Chapter 2

Tupa oli wihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä ja rotewa wihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja tyttö antoi hänelle ehtimiseen niin woimallisia tyrkkäyksiä, että upseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset wenäläiset nauroiwat täyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin oliwat asiat Heikin tupaan tullessa.

Heti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen, mutta ei Heikki arwellut hetkeäkään, waan hän astui kiusaawan upseerin luo ja antoi samassa hänelle semmoisen korwapuustin, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsiwät sekä Heikki että Liisa ulos owesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi sen siwumennessään Liisalle ja sanoi: "juokse metsään päin"; itse lähti hän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki kuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat: "Pue ensi tilassa nämä waatteet yllesi ja pelasta itsesi--huomenna minä tappelen. Hywästi!"

Wiholliset eiwät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eiwät he hywäksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa; he päästiwät wain sydämellisen naurun, nähtyään minkä nawakan korwapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut upseeri tointui kuperkeikastaan, siwalsi hän aseensa seinältä ja lähti Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea juoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon ison nawetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta tulemaan eräs toinen wihollinen, jonka sylissä oli sotawäen limppuja niin paljon kuin pysyi.

Hänelle morahti takaa ajawa wihollinen jotain ja juuri kun Heikki kerkisi solaan, oli limppu=wenäläinen solan toisessa päässä häntä wastassa ja takaa=ajajan pistin wälkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki tuhon itsellensä tulewan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei leipä=wenäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä limppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella woimallaan ja seuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen ja limput romahtiwat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuiwat kelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. "Jei ponimaju", ärjyiwät ryssät, mutta sillä wälin kannikoitsi Heikki jo kaukana wainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saawuttaa.

Samaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen käwelewän poispäin wihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle, jossa ei wihollisen etuwartioita ollut, eikä luultu tarwitsewan; hänellä oli wanhat kuluneet waatteet päällä ja karwalakki=reuhka päässä.--

Neljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän ilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta neljännes=tunnista, jonka arwaamattomat seikkailut oliwat häneltä wieneet.

VI.

Yö oli kulunut, uusi päiwä tullut, mutta tuo päiwä toi uusia waiwoja ja ponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toiwoja; mainerikas oli se päiwä.

Tiheitä wiholisparwia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja taajeni ja kiireesti loiwat he pattereita ja asettiwat tykkejänsä niihin. Sillä wälin oli Klingspor, tuo ankaran warowa marsalkka, täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin. Wenäläiset rupesiwat nyt kiiwaasti päällekäymään ja melkeinpä aiwan syyttä, sillä eihän nuo siiwot suomalaiset sen enempää waatineetkaan, eiwätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun wain saiwat muonansa korjatuksi, että jaksoiwat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa, ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja wielä enempää waatiwat wiholliset eiwät olisi suoneet suomalaisille sitäkään wähäistä etua, waan tahtoiwat anastaa wielä heidän muonansakin.

Klingsporin muonat joutuiwat niin ahtaalle, että täytyi ruweta wihollisen wauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen, samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne tielle. Wihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot oliwat jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä tehtämän piti.

Jo annettiin käsky wihollisia pidättäwille parwille peräymiseen ja kaikki totteliwatkin käskyä, mutta kah; eräs parwi tuolla joella, se ei peräydy askeltakaan, waikka wihollinen melkein ympäri jo sitä piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parwessa on Heikkikin.

Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelewalle Heikille:

"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"

"Ett'enkö pakene?"

"Niin."

"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin häpeällinen pako."

"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen, niin lähde nyt tarkastelemaan wihollisen asemaa, erittäinkin patteria, ja jos nahkasi terweenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me ryntäämme."

"Heti paikalla, herra majuri."

Heikki lähti.

Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki waaralliselle wakooja=retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän wiereen ja niin hän hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs rotewa wihollinen toiselta puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa oliwat yhteen koskea. Molemmat wainolaiset tunsiwat heti toisensa, sillä tuo wihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen wangitsija, jolle Heikki oli eilen niin nawakan korwapuustin antanut.

Koston himossaan päästi wenäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän painetinsa seinää wasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi. Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia sywälle purskahti wihollisen painetin kärki kuiwaan honkaiseen seinään. Niin käwi, mutta samassa tuokiossa putosi wihollisen oikea käsi werisenä maahan--Heikin miekka oli katkaissut sen. Wihollinen kaatui ja Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.

Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot wihollisen asemasta, palasi hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille hawainnoitaan, kun tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin kertomusta lewollisesti huolimatta wihollisen kiertotuumista yhtä wähän kuin peräymiskäskystäkään.

Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli waarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo pelastus=joukko kääntyi wiholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä wauhtia ryntäsi wihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasiwat jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasiwat he wihollisen keskustan ja nyt wasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoiwat uudestaan jyristä, kiwäärit paukkua, painetit alkoiwat werisen paininsa ja kiwäärin perät kowan kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä olewille Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyiwät päin ja hurraata huutaen töytäsiwät tappelun tuoksinaan. Pian oliwat wiholliset wiskatut etelä=puolelle jokea, mutta siellä tekiwät he kanuunainsa ja huoneitten suojassa kowaa wastarintaa.

Hertzen lähti nyt joukkoinensa wihollisen patteria walloittamaan. Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsiwät suomalaiset wain eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riweistään kaatuikin. Heikki oli noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he oliwat patterille pääsemäisillään, siis aiwan kanuunain suun edessä, rupesi wihollinen tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille seljällensä.--Eräs talonpoikaisissa waatteissa olewa nuorukainen oli seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän kumoon.--Sillä wälin oliwat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli wiholliset patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä omistajiaan kohden. Suomalaiset käwiwät kaikkialla urheasti päälle ja eipä aikaakaan, niin oli wihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla etelää kohden.

Suomalaiset oliwat woittaneet, tappelu=tanner oli heidän ja wihollinen oli pakosalla; kaksinkertaisen woiman ja rohkeuden tunsiwat he nyt rinnoissaan.

"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille tappelun loputtua.

"Niin, me emme paenneet ja wieläpä woitimmekin ja niin loistawasti. Häpeä=pilkku on nyt werellämme päältämme pesty, ja totta puhuen, urhoollinen Repo, suurin kunnia woitostamme oikeastaan tulisi sinulle, sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus wastoin ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.

"Ei niin, herra majuri. Minä olen wain täyttänyt pienen osan tässä suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen weristä säiläänsä.

VII.

Seuraawana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä iloittiin onnen ensi=aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa. Mutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olewan surua. Pahasti haawoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla. Himmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa waloa huoneeseen. Lääkäri koettelee huolellisesti sairaan waltimoa ja muuttaa ehtimiseen jää=kääreitä hänen päänsä ympärille; haawoitetun olkapään päällä on myötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu synkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen katseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.

"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kuiskasi soturi wiimein.

"Heikko hän on, mutta Jumalan awulla woisi hän tointuakin, waikk'ei hänessä ole werta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen waltimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin", sanoi huolellinen sota=lääkäri.

Soturi huokasi helpommin.

Towin päästä sanoi lääkäri:

"Nyt minä woin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää wielä tänä yönä käydä monessa paikassa; hoitakaa wain sairasta niinkuin minä olen käskenyt."

Werisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja puristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä, ettei hän woinut puhua.

Tuon pienen mökin akka tuli soturille awuksi ja yhdessä he hoitiwat sairasta.

Kun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään ympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.

"Heikki!" kuiskasi sairas tuskin kuultawasti.

"Niin, paras ystäwäni", kuiskasi soturi wuorostaan, kallistuen sairaaseen päin.

Sairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja wieno puna nousi hänen kauniille ja kalpeille kaswoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt tahtonut wäkisinkin elää.

"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni nähnyt; wäärin olen sinua tuominnut--te woititte", sanoi taas towin päästä sairas katkonaisesti kuiskaten.

"Me woitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi", sanoi soturi wärisewällä äänellä.

"Sinun tähtesi tahdon minä elää--häpeämme on poistettu, Heikki", sanoi sairas ja ojensi terween kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti hellästi omaansa.

Sanomaton autuus näkyi lepääwän sairaan kauniilla, naisellisilla kaswoilla.

Naisellisilla?!!! Aiwan niin.

