Chapter 3

Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, waan kirwein ja auroin, ja noilla aseilla walloitti hän wähitellen alaa ihmis=asunnoille. Wiimein hän rupesi saamaan lisä=wäkeä tuohon taisteloonsa, sillä kymmenkunnan wuoden päästä rupesi hänen takanaan pyörimään hänen wanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo warawäki, mutta rohkeasti astuiwat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korwen rintaan ja alkoiwat siinä toimia mitä woiwat. Ainahan tuolla oli jotain, joka heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti rewitty pensas, risu tai puun palanen, jonka he jaksoiwat kantaa loimoawaan nuotioon; milloin sieltä tuli esille joku pieni kiwi tai kanto, jonka he jaksoiwat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas kiepsuiwat lisä=painona isänsä laittaman wiwun nenässä, kun joku kiwi tai kanto oli maasta ylös wäännettäwä, ja noin oliwat he kaiket päiwät isällensä wähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen sydämessänsä.

Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hywä ominaisuus: hän osasi säästää, ja näiden kahden awunsa turwissa tuli hän wiimein siihen tilaan, että woi hywinä wuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja jos tuli katowuosi, söiwät he pettua, sillä Juho pelkäsi welkaa pahemmin kuin kuolemaa.

Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen korkeampaakin kutsumusta. Ei, waan hän oli jo pienestä poikasesta pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja; kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.

Juho oli syntynyt köyhistä wanhemmista, joilla ei ollut pojallensa perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa, jonka he istuttiwat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt orwoksi ja mailman myrskyjen waltaan, mutta nuot hänen sydämeensä kylwetyt totuuden siemenet oliwat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne oliwat aina walaisewana lamppuna hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estiwät hänen horjumasta niissä waaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona.--Olipa se jalo ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö, jonka koi syö ja ruoste raiskaa?

Nuorena oli Juho joutunut wieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta hywällä, säwyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään, saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli hän jo oppinut säästämään ja joka wuoden palkastaan saanut säästöön, mitä ei wälttämättömästi tarwinnut tawalliseen waatteukseensa. Tuolla tawalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siweään ja Jumalaa pelkääwäiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian awiopari ja Juholla oli senwerran wuosisäästöjänsä tallella, että hän woi lunastaa häwiämäisillään olewan Perälän uudistalon; sillä tawalla Juho oli tullut Perälän isännäksi.

Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia. Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko, kaimaksi ja muistoksi Juhon isä wainajalle. Jo aikaisin näytti hän erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja sukkelat lauseensa ja wastauksensa poistiwat usein ne sumut isän sydämestä, joita elämän huolet wäliin sinne synnyttiwät. Mikko oppi niin pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin itsestänsä; ei tarwinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin sanat ja lauseet selkeniwät itsestään, ja mikä wielä ihmeempi, Mikko käsitti kohta luettunsa sisällyksen!

Kun poika kaswoi isommaksi, hawaittiin hänessä semmoinen opin halu, että sitä oli mahdoton wastustaa. Hänen isänsä oli wälttäwä kirjoittaja ja sen ohessa wielä oiwallinen luwunlaskija. Pian omi Mikko nuot wähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etewämpi isäänsä kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota kaikissa niissä wirkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tuliwat käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin ruwennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.

Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei hän olisi tuonut selwää tehdä!

Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat. Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku pojalle itselleen kuinka hän oli niin hywä oppimaan kaikkia aineita.

"Minusta on hywin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selwä, jonka tähden ei siinä luulisi olewan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle wastaukseksi.

Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kowaan maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa ja tieteilemisensä eiwät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi, laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko=askareihin, waan hän teki työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan tehtäwiin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan raskaalla ja alakuloisella mielellä, waan iloisena ja raittiina teki hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin peuran warsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa tarwittawiin käsitöihin ja ne tuliwat hywästi ja joutuisasti tehdyiksi.

