Chapter 4

Minun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni päiwäkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia kuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan'--'ei meidän lapsemme enää elä'--'täällä sydämessä'--'wika sydämessä'--'köyhä Kerttusi'-- 'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastawana'.--Silloin olen useinkin näkewinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden wälissä--ei, tuollahan hän nyt näkyi aiwan lähellä olewan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se jo pujahti tuon ja tuon kiwen taa, kallionnyppylän taakse.--Usein, kun noin haaweksin, tapailen häntä saawuttaa, mutta hän pakenee aina edelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä saawuttaessani. Tuosta haaweksiwaisesta tilastani herään tawallisesti oman ääneni kautta, jonka sydäntä särkewästi päätän häntä saawuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo haamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin wäsyksissä, että täytyy lewähtää joku aika ennenkuin woin lähteä kotia kohden.

Tuommoista on elämäni sitten waimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole koskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon rauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista--semmoista tulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana.--Mutta woi!--silloin wasta waiwat alkawat, silloin on minun astuminen wanhurskaan Jumalan tuomion eteen wastaamaan töistäni, ja minä olen lukenut jo tuomioni--woi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!"

Minun käwi kowin säälikseni tuon kauheissa omantunnon waiwoissa olewan lähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: "eikö teitä ole kukaan koettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?"

"Käwi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi tulleensa sääliwäisyydestä tyköni, ja hänelle minä awasin sydämeni ja toiwoin häneltä saawani jotakin liewitystä. Mutta hän kauhistui kowin kuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole wielä kylläksi katunut, et sinä ole wielä kylläksi parantanut itseäsi, kun rikoksesi owat niin hirweät: lankeemuksesi on sywä, katumuksesi tarwitsee olla wielä sywempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä, niin kyllä Jumala sinulle sitten wiimein anteeksi antaa'. Woi, woi! hän mahtoi olla pyhä mies, mutta minä en woi kylläksi katua, minä en woi kylläksi parantaa itseäni, minä en woi tehdä sitä ja tätä hywää niin paljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun ijäksi kaikeksi hukkua--woi, woi!--Ihmisien ja maallisen lain edessä olen kyllä wiaton ja siiwo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne olen--murhaaja, kaksin=, kolmin=, nelin=, wiisinkertainen murhaaja-- woi, woi! Jumala minua syntistä armahtakoon!" Hän purskahti katkeraan itkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.

Minä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olewan turhaa työtä, annoin wain hänen wapaasti wuodattaa kyyneliänsä niin kauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.

Minä ymmärsin, että noin kauan ja noin kowasti rasitettuun omaantuntoon ei äkkipäätä olisi mikään lohdutus woinut mahtua, sentähden en koettanut häntä heti lohduttaakaan, waan wedin puhetta wähän syrjälle tuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.

"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään", sanoin hänelle.

"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima", sanoi hän.

"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?"

"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden wasten suuta sanoa ja joka ei ole iloinnut minun sywästä lankeemuksestani; hän on siis suurin hywäntekijäni."

"Teidän talonne näyttää wankalta talolta."

"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun wain asiani olisi hywin."

"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisiwat tässä tulewaisuutensa turwan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi ehtiwät."

"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa, ja asiat menewät niinkuin ne menewät."

"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."

"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hywää."

"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hywää."

"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille hywää, jotka häntä pelkääwät ja rakastawat ja jotka owat itsekin hywiä. Mutta woi! minä olen niin kowin paha, minä olen murhamies, moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirweälle ja pahalle ihmiselle suo mitään hywää", sanoi isäntä epätoiwossaan ja huokasi niin sywästi, että olisi luullut rinnan halkeawan.

Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta koetin taas wetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kaswattaa?"

