Chapter 4

"Oikein teit, oikein teit, ystäwäni, kuin totuuden ilmoitit! Kowat oliwat nuot uutiset ja kowaksi tekiwät ne minun nykyisen kohtaloni, mutta parempi on kowakin totuus, kuin imartelewa walhe; kiitos sinulle siitä", wastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi wieraan kättä, mutta ystäwä tunsi, että Juhon miehekäs käsi wapisi kuin haawanlehti. "anna anteeksi ystäwäni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt yksinäisyyden tarpeessa".

Ystäwä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa, jossa hän surussansa waipui melkein tunnottomuuteen.

Juho joutui kowain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi. Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Waimonsa näki oitis, että Juho oli saanut nyt kowaakin kowemman kolahduksen sydämeensä, mutta ei Leena osannut aawistaakaan, mitä Juho nyt tiesi. Hän koki kaiken tawoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti Juho wiimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma!--lujempi oli Leena tuota uutista wastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat woimat owat uupuneet epätoiwoon, siinä on jo heikompi astia tullut ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana ja woimallisempana kuin hänen wahwempi puolensa, waikka hän kaiket ajat muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.

Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toiwoi Jumalan awulla asiain wielä hywiksi tulewan--mitä ei äiti jaksa toiwoa lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa!--Nämät lohdutukset waikuttiwatkin Juhoon wiimein niin, että hän wähitellen jälleen jaksoi ruweta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.

Toinnuttuansa sen werran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään, kirjoitti Juho pojallensa waroitus=kirjeen täynnä hellintä isällistä huolta ja rakkautta.

"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "woi mitä minun nyt täytyy sinulle kirjoittaa, woi mitä minä tiedän ja woi mitä minä ja äitisi olemme saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siweä waimosi on laihtunut ja menettänyt terweytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjewaihtomme on harwennut ja miksi useat kirjeeni owat wiimeaikoina sinulta jääneet wastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luowat silmänsä alas sinua mainitessaan--Jumalani! Ihmiset kammoksuwat nyt jo sinua ja häpeäwät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta loistawilla silmillä ja iloisella sydämellä tekiwät. Woi, woi! Sinä olet jo menettänyt kaiken arwosi ja kunniasi kaikkien rehellisten ihmisien silmissä, mutta wanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä ole menettänyt, waan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä. Woi, woi! Sitä wartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan sielun, että wäärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja häwäistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille?--Woi! sinä arwaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kiwulla puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan ilmoittaa: sinä olet ruwennut--juomaan! Kauwan on minulla ollut salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstäwät minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hywää toiwonut ja jolta olen toiwonut saawani niin paljon iloa wanhuuteni päiwinä. Kaikki tuo on toiwomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään kuolewaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan.--Rakas poikani! Seisahda toki ja ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä tieltäsi--palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti woina wastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siweää waimoasi, joka tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset tulewat werrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista ystäwiäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja ajattele sitä suurta ja sywää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi saattanut ja joka sinun on wälttämättömästi kerran nielaisewa kauheaan kitaansa, jos et waan tee pikaista parannusta. Muista wanhempiasi, jotka sinua owat niin paljon rakastaneet ja wieläkin rakastawat, ja jotka jo owat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä wielä lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken ikäämme murheella hautaan?--Woi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa kuormaa päällemme, muutoin me näännymme!--Lupaa nyt, rakas poikani, että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että tahdot wälttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi pahaa taipumustasi wastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat wälttää synnin tilan, niin sinä olet wälttänyt jo itse synnin. Lupaatkos?--Woi! me toiwomme wielä paljon, sillä wanhemman sydän woipi paljon rakastaa, paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toiwoa. Jumala olkoon todistajanani, että nämäkin riwit owat lähteneet rakastawan, mutta siinä samassa huolehtiwan wanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon, että nämät yksinkertaiset sanani tulisiwat, entisten neuwojeni ja opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani owat paperille putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama--isäsi".

Perälässä toiwottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Warsinkin Leena uskoi sydämensä pojasta, että se oli saawa Mikossa aikaan terweellisen muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuwoin waikuttawan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päiwä päiwältä, wiikko wiikolta odotettiin Mikon wastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä kuulunut mitään. Wihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Wapisewalla kädellä awasi Juho sen ja wetäysi waimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon pelkoa kuin toiwoakin ryhtyiwät he sen lukemiseen.

