Chapter 6

"Minkälainen mies teidän rowastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitäwät?" kysyin oppaalta pitkän waitiolon perästä.

"Rowasti on hywä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän wie kaikki porotkin takoista", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.

Wielä samana päiwänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

Useita wuorokausia wiiwyin sielläkin asioitteni wuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauwantaipäiwänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä=aamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hewoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hywä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisiwat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuiwat kirkkoportin eteen ja laskiwat paarinsa maahan; he odottiwat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tuliwatkin piakkoin, ja oliwatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tawannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin rowasti olisi wieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset warastawat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?", kysyin eräällä lähelläni seisowalla mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain wastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, waikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse. Tuo minun wanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylimääräisistä waiwoistansa tuolla kaupunki=matkalla, ja tuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantowirreksi:

"Suur surkeus ja waiwaisuus, on täällä murheen laaksos:" j.n.e.

Kai tuo kantowirsi oli rowastin määräämä, Puutteen Matin rowastin.-- Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa oliwat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja waiwaisuudessa.

Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä.

Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois menneitten wiimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tawallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Kewäinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan kowiin kokkareihin, ja sentähden romahti kowasti kun rowasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntywän kaiun seasta kuuluwan ääni: "Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia.-- Minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattowäen seasta. Waljuakin waljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama waimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kaswoin seisoi hän puolialastomien ja wilusta wärisewien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti wain yhteen ja samaan paikkaan miehensä arkkuun. Minä en mennyt waimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selwässä tiedossa, jonka tähden ne eiwät tarwinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntewilta tarkemmin wainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt wäsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.--Rakkaus on lain täyttämys", oliwat rowastilla saarnan aineena. Suurella woimalla, painolla ja hywillä lahjoilla selitti rowasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen woima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta welwollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin wakuutettiin. Kiiwaimman saarnan aikana tunkeusi wäkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hywä kirkonmies". Waikutuksettaan ei tuo pontewa saarna näyttänyt menewänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rowasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala on kaikkiwiisaassa armoneuwossaan nähnyt hywäksi poiskutsua täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen, hänen elettyänsä 42 wuotta, 3 kuukautta ja 8 päiwää.

"Mik' on riista, tawara? Lika, multa katoowa: Aikas pian köytyy kyll', Murhe myöt' on molemmill'".

Sillä tawalla teki rowasti Puutteen Matille wiimeisen palweluksensa ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tawalla, sillä kowa äänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäwäänsä tehdessään. Kun rowasti luki tuota wirren wärsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän antaisi mitään arwoa rikkaudelle ja että hän arwioi itsensä kärsimisissä aiwan yhdenwertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kowalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta kuulewinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää".