Chapter 5

Mielihywäkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi. Hän sanoi unissaan usein nähneensä waimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt wainaja oli hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi pyhittää koko elämänsä waimowainajansa muistolle, jonka luokse hän halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen tarwitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kaswattaa sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli elämän päiwiä suowa.

Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle. Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy, että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme hywin, että tämä oli wiimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä, koska kotoimme wäli oli kowin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu, saattoiwat minua kauas, ja tiellä wielä seisoimme hywän aikaa ja puhelimme elämän kohtaloista; sitten wielä kerran jäähywästit sanottuamme kääntyiwät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini päin.

* * * * *

Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä wuotta, sain minä seuraawan kirjeen:

S----ta 25 p. Toukokuuta 18--.

Kunnioitettawa ystäwäni!

Allekirjoittaneen ystäwällinen pyynti on, että tulisitte läsnä=olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja tyttäreni Kertun wihkimistä meidän talossa tulewan Kesäkuun 20 päiwänä. Wihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.

Matti Pontela.

PUUTTEEN MATTI.

Oli erään wuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja kewäimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset wiserteliwät iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hywän antajalle. Rekikeli oli, waikkakaan ei aiwan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä oliwat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aiwan suliakin paikkoja. Purot ja ojat oliwat jo wettä ja hyhmää täynnä, ja niiden walloilleen puhkeamista pidätti enää wain yöpakkaset. Sentähden ne seisoiwatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulewan matkansa suuntaa ja odottaen kewäimen lempeän hengen wiimeistä wiittausta, päästäkseen wapaiksi talwen pitkästä ja ankarasta wankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin wapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raiwattua uraansa myöden meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani wuoksi oli pakko matkustaa kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna warhain saawutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen perillinen käwellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saawutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hywää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal'antakoon!" sanoi ukko wastaukseksi, kääntämättä päätäänkään terwehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen hewosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä terwaa. Hewosen waljaista silmään pistäwimmät oliwat witsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsiwarret. Hewosen ewäinä oli reessä rahkansekaisia newa=heinäin korsia, samaa warten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa terwatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli wielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen ewäswarat. Miehellä oli päällyswaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hywin alhaalta köytetty kiinni wanhalla suitsiwarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettawia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo niwusissa olewa suitsiwarren palanen ei woinut sinne asti auttaa, sen wuoksi oliwat waateriewut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyiwät olewan tuiki wanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin oliwat ne rikki ja isot olkiwihot pistiwät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun wielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karwalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin käweli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olewan miehen waraa, sillä noissa parissa terwatynnyrissä näytti laihalle hewoselle olewan enemmän wetämistä kuin oikeastaan olisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina woimiensa takaa kuormaa, awuksi ponnistelewalle ja laihalle hewos=riewullensa. Sywimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä wettä, ja waahtoporeet turisiwat olkitukkojen läwitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin tehnyt noita yleisiä hawaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen wastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eiwät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän wasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.

Silloin wasta näin ensi kerran ukon kaswot; ne näyttiwät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa wanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kaswonsa.

"Kuka niin ahne welkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.

"Rowasti", wastasi ukko lyhyeen.

"Rowasti! Teidän on kai paljonkin hänelle welkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljon, menneen wuotiset saatawat wain", sanoi ukko huoaten.

"Menneen wuotiset saatawat wain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"

"Käwinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean wihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, warastatte minua', eikä armoa tullut, waikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää", sanoi ukko ja katsoa wilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon, että teillä on armoton rowasti. Olisipa hän saattanut waaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi woinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edeswastaus meidän sieluistamme, ja sen wuoksi tarwitsee hänen kai saada kaikki saatawansa. Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia, mutta minä en jaksa maksaa, waikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanowat rowastin olewan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edeswastauksen alla rowasti eläisi, jos ei hän saisi saatawiaan", arweli ukko wiattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe walaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Warmaankin oli hän paljon elämän waiwoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rowasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtäwästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän wain welwollisuutensa olewan antaa muille, mitä heille oli tulewaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten oliwat; se wain häntä pahoitti, kun hän ei woinut kaikkia waatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rowastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruwennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia waiwoja kärsiwän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rowasti sanoi minun warastawan; minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa", sanoi ukko nähtäwästi pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, waikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä terwatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rowastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina sywemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hewonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä wetää nuo terwat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on hewos=riepu. Mitenkäpä se raukka lihawana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja wettä", myönsi ukko.