"Minun Kerttuni", wastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän niitä hoiti ja waali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terweenä ollessansa tuoksui huoneemme niiden hywästä hajusta, ja siisteys ja puhtaus wallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kaswoi isoksi oli hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli wielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylwää ja istuttaa, ikäänkuin waistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän hawaitsi minun tilani auttamattomaksi, hoiteli hän wielä niitä, mutta nyt ne saawat elää tahi kuolla aiwan oman tahtonsa mukaan. Woi, woi, niitä menneitä autuaita aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme----ja woi, woi näitä tuskan, ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin waiwatun waimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutawat kirousta, kauhistusta ja kostoa. Woi woi! Tämä on jo helwetin esimakua!"

Minä huomasin selwään, etten woinut häntä erottaa tuosta kipeästä kohdasta, sillä hän aina wain löi ja laski siihen yhteen ja samaan asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä käynyt mitenkään liewenteleminen tahi sillä tawalla lohduttaminen, ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:

"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen kadotuksen. Mutta Jumala on luwannut ne kaikki anteeksi antaa ja unohtaa, jos me wain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa nimessä."

"Woi, woi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole wielä kylläksi katunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, woi, en koskaan! Minun täytyy hukkua, ijäksi hukkua--woi, woi!----"

"Teillä on wähän wäärä käsitys siinä asiassa", sanoin hänelle. "Ihminen ei woi parhaillakaan hywillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä; sillä Jumala on niin pyhä ja wanhurskas, ettei ihmisen oma wanhurskaus woi kestää hänen edessänsä."

"Siinäpä se on! Woi, woi!"

"Mutta ihmisen ei sentähden tarwitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika ei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, waan että maailma hänen kauttansa wapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä wirwoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te tulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen kannettawakseen."

"Se on sanottu minua paremmille ihmisille."

"Se on sanottu juuri teille: 'ei terweet tarwitse parantajaa, waan sairaat', ja 'en minä ole tullut wanhurskaita kutsumaan, waan syntisiä parannukseen'. Nämä owat Wapahtajan omia sanoja, ja hän ei walehtele. Rukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion tähden, niin hän warmasti kuulee teitä, ja te saatte lewon rauhattomalle omalletunnollenne."

"Woi!" sanoi isäntä surullisesti, "ei Jumala kuule minun rukoustani! Olen koettanut rukoilla häneltä liewitystä kauhealle tuskalleni, mutta minä oikein wapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Woi! Hirmuista on langeta eläwän Jumalan käsiin."

"Te olette rukoillut Jumalaa epä=uskossa, koetellaksenne, joko katumuksenne ja omawanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala niiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka ansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, waan omasta sulasta armostansa ja isällisestä hywyydestänsä hän meille synnit anteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turwissa rukoilemme."

"Totta puhutte, totta puhutte", sanoi isäntä ja alkoi wähän helpommin hengittää. "Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä mielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo paljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta epä=uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla Jumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen Poikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua waiwaista syntistä armahtaa.--Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!" sanoi hän ja samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä wuodattamaan hartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eiwät olleet hirmuisesta omantunnon tuskasta lähteneitä, ne wuotiwat nyt semmoisesta sydämestä, joka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja tuo wähäinenkin toiwon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta tuskasta pakahtumaisillaan olewassa ja hänen luulonsa mukaan auttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein miehewänä, ett'eiwät wäkisin tunkeutuwat kyyneleeni olisi päässeet näkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.

"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin Kerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä minä olen elänyt häntä kohtaan kowin pahasti", sanoi isäntä, ja näyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden wallan.

"Älkää antako sille ajatukselle waltaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä olette kertonut waimowainajastanne, huomaan, että hän on tullut onnelliseksi, ja ne, jotka owat autuaitten joukossa, eiwät kadehdi wielä eläwien ihmisien onnea ja autuutta, eiwät kanna heidän päällensä Jumalan edessä, waan paremmin auttawat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen wiimeisiä elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hywää teidän puolestanne aina wiimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hywänä enkelinänne taiwaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän teitä suuresta armostansa armahtaisi."