"Hywät wanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän wiime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen nuhteen, jonka se sisälsi. Aiwan odottamatoin ei se minulle kumminkaan ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aawistaa, mitä nyt oli tulewa. En tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja hänen kunniansa polkemisesta; warmaankin he oliwat hywin iloissaan, kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran owat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten seurassa, niin siitä he kohta panewat kokoon hirmuiset juoppo=jutut! Se tullee siitä, ett'eiwät he tunne siwistyneiden ihmisien tapoja. En ole hetikään kyläratin weroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi.--Tämän johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia tosi=asioita warten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."

Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän waaleni hän, sitä enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua rupesi hän niin wapisemaan, ett'ei ollut woida saada sitä päähän luetuksi.

Sen jälkeen walahti Juho woimatonna tuolille istumaan. "Jumalani", sanoi hän wiimein, "parannuksesta ei ole toiwoakaan!--Synti on hänellä wielä luwallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän waan panettelemiseksi!

Kowa, kopea on kirje, ja se on lähtenyt waaransa suuruutta näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Woi onneton poika, minkä murheen saatitkaan wäsyneille wanhemmillesi! Hän itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä turmelustansa siwistyksen tekokuorella; onneton siwistys, jota juuri wiepi suoraan siweyttömyyteen. Hän ei näy käsittäwän ollenkaan siwistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki siweettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa, ja hän nyt puolustaa pahuuttansa siwistyksellä! hänen lankeemukseensa ei ole syynä se wähäinen oppi, jonka hän on saanut, waan oma waromaton sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta wastaan, mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin wahwa; se tekee hänen tilansa kahta waarallisemmaksi. Woi, woi! mennyt on poikamme, kadonnut--auttamattomasti kadonnut".

Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä wastaus=kirjeessään, isänsä lähettämään sydämelliseen waroitukseen! Hän oli puhtaana ja wiattomana temmattu korwesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tawat hänelle tarjoontuiwat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle--uudet waarat, uudet wiettelykset, joista korwen winkaloissa ei ollut kysymystäkään.

Kodin yksinkertaiset tawat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli tottunut, jäiwät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden waikutus loppui ja hän rupesi halweksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kowaa elämän koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään oppinut ja siwistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse tosin tullut koskaan näkywiin, waan sydämen ajatuksena se kumminkin oli aina. Elämän mukawuus ja hempeys tuliwat yht'äkkiä nyt hänelle osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela wertailemaan keskenänsä mennyttä sekä nykyistä elämää ja hawaitsemaan niiden suuren wastakohdan.

Hän rupesi nyt hywäksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukawuuksia, joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein wertaistensa kanssa ja enemmänkin siwistyneitten ihmisten parissa. He ottiwat hänet aina ilolla wastaan, sillä kaikki häntä kunnioittiwat. Noissa seuroissa kannettiin usein toti=aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko wain, kuinka muut tekiwät: he laittowat lasinsa, hän myös, he joiwat lasinsa--rupesipa hänkin pian tekemään samoin; he uusiwat lasinsa--hänkin myös!--"Tämähän on oikein siwistynyttä", ajatteli hän ja--joi. Waikutukset siitä alkoiwat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä walloilleen ja rajaton wapaus pääsi pian woimaan. Puheet käwiwät wilkkaiksi, mutta samassa myös epäwarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään wankkaa tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epäwakaiseksi. Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän käwi ulkona ja, jos oli talwi, koki lumella hieroa polttawaa ja kihisewää päätänsä, jos muu wuoden aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei hän tehnyt selwittääkseen päihtymystään sitäwasten, että olisi sitten juomatta, waan että kestäisi ja jaksaisi--enemmän juoda!--Ensinnä hän häpeili horjuwaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli, ja iloksensa hawaitsi että monen asiat oliwat wielä hullummasti. Se hawainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu. Päinwastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei wielä tuntenut oikeata siwistyksen wapautta.--Kowin monia tuommoisia hupaisia ja wapaita "ilta=seuroja" ei hän ollut wielä wiettänytkään, ennen kuin tuli kerran yöllä kotia niin juowuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös muutoin kuin--konttaamalla!--Aina ei säikähtänyt kowinkaan tuota ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen waan olewan satunnaisen wahingon. Hän koki hoitaa ja waalia miestänsä, riisui waatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olewan hywin nolona.--Aina raukka! Hän ei osannut aawistaakaan, mikä kawala mato jo oli myrkyttänyt heidän onnensa.

Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juowuksissa. Nyt waata hawaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi, että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka pitkitettynä tuottaisi warman perikadon. Hän ei ollut nyt enään yhtäkaikkinen, waan hän wapisi kuin haawan lehti. Kyllä hän koki nytkin hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.

Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan, ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha. Hän waan wertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen huomasi useain hywäinkin miesten olewan siinä suhteessa monta wertaa "wapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä wiroissa olewia henkilöitä, jotka aina iltamilla joiwat kotonaan taikka muualla seura=elämässä niin, ett'eiwät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki oliwat he päiwällä selwät miehet ja yhtäkaikki he toimittiwat wirkansa toimellisesti, ja wieläpä woiwat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahwaan hirweästä ja rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän siwistyksen suurena etuna ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki jonkun kansalaisistaan päiwällä juopuneena!

Kun tuommoiset mielipiteet saiwat hänessä wallan, eipä ole kowin kummeksittawa, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aiwan tarpeettomana--houreena!

Siihen sijaan että olisi ottanut waaria waimonsa hellistä rukouksista ja poikennut pois waaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että heidänkin pitäisi, siwistyneinä ihmisinä, aina pitää warastossa wäkewiä juomia, "suun awaukseksi" wieraille, sillä eihän muka sopinut olla wieraille tarjoamatta suunawausta, kun nämätkin heille niin usein tarjosiwat.

Aina ei yhtään wastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aiwan luonnolliseksi welwollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi pyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lempeästi ja sanoi: "lupaatkos waan Mikko, ett'et rupea itse niitä juomaan?" Hänellä lienee ollut salainen aawistus, että tuo wieraita warten hankittu suun=awaus saattaisi pahentaa asiaa.

Mikon täytyi luwata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut sydämestä, waan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää joutuiwat nuot yksissä neuwoin laitetut wierasten warat Mikon oman suun=awaukseksi.

Mikon juowuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi laihtumaan silmin nähtäwästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä asiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea. Joskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä waaraa, johon hän oli itsensä ja waimonsa saattanut; mutta nuot rukoukset ja waroitukset haihtuiwat kuin ilmaan; ne eiwät pahentaneet, mutta eiwät parantaneetkaan asiaa.

Mikon juominen olikin sillä wälin tullut jo siihen määrään, ettei ollut hänellä juuri yhtään selwää päiwää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta taakkaansa, sillä hän näki, ett'eiwät hänen rukouksensa ja pyyntinsä mitään auttaneet. Niin kauwan hän wielä kuitenkin oli toiwonut, kun eiwät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juowuksissa; mutta kun se tuli jokapäiwäiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo kauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän ensi=alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.

Mikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset kotikyläläiset, rupesiwat häntä kammomaan; he katsahteliwat häneen wilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa oliwat niin kummallisen umpikuljuisia ja kysywiä. Tätä heidän käytöstänsä hän kuitenkin waan kummasteli, arwellen mielessään: millä oikeudella ihmiset tuolla tawalla menettelewät näin oikeassa olewan kelpo= ja oppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.

Hän oli juomisen alottauut siwistyneellä tawalla, mutta pian oli se paisunut kaikkein siwistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty. Alkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja parempia juotawia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi yöllä ja päiwällä minkälaiset juotawat ja minkälaisessa paikassa hywänsä, tiellä tahi myös tien wieressä, ulkona tahi sisällä, pullon suulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai waan jostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!

Tällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi ylön nuot sydämmelliset waroitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo tutun kopean wastauksen.

Mikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset oliwat isälle kielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken sen häwäistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän wiimeisessä kirjeessä.

Noista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan, mistä löytäisi tosi=ystäwiä, ja olikin semmoisia mielestään löytäwinään juoma= ja synti=kumppaneistansa. He hänet ymmärtäwät, he käsittäwät siwistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta ihmisiltä kunniaa, jotka eiwät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi sydämessänsä oiwallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten kautta wähän lewottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.

Harmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan luettawaksi. Waimo-parka tuli nähtäwästi toiselle luonnolle sen kirjeen luettuaan. Wälin tuli hän hywin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen aikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauwan, ennenkun hän taas jälleen waipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toiwo taisteliwat hänen sydämessään. Mikkoa taas waan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta tukea tälle hänen mielestään joutawalle mielipiteelleen ja surulleen, koska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelewan samaa ja murhehtiwan samaa kuin hänkin oli tehnyt.

Kaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma=towereiltansa kunniaa hakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän ystäwyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä tullut epäilystä heidän wilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän menettänyt enimmän osan ihmisien ystäwyyden ja kunnioituksen; jälellä oli waan wähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi=ystäwiä, jos mieli oli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.

Hän haki nyt tawallista useammin noiden oiwa=ystäwien seuraa kotona ja kylässä, ja naukkuja otettiin nyt tawallista tiheämmästi. He oliwatkin hywin kohteliaat ja tyrkyttiwät Mikolle tawallista enemmän wäkewiä juomia! Waan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä isän nuhtelewa, surkuttelewa ja sääliwä kirje oli aina waan mielessä, waikka kuinka halwalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin rauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo eroamisen aikomuskos juomatowereita oikeen näytti harmittawan! Joukon miehissä he silloin kääreyiwät Mikon ympärille ja alkoiwat ikäänkuin yhdestä suusta estellä.

"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt wähemmälläkin wauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan kuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän syönyt hapan=kaalia etikan kanssa", ja monta muuta semmoista lausuiwat he. Heidän ystäwyytensä näytti rajattomalta, ja tawallisesti saiwat he woiton, sillä Mikon tahto oli wielä kowin heikko ja woima wielä heikompi.--Hän jäi tawallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota synnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman omantunnon ääni uusilla--ryypyillä!

Joskus kyllä oli Mikko hawaitsewinaan juomakumppaleissaan iloa siitä, kun hän joutui juowuksiin. Silloin heidän wälilleen ilmestyi salaisia merkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän kuitenkaan antanut päästä waltaan niin oiwallisista ystäwistä.

Mutta eräänä kertana tuli Mikko niin juowuksiin, ett'ei woinut enää pystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata.--Hän tuli niin woimattomaksi, ettei woinut silmiänsäkään awata, waikka ymmärrys, taito ja kuulo oliwat kumminkin jäljellä. Ystäwät senwuoksi luuliwat hänen olewan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.

"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen", sanoi silloin joku heistä pilkallisesti.

"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä", säesti toinen.

"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo olemaan kanssamme", lisäsi kolmas.

Mikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne käwiwät kipeästi kuin puukon pistokset hänen sydämeensä.

Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaiwattu olisi. Mikko, häweten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hywäin ystäwäin parissa, jotka warmaan peittäwät hänen heikkoutensa. Mutta siihen sijaan että he sen olisiwat tehneet, astui eräs towereista sen sängyn tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, siwalsi peitteen pois päältä ja sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille niin wälttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hywäksyiwät.

Mies, joka oli tullut asialle, waaleni ja lähti kauhistuen pois.

Nyt käsitti wiimein Mikko täydessä walossa, minkälaisia ystäwiä nuot juoma=towerit oliwat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja wielä suurempi ilo siitä, kun saiwat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eiwät näkyneet pitäwän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsiwat. He oliwat itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli, eiwätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän wuoronsa, mutta he eiwät palkinneet sitä ystäwyyttä ystäwyydellä.

Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selweni Mikko pian ja isän nuhde=kirje selkeni nyt aiwan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottawalta ja tarpeettomalta parjaukselta, waan lapsensa perikatoa huolehtiwalta, rakkaalta ja waroittawalta wanhemman neuwolta. Mikko nyt rupesi oiwaltamaan, mitä wanhempansa oliwat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto noiden ainoain luultujen ystäwien epärehellisyydestä laatiwat nyt hänen sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut wielä ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siiwotonna kuin olikin kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.

Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli lewottomana odottanut miehensä kotiintuloa. Hän tuli wastaan surullisen hiljaisena, riisui siiwottomat Mikon waatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata. Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel silmissä tunnusti hän nyt waimollensa, että hän oli wäärällä tiellä. Se oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään.--Aina ei ollut koskaan ennen semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot kyyneleet eiwät olleet sortuneen elämän, waan lujan toiwon kyyneleitä. Ne nousiwat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä saanut kipinän waloa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kowaa sai Aina wielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hywille aikomisille arwaamattomia esteitä.