"Mutta hewosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on wienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä wain wähänkin suurukselta wiwahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso wäli perheen ja elikkoin ruokon wälillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hewosen asettaisitte", sanoi ukko ja wilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan woinut nuo kenkänne paikata, ett'eiwät jalkanne olisi myötäänsä märkinä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä waimo ympärillä, se ei jouda paljon omista werhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian wähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en woi", sanoi ukko alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä".

"Mikä teidän on nimenne?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä".

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille kelwannut. Isä wainaja sen jo perusti, mutta wielä on siinä nytkin halla melkein jokawuotinen wieras".

"Eikö niin epäluotettawaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta parempia".

"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole sekään hääwiä.--Kun olisin päässyt wain tuosta ryöstöstä."

"Menneen kesäisiäkö terwoja nuo owat, joita kaupunkiin wiette?"

"Eiwät ole; miten ne niin kauan woisiwat säilyä? Järkiään nekin menewät sormesta suuhun; hytissä nämä owat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä wiemään kaupunkiin", sanoi ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttäwänsä hewostansa; samapa oli minullakin tehtäwänä, sillä waikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hewonen tarwitsi ruokaa ja lewähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelewaa hewosta.

Kun olimme saaneet hewosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin ewäämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarwitsiwat einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaiwoi sieltä jotakin ja käweli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni minkälaiset ukon ewäswarat oliwat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat oliwat ne ewäswarat. Mustaa oli pettu=leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leiwän särwinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain ewästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin mahdollista oli, waikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin woittanut jonkinlaisen näennäisen lewollisuuden, sanoin ukolle:

"Tulkaa tänne minun ewästäni syömään!"

Ukko katsoa wilautti minua nytkin silmiin eikä wastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, wai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja wieraswaraisuuksia wastaan ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?" kehotin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hywä?" sanoi ukko ja samassa rupesi hän karua ewästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa wilauttaen useasti minua silmiin, ikäänkuin tiedustellen oliko tuo waatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hywät olla; istukaa wain syömään!" kehotin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt wähentynyt ruokahalu olewan.

* * * * *

Meille tuli nyt ero; ukko lähti wuowaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Wielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hewosensa, sen ja miehen kehnot ewäät, rikkein puku ja kengät ja wihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa wanhentuneet kaswot oliwat wain alati kokonaisena, eläwänä kuwana edessäni. Tuntuipa wielä päälliseksi kuin korwiini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Niissä ajatuksissani riensin minä yhä wain eteenpäin--päiwän, kaksi--no niin, mitäpä matkustawa muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laweat wiljelykset, joiden wälissä toiset toistaan muhkeammat talot oliwat tiheissä riweissä. Ne eiwät olleet enää uudistaloja eiwätkä wasta alkawia; wanhoja, wankkoja ne oliwat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuwuttu--niin ne oliwat taistellut jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolwena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja nautti hedelmiä muinaisuuden walituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rowastin saatawat maksamatta--niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, awaran järwen rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Wähän edempänä pitkässä niemessä, järween pistäwässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota warten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen siwistys oli woinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rowasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rowasti; näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa wanhentunut. Tuo rowasti oli Puutteen Matin rowasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa, ja jonka saatawat hän olisi niin mielellään maksanut, jos wain olisi woinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tawallansa tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rowasti paraikaa oli torumassa.