Puhtaana kaikista paheista niinkuin korwen turmelematon kaswi ainakin, ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiwäkensä eikä kyläläisiensä kesken, waan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja wiattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa pysymään iloisella ja hywällä tuulella. Noita sanan=solmuja olikin hänellä niin runsas warasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut wiskata äkkiä mausteita ja höysteitä. Useinpa oliwat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta uhkuiwat niinkuin kuiwumattomasta lähteestä.

Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tawoilla tuotti Mikko kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos kohtakaan ei warakkain paikka yhteiskunnassa.

Kenenkään kynä ei woi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harwallapa oli semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka, terwe, wiisas, jotenkin oppinut, työteliäs, wirheetön, wiaton, kaikille rakas ja kaikkia rakastawa, turmelematon nuorukainen,--olipa siinä wanhemmille ilon ainetta.

Kun Mikko oli parinkymmenen wuoden ijässä, rupesi kirkkoherra puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattawaan wirkaan. Ensimältä tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin rupesi heissä kummassakin kytemään toiwon säde ja he suostuiwat esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tawannut innokkaampaa ja halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen käwi helposti ja oppiaineet tarttuiwat kuin naulatut pojan päähän.

Wiimein walmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle. Tämä ja muu opettajakunta hämmästyiwät kowin, kuullessaan anomusta. Metsän korwesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa, jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajatteliwat he keskenänsä ja he pitiwät Mikko=raiskan suorastaan mielenwikaisena. Mutta kun poika weti lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilwehymy, jonka tuo outo asia ensin oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.

He suostuiwat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin loistawasti tutkinnon läpitse, ett'eiwät hänen tutkijansa saaneet häntä kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän niin tarkkoja wastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyiwät. Tutkinnon loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan waan todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytywäinen".

Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hywäksytyn todistuksen kaikissa tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti Mikon tutkinto=todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja riwi riwiltä hänen katsantonsa kirkastui. Wiimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toiwoakaan! Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä! Todistus on niin hywä, että wirka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla leipää--ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä ja toiwotti heille onnea. Molemmat kiitteliwät wuorostansa kirkkoherraa paljoista waiwoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja sitten ke lähtiwät kotia.

Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kowaan työhön, kun hän oli noin loistawalla tawalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli turmeltumaton korwen poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kowa maantyö olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli useita.

Nyt juuri tuli eräs otollinen wirka awonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hewonen seisoi waljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä wallitsi nyt erinomainen suru= ja haja=mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla hywinkin tyytywäisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän ei waan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan. Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen rakas poikansa, joka wanhemmilleen oli tähän astui tuottanut waan pelkkää iloa, saattaisi wielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt lähtewä awaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Wiatonna, turmelematonna--yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä kodista, wastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös wastaan ottamaan--pahennuksia. Niinkuin korwen puhdas kukka, tuli hänen poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän asti wielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä uudistuwissa iskuissa, jotka tulewat joka aika ja joka haaralta ja aina uudistetuissa muodoissa?--Kenties oliwat nuot tuommoiset ajatelmat syynä Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä--oli miten oli, annamme Juhon olla alakuloisena ja miettiwäisenä, sillä hänellä on kahdenlainen oikeus siihen, hänellä on--sydän ja hän on----isä.

Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi. Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hywästi jättöään. Wiimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "hywästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista waiwoistanne ja paljosta rakkaudestanne!"--"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet kaswanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet kimalteliwat molempien silmissä, eikä kumpikaan woinut sen enempää sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hywästi äitinsäkin, joka ilon ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten wielä tuli weljien ja sisariensa wuoro ja wiimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan. Kauwan seisoi Perälän perhe wielä huoneitten solalla ja katseli lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkywistä, palasiwat kaikki muut huoneesen, Juho yksin jäi wielä sittenkin kauwaksi aikaa kujalle ja katsoi yhä waan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt. Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me tiedämme, että kun hän wihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen rinnastansa sywä huokaus.

Paljon ei sinä päiwänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista wähemmän puhui Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän waan. Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei woinut. Sanomaton tuska tuntui häntä ahdistawan--mikä?--sitä ei hän tiennyt itsekään; mutta siltä waan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon, mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan omasta ruumiistansa--oikean kätensä; wieläkin enemmältä tuntui Juholle hänen wahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aawistus tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut--poikansa.--

Walpas waimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olewan syytä panna noin pahaksesi lapsesi onnea."

Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt. Hän loi teräwän silmäyksen waimohonsa ja toisti pitkäweteisesti "onnea!" Waimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettawaksi. Waimonsa ystäwällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tawalla tuli elämä wähitellen Perälässä entisellensä.

Moni neito oli jo kauwan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja toinen siwistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitäwän kenestäkään.

Perälän Juho tiesi aiwan hywin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hywä olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkiwan itsellensä puolison. Wieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi wihdoin Mikon--wäärälle tielle. Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta waarin ja wei poikansa kahdenkesken. ** "Etkö ole ajatellut jo walita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä pojaltansa.

"Kyllähän sitä pitäisi, waan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi Mikko.

"Sinnehän se meneekin, kun kowin kauan walikoi; wiimein luu saattaa kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.

"Kumminkin on se jotenkin waikea tehtäwä."

"Ei se ole mikään waikea, kun ei rupea itsensä kanssa kowin pitkiin neuwottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; walitse se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"

"Olisihan minusta mieluinen tuo ... Wirtalan Ainakin", sanoi Mikko ujosti.

"Walitse sitten hän!"

Ensi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa awioliittoon: Mikko Perälä ja Aina Wirtala.--Nuoruuden rakkaus ja ystäwyys oli sysännyt syrjään kaikki kunnian kukkuloilla loimoawat tähdet.

Ei yhdelläkään asian ymmärtäwälläkään ollut syytä nurkua Mikon waalia. Kookas, täyteläinen, kaunis ja hywillä luonnon lahjoilla warustettu neito oli tuo Wirtalan Aina. Hänellä oli arwokkaat ja kunnialliset wanhemmat ja he oliwat tyttärensä kaswattaneet henkisessäkin kehityksessä, kaikissa niissä siwistysaineissa, joita warakas talonpoika mahdollisesti woi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat Ainan hyweet oliwat: puhdas, wilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen, hywämaineinen ja siiwo käytös.

Wirtalassa wietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko ja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi, toiwottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle käwi, sillä ei oltu osattu wähääkään aawistaa, minkä kepposen Mikko teki täällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin oliwat wähän nyreissään Wirtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän kaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko ja Aina heitä hetkisen hilpeästi hywitteliwät, yhtyiwät ainakin ulkonaisesti hekin toisten iloihin.

Mitäpä siinä muuta oli. Awiokuulutukset käwiwät tawallista, laillista rataansa, wihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni kadehti ja wielä useampi ylisteli, tullut awiopari.

Peräläisten kaipausta liewenteliwät aika ajoin sydämelliset kirjeet nuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin käwiwät kaupunkimatkoillaan aina terwehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasiwat kotiaan, tuliwat he kohta Perälään ja sanoiwat: "Terweisiä Mikolta ja Ainalta!" ja noiden terweisten tuojain silmät säkenöiwät ilosta ja tyytywäisyydestä. Silloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: "mitä sinne kuuluu?" Kun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin pitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaawille ja terweisiä tuowille kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota "sinne kuulumis=kysymystään", mutta he eiwät waan koskaan tienneet "mitään erinomaisia", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein tyytywäinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan olisi pitänyt saada, tawallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen, joka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja joka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita maailmalla on niin runsaasti wirittää ihmislapsien eteen; hänellä oli syytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarwaamatta heille syytänyt murheettoman ja hempeän elämän.

Erään kerran tuotiin taas terweisiä Perälän wanhuksille ja Juho oli oitis walmis kysymän tuojalta wanhaan totuttuun tapaansa: "mitä sinne kuuluu?"

"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina waan on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan", sanoi terweisten tuoja huolimattomasti.

Juho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käweli kiireesti pois, pois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota hän ei olisi suonut kuulewansa;--hän aawisti jotain, aawisti----pahaa.