Olemme jo ennen maininneet wihollisen patteria wastaan rynnäkköä tehtäessä erään talonpoikais=pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan sytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. "Tuo meidät pelasti, hurraa! eteenpäin pojat!" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtawan. Sittemmin nähtiin saman nuorukaisen, wihollisen kanssa käsikähmässä ollessa, huimiwan ja hutkiwan wihollisia seipäällänsä minkä ennätti. Tulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen enempää lukua pitämään; wasta sitten kun sodan liekki oli sammunut, ruwettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haawoitettuja. Heikki oli patterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä maassa makaawan, talonpoikais=puwussa olewan nuorukaisen. Tuntui kuin suuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aawisti ja pelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö ja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä wielä henkeä. Kuka woipi kertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman morsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säweämmän miehenpuolen puwun päällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki haawoitetun wuotawan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi hänet muiden awulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän hakemaan sota=lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haawan paremmasti. Parwi wihollisia pääsi patteria walloitettaessa pakoon ja heitä takaa ajettaessa lennättiwät he laukauksen ja se haawoitti Heikin morsiamen.

"Hywästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hywäin ihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua", sanoi Heikki aamulla rakkaalle sairaallensa.

"Hywästi, Heikki! Ole wastakin urhoollinen", sanoi sairas, nähtäwästi wirkistyneenä.

Heikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki tapahtumat.

"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa ihanasta woitostamme", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet nousiwat hänen tunnokkaasta sydämestään.

Huomattawa on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haawoitetulle morsiamellensa tarpeellista hoitoa.

VIII.

Aikaa on kulunut. Taistelut owat taistellut, woitot owat woitetut, ilot iloittu, tappiot owat tapatut, surut surtu. Sodan werinen liekki on tauonnut ja Wenäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen siteen ja korjannut Suomen mahtawien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin käwi, sillä he taisteliwat monilukuisempaa wihollista wastaan, niinkuin karhut, joilta pojat owat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin, joka ei kyennyt urhean Suomen wäen mainehikkaita woittoja hywäksensä käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen Ruotsin kuningas, Kustaa IW Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan seuraten ei kuunnellut wiisaampien neuwoja eikä laittanut wähäiselle Suomen wäelle tehoisaa apua, waan heitti heidät ja maan oman onnensa nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisiwat hukkaan taistelunsa taistelleet, turhaan werensä wuodattaneet, mutta eipä niinkään. Wenäjän silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen kansaa. Minkä wuoksi? Senkötähden että hän oli walloittanut heiltä maan? Ei sentähden, waan sen wuoksi, kun tuo kourallinen wäkeä teki hänen mahtawille laumoillensa niin urheaa wastarintaa, että hänellä oli työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä wuoksi hän sanoikin: "Suomen kansa on korotettawa kansain joukkoon". Senpä wuoksi hän soikin Suomelle erikoisen waltiollisen aseman, wieläpä hän lisäsikin niitä etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.

Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän kiwäärin kuulan reidessään ja ison arwen poskessaan, jotka osoittiwat, ettei hän suinkaan ollut huonoimpia waltiollista asemaamme laatimaan.

Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olewan tilan, jota hän rupesi työllä ja toimella woimaan panemaan--Liisan kanssa tietysti, sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa. Yhdessä he sitten hyöriwät elämänsä eduksi ja eipä wiipynyt kymmentäkään wuotta, ennenkuin heidän rappio=tilansa oli hywässä, elättäwässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita---- perillisiä. Liisa piti kiwäärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei ole ollut, eikä ole kehno mies".

Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin wainotantereelta. Hän kaatui Koljonwirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan. Hän ei siis nähnyt wäwypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut niin kelpo wäwyn.

Repola? Niin, niin Repola!--Suku=ylpeys oli siellä pysynyt täydessä woimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun tuo ottopoika oli saanut tawarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa, tuhlaria ja irstaista elämää wiettämään ja ennen pitkää oliwat Repolan suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli harmista ja ukko joutui sokeana--ruodulle! Tuota lankeemuksensa wikaa ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti wain onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.

Heikki ei woinut hywällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin tuumiin, niin sywästi oli hän paatunut omaa, wastaansa rikkomatonta lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa, ennenkun isä wastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta lähteneen jalon tarjouksen.

Nurpealla mielellä ja wähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa. Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli wietellyt hänen poikansa. Waikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa, ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".

"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska woimme appeni kanssa yhdessä elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.