"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole wielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, waikka hywin warmaan tiedän sinun tietäwän useamman talon lehmät", sanoi rowasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rowasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä woitokkaasti lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtäwästi hän koetti wälttää kiiwaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä wain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset warastawat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on warkaan palkka?" torui rowasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olewan mikään keppihewonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kaswoillensa. Tuo luuloni wahwistui wielä warmemmaksi, kun lukkari wastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen welwoittamiseen:

"Minä en luule olewani welkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rowastille. En myös luule olewani edeswastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtowat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtowat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olewani edeswastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän warmaan käsittää, miksikä niin on.--Herra rowasti on puhunut mielestäni enemmän kuin kohtuullista olisi ollut".

Rowastin wuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella wirkamahtinsa painolla.

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aiwan hywin; puhun herra rowastin kanssa, waikka en juuri arwollisen", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rowasti eikä lukkari jätellyt hywästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rowastille asiani. Rowasti oli hywin kärtytuulella; nähtäwästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.

"Tuo mokoma räiwä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee wastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rowasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä kuin rowasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä oli wain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rowasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rowasti tuntui hywin tuntewan kansan ja sen tawat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olewan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen wertaa, että älyäisi kiittää suurinta hywäntekijätänsä. Rowasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hywäntekijä on, mutta puheet ja arwostelut oliwat siksi selkeitä, että ymmärsin rowastin sillä tarkoittawan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtawan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hywin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti terwakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui wain wäkisinkin mieleeni. Minä wertailin ihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; wertailinpa Mattiakin ja rowastia ja suuren wälin huomasin minä kaikissa heidän elämäntawoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukawassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihawan lihawatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja waiwasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitäwastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, wilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskessä, taistelewana niukkaa ja karua luontoa wastaan, alituisesti ponnistelewana--pelolla ponnistelewana perheellisiä ja yhteiskunnallisia welwollisuuksiaan täyttäessä ja wihdoin uupuwana, nääntywänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuwituksia tuli päähäni, semmoisia erotuksia näin rowastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en huomannut heissä mitään erotusta.

* * * * *

Asiaini wuoksi wiiwyin useampia wuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani mitä toimitettawaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet oliwat niin eksyttäwiä ja sekawia, että minun täytyi ottaa opas. Sywiin ajatuksiin waipuneena istuin reessä, ja opas ajoi hewosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olewan aiwan osaton tämän maailman murheista.--Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme waihtaneet siiwoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi wasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän wäkeä kuin tawallista on noin sydänmaan talossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmästyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rowastin saatawien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentywällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taiwalta; kuinka se on mahdollista, wastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.

"Se on hywin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle wäärän", sanoi opas.

"Luultawasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö ainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi terwoja wiewänsä?" sanoin taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme hawaitsin aiwan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtäwää oli. Paljon ei siellä myötäwää ollutkaan, pari lehmäkantturaa wain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä kumminkin ollut muutakin tawaraa, nimittäin parwi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo owat sitä tawaralaatua, ettei kowinkaan ja tunnottomin welkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rowasti oli.

Lehmät riekkuiwat jo kartanolla pitkissä witsaperissä, joiden toisesta päästä pitiwät kiinni niiden uudet omistajat; he oliwat jo walmiit matkustamaan pois talosta.

Walju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistiwatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin waimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole wielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi waimo ja loi minuun tutkiwan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole wielä tullut kotiin, waikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin woisi. Pelkään hänelle jonkun wahingon tulleen, waikka onhan tuo kelikin huono ja hewosriepu on niin laiha, kun ei ole waraa antaa sille suurusta. Jospa wielä Mattikin tulisi, ei olisi hääwisti asiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Waikka ei noista lehmistäkään suurta turwaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne meniwät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousiwat ne siihen määrään asti, että riitti rowastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.-- Kesää wasten meniwät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi waimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtäwä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli wäärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja wäärinä, ja se laki on rakkauden laki, Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani wäkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja paljon ei puhuttu nytkään.