Sen erän perästä muuttuiwat Juhon mielipiteet aiwan toisenlaisiksi. Hän menetti nyt kaiken toiwonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttawan pojastansa ja hänen waimostaan. Hän koki kaiken tawoin saada tietoonsa syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti luotettawilla ihmisillä häneltä syytä pahoinwointiinsa, mutta kaikkiin salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta wastauksen, että hän on kaiken puolin terwe ja että kaikki asiat owat hywin.

Yhtähywin sai Juho tämän jälkeen terweisen=tuojilta kysymykseensä, "mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä wastauksia. Eräänkin kerran sanoi kysytty: "no--(hän piti wäliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)-- eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain walhetta ja miehen katsantokin oli epärehellinen; wäliin loi hän tutkiwan, mutta salaawan katseen Juhoon, wäliin loi hän taas katseensa pelkääwäisesti maahan. Kaikki terweisten tuojat tästä lähtein alkoiwat tulla samanlaisiksi; waan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selwille tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi käynyt liittoon häntä wastaan.

Juho parka käwi nyt kowin huolelliseksi. Se salainen pelko ja selittämätön aawistus, joka häntä oli waiwannut siitä hetkestä pitäin, kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan" ja ne terweisten tuojain epäselwät lauseet ja jotain salaawat silmänluonnit tunkeusiwat aina waan sywemmälle huolehtiwaan isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta mikään ei woinut auttaa, sydän pysyi waan lewotonna ja kysywänä. Wäliin oli Juho oikein wihainen itsellensä, kuin hän joutawia mietti ja murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella, että kaikki asiat saattaisiwat olla hywin. Mutta kauwan ei kestänyt tuo tekolewollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aawistukset tuliwat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään ja luulojaan ilmoittanut koskaan waimollensakaan, sillä ne eiwät olleet todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi waimonsa woimia, ett'eiwät ne kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua, waikkapa waan arweluna.

Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjewaihto Juhon ja Mikon wälillä harweni harwenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäiwät kokonaankin wastaamatta; terweiset myös alkoiwat harweta. Ei Juho maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia luuloja, sillä hän toiwoi niin ajattelewina hetkinä, kuin kirjoittaessa on, että kaikki hänen luulonsa toki lienewät waan pelkkiä houreita.

Mutta muutamana päiwänä palasi yksi Juhon luotettawa ystäwä kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terweisiä Mikolta ja Ainalta", waan hänen äänensä wärähteli noita terweisiä sanoessaan.

"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla silmillä.

"No--oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi samassa peittäwän, epäilewäisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka kanssa he oliwat kahdenkesken.

Juho nousi ylös. Hän läheni ystäwäänsä, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauwan sydämessäni tietänyt, että ihmiset salaawat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei woida silloin poistaa. Sano sinä, ystäwäni, kaikki mitä tiedät, minä warustan itseni elämäni kowimpaan koetukseen."

Ystäwä huokasi raskaasti eikä wastannut yhtään mitään. Koetettiin pitkittää waiti=olemalla, mutta koko waiti=olemisen ajan katsoi Juho ystäwäänsä rukoilewasti ja kysywästi silmiin. Sanat eiwät kummallakaan puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he hetken aikaa oliwat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi wiimein Juhon suusta kysymys: "noh, ystäwäni?"

"Mikko on ruwennut..."

"Mikko on ruwennut mitä tekemään?"

"Juomaan", sanoi ystäwä tuskin kuultawasti.

Sywä hiljaisuus sai taas wallan. Tuossa ystäwänsä lauseessa kuuli Juho nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauwan oli turhaan halunnut kuulla. Mutta noiden asioiden selweneminen mursi ennestäänkin jo pahaa aawistawan ja pelkääwän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsiwän isän sydämessä nyt aaltoiliwat, eiwät woineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen oliwat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäwäänsä wastapäätä, silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli lewottomasti ja raskaasti. Ystäwä lähestyi wiimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kowan sanoman sanoin sinulle, ystäwäni, sinä et näy jaksawan sitä kantaa--sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa tuota uutista".