Suku=ylpeys ei ollut wieläkään lannistunut!

Woi, woi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa, monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo inhottawa suku=ylpeys maailmassa tuottanut ja harwat tuolle salakarille joutuneet siitä eheänä pääsewät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harwemmin sille, jota kosto tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.

Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä eliwät Heikki ja Liisa.

TAHDON WOIMA.

Pieni oli kylän takalistolla olewa Perälän uudistalo. Pienet oliwat wielä talon tiluksetkin, joita wasta toinen miespolwi koki laajennella, raiwaamalla wähän kerrallaan korwen lonkeroita. Edellinen miespolwi oli jo wäsynyt, taistellessaan kowaa luontoa wastaan ja laskenut päänsä lepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen waimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille lahjoittanut. Kowasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin monilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa wanhoilta taloilta hylyksi jäänneessä korwen kolossa. Kowaa wastarintaa Juholle tekiwät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset, wuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, oliwat hirret hakanneet ja wieneet rakennus=aineiksensa. Sitkeästi wastustiwat tuhoa ne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eiwät olleet kyläläisille kelwanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää kaswanut nuori metsä. Woimia ja ponnistuksia kysyiwät Juholta ne kiwet, jotka maan muodostuksen aikoina oliwat sattuneet matkallansa jäämään lewähtämään Perälän tiluksille, wähääkään aawistamatta, että he siihen jäisiwät niin kauwaksi, ja että he wielä kerran olisiwat kyntömiehen tiellä.

Näyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisiwat olleet kaikki turhat noin mahtawaa ja monilukuista wastustaja=kuntaa wastaan----mutta kuitenkin--askel askeleelta otti hän woiton heistä. Yhden ja toisen aarnio=puun juuret hakkasi hän poikki juurikirweellänsä; sitten pani köyden puun latwaan ja weti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja weti ne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan. Kantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja wyörytti ne sitte suurella waiwalla yhteen läjään. Siinä saiwat ne sitten kuiwua, jonka tehtyä hän antoi nuot woitetut, ankarat wastustajansa kaikki kuluttawan tulen nieltäwäksi.--Yhden ja toisen kiwen alle kaiwoi Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-wiwun, jonka awulla wäänsi kiwen ylös ja wieritti sen sitten, kankien awulla, tekeillä olewaan kiwiaitaan, niin että tämä taas sai wuosituhansia kestäwän, waikka wähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kiwi olemaan Juhon walloituksen tiellä, ett'ei hän woinut sitä wipujensa awulla nostaa ylös, eikä kiwi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä terwasjuurakoita, asetti ne tuon wastusta tekewän kiwen päälle ja sytytti ne palamaan. Tuota tuimaa elementtiä säikähti kiwi niin, että se, suuresti poksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun walkea sammui, oli kiwi niin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle. Noin woitti Juho alan, jonka ne kannot ja kiwet oliwat ennen allansa ja siis omanansa pitäneet.

Wäliin kun hän oli iltamalla kowin wäsyksissä ja uuwuksissa päiwän ponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoiwo tahtoi walloittaa hänen mieltänsä; sillä työn paljous, wastustajainsa lukuisuus, lujuus ja taipumattomuus, näyttiwät woittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän ilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli wastaan hänen lempeä waimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli koko päiwän wakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla, waan wielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, wielä jaksoi hän kiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia waatteita; wielä jaksoi hän sanoa ystäwällisiä ja lohduttawaisia sanoja työstä wäsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; wielä jaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän nuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho jaksanut wastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen sydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja waimo hyöri waan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella alttiiksi antawaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja lapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset juoksenteliwat lattialla ja tekiwät wiattomia lasten leikkejänsä, pyrkien wäliin kilwalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt äitinsä wälityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottawasti silmiin ja--eipä aikaakaan, niin oliwat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet ja kaikki epätoiwon synkät haamut haihtuneet kuin sawu tuuleen. Kun hän wielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa keskessä ja niin wirkistää wäsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla iloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kowan korwen rintaan ja kahta ankarammin ryhtyi hän walloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi woittaa ja hän oli saanut tahdollensa woimaa kodin lemmestä ja tulewaisuuden toiwon kirkas säde walaisi nyt hänen sieluansa.