneet? Mutta wielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee hänen wielä lähes tuntemattomaksi--woi, totta maarian! hänellä ei olekaan, näenmä, sitä isoa--partaa, joka peitti puolen kaswoista!" puheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja naurahti.

Kun aamu oli niin kulunut, että emännän piti einettä toimittaa, laittoi hän kamariin ruoan Mikolle ja Ainalle erilleen ja käski heitä sinne syömään.

"Ei kertaakaan muuta, kuin tawallista perheen ruokaa", sanoi Mikko ja astui muun wäen kanssa wankasti pöytään.

"Me olemme sen jo ennen päättäneet, ett'emme kerrassaan syö eri=ruokia", sanoi Aina ja seurasi muita.

"No, mutta tämäkään kerta edes!" intteli Leena.

"Ei tätä eikä muuta kertaa", sanoi Mikko lujasti.

"Woi, hywäinen aika!" sanoi Leena ja jäi awossa suin katsomaan noita herroista äkkiä urheoiksi talonpojiksi muuttuneita ja tällä kerralla uppiniskaisia wieraitansa.

* * * * *

Lapsetkin, kun nousiwat ylös, hawaitsiwat kohta Mikon ja Ainan uudet pukimet ja oudoksuiwat niitä. He kieppuiwat äitinsä ympärillä ja uteliwat: "äiti, äiti ettekö te kuule? Eikö Mikko ja Aina menekään meiltä enään pois, koska owat arkiwaatteissa?"

"Olkaa siinä nyt taas joutawoimatta!" sanoi äiti ja toimitti heitä eineelle.

Perälän wäki hankki itseänsä nyt työhön ja Mikko myös.

"Ei sinun nyt ensipäiwinä ainakaan tarwitse työhön mennä; panehan ensimmältä werryttelemällä", sanoi Juho Mikolle.

"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa", wastasi Mikko jäykästi, ja samassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ=kintaat, jotka hän oli sitäwarten jo ennen warustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa työhön. Kaiken päiwän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän jotenkin uupuneen ja wäsyneen näköinen; uupuminen lienee waikuttanut sen alakuloisuuden ja harwapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten oli hawaittawa.

Aamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä toiselle päästä; kowa korwen työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen tottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta, oihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön. Muutamia päiwiä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja hänen elämänsä käwi wähitellen iloisemmaksi, työnsä keweämmäksi.

Aika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli wuotta, eikä ollut Mikko wielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä waan katkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut taipumusta wäkewiin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti taloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt paljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoiwat taas nousta hänen niin kuihtuneille ja kalpeille kaswoillensa. Tuo ulkonainen hywinwointi oli seuraus hänen sisällisestä hywin woinnistansa, sillä hän toiwoi nyt niin paljon. Juho ja Leena myös toiwoiwat ja--Mikko itsekin toiwoi.

Eräänä talwi=iltana, kun kaikki wäki oli käsitöittensä ääressä--aukesi owi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti wieraan tultua tupaan, huomasi talon wäki, ett'ei tulija ollut mikään kylän ratku, waan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.

"Hywää iltaa! Täälläpä waan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu moukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä peittämään, kun on tullut minulle mitään wirkkamatta tänne korwen lonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen wanha kettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono jäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut karwansakin aiwan päinwastaiseen suuntaan, sillä waikka nyt on talwi, on hänellä kesä=turkki yllään!--Mutta sekään ei auta; tässä olen kun olenkin. Eipä ole taitanut täällä korwessa isoon aikaan saada minkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan, sillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuiwin suin, enkä wähillä ewäillä. Minulla on wäskyssäni pari pulloa kahdentoista markan rommia ja kolmas on wähin wajawin powessani. Siitä otamme ensin hywät alkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan annat kamarisi nurkassa minulle yösijan", lörpötteli tullut Mikolle!

Tuon wanhan laulun kuultuansa ja wieraan hywin tunnettuansa, waaleni Aina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli usein ennenkin ryöstänyt häneltä wiimeisenkin toiwon kipinän.--Juhon kaswot synkistyiwät ja hänen otsansa rypistyi; Leena waan pysyi niin iloisen ja lewollisen näköisenä.

Wieras siwalsi nyt powestansa rommi=pullon, käweli suoraan Mikon tykö, ojensi sen hänelle ja sanoi: "he! saa tästä aluksi!"

"Minä en ryyppää", sanoi Mikko.

"Hoh! Ethän ole wielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?"

"Minä en ole aikonut ryypätä enään koskaan".

"Mitä hittoja! kelpasipa se ennen".

"Jos kohtakin".

"No, no! Ei huolita niin tiukalle ottaakaan. Saatathan wanhan tuttawuutemme ja ystäwyytemme wuoksi maistaa minulle mieliksi; ei suinkaan se sinua mihinkään wie, enkä tarkoita sinulle mitään pahaa", sanoi wieras wähän makeammasti, yhä tarjoten Mikolle pulloansa.

Mikko otti pullon wastaan ja--ryyppäsi, nähtäwästi oikein aika=lotkauksen!

Yhä enemmän waaleni Aina, yhä enemmän synkistyiwät Juhon kaswot ja hänen otsansa pimeni nyt kokonaan.

"Kas niin, ystäwäni! wähällä aloitamme, mutta paljolla lopetamme, eikö niin?----toinen kerta ja paremmasti!" sanoi wieras, tarjoten toistamiseen Mikolle pulloansa.

Mutta ennenkun Mikko ennätti mitään wastata, otti Leena puheen wuoron. Hän astui wieraan tykö iloisen näköisenä ja sanoi: "ei Mikko ryyppää toista kertaa, ennenkuin annatte minun ensin pullostanne maistaa. Minkälainen wieras te olette, kun ette te ollenkaan tarjoo isännälle ja emännälle suun awausta? ja emännäthän aina ensiksi kunnioitetaan".

"Kas, te olette oikein kelpo emäntä; semmoisia ei usein tapaa. Minä olen hywäntahtoinen mies ja antaisin useinkin emännille sydämmen wahwistusta; mutta nuot akkaset owat enimmiten semmoisia riiwatuita. Waan tehän näytättekin olewan jotakin parempaa lähtöä.--Saaman pitää emännän ja isännänkin", sanoi wieras ja ojensi samassa pullon emännälle.

Samassa silmänräpäyksessä kun Leena sai tarjotun pullon käteensä, lensi pullo rommeineen päiwineen muurin kylkeen ja meni tuhansiksi pirstoiksi.--Aina säpsähti, mutta Juhon suun sopeissa huomattiin hieman hymyilyn wäreitä.

"Noin wälein minä juon; antakaa lisää!" sanoi Leena woitto=riemulla ja hänen kaswonsa niin loistiwat.

"Tuhatta p----pipä olitkin, ja olitkin kyllä sukkela minua pettämään, mutta tästä tuleekin surkea 'prosessi';--te sen tuhannen wietäwät ette tiedä ihmisyydestä mitään, mokomat siat", sanoi mies ja rupesi möykkäämään, nakkelemaan kaluja huoneessa, kämmentelemään, hyppelemään, sadattamaan, kirkumaan, joita tehdessään hän puri ankarasti hammasta ja näytti noiden liikkeidensä ohessa waaniwan lyödä Leenaa.

"Siiwolla!" ärjäsi Juho tuolle raiwostuneelle juopuneelle.