"Te olette oikeassa", wastasi siihen isäntä ja näytti taas rauhoittuneelta. "Woi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt wahwasti; hän oli eläessäänkin niin hywä."

Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo hywin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli wähän rauhoittunut, näytti hänen woimansa kowin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, waan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi. Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi lewolle, wirkistämään wäsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit, waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toiwon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsewä kauheasta tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti hänen kaswojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtäwän tuosta kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä kiusannut wain wierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terweet ihmiset tarwitsewat lepoa ja rawintoa--mitäpä minä onneton muistaisin tahi huomaisin. Minä en tarwitse ruokaa, mutta laita wain wieraalle illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."

Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oiwallinen illallinen pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruwennut muulla ehdolla kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni. Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa wahwistukseksi, sillä paljoa ei hän tarwinnutkaan, niin heikko hän oli. Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä ruokapöydässä toista wuoteen, joka aika oli kulunut hänen waimonsa kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syöwinään toimitti pikku Kerttu meille wuoteita. Toinen salin perässä olewista kamareista oli isännän huone; sinne lewitti pikku Kerttu isällensä wuoteen, ja minulle hän laittoi sijan saliin.

Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään lewolle, ja hän lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kowin minussa tuntuu wäsymystä ja uupumusta".

Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "woi wieras=kulta! Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette paljon häneen waikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruwennut toiwomaan. Woi jos hän toipuisi, woi jos hän paranisi, woi jos hän saisi wielä omantunnon rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hywä olla."

"Jumalan awulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan wähitellen toipuwan", sanoin hätäilewälle ja toiwowalle pikku Kertulle.

Juuri kun olin nuo wiimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista ääntä, sillä owi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan. Silloin näin oudon näön: isäntä oli polwillansa wuoteen wieressä ja rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti wiittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi wiittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin owen raolle. Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja anteeksi antamusta. Kowalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat waluiwat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä oliwat täyttyneet kyynelten tulwalla. Me kuulimme owen rakoon joka sanan, mitä hän puhui Jumalallensa.

Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kaswoihin: hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka oliwat mielestäni niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien timanttien loistawan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo sydämestä nousseet kyyneleet loistiwat pikku Kertun silmissä.

Rukoiltuansa riisui isäntä waatteensa ja laskeutui wuoteelleen, johon jonkun hetken jälkeen nukkui.--"Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa pikku Kertun suusta.

Me wetäysimme nyt taas poikemmaksi owesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu minulle: "nyt toiwon isän wiimeinkin saawan lewon. Hän on niin hywä; ei hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan woinut wähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!" Sitten hän osoitti minulle wuoteen, sanoi hywää yötä ja meni kamariinsa pientä weljeänsä hoitamaan.

Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitiwät ajatukseni niin kiinteästi wireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuwasteli yön hiljaisuudessa yksin walwoessani mielessäni ja minä olin saawinani jonkunlaista käsitystä siitä. Woi kuinka monta hellää sydäntä ennen aikaansa sortuu elämän kowan kuorman alle? Kuinka monta hellää, rakastawaa ja hywää tarkoittawaa sydämen tunnetta on särkynyt pirstoiksi elämän myrskyissä? Eiwätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole sortuneet--uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eiwätkö nuo sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän tunteittensa satasäwelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He owat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet-- nöyrinä, siweinä, hiljaisina ja kärsiwinä, kaatuneet rakkaudesta perhettänsä ja siinä samassa--tietämättänsä, aawistamattansa--koko kansaansa kohtaan!--Mikä jalo taistelu! Ja maailma wastustaa wain wielä tuota jaloa taistelua niin paljon kuin woipi ja ampuu nuoliansa ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja awonaisimpaan paikkaan-- sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan säwelen, jota sen on niin waikea kuulla, sillä se on totuuden ääni,--katkaistaksensa sieltä jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttäwät niitä ajatuksia, jotka sitten puhkeawat wastahakoisiksi totuuden sanoiksi!-- Surkeaa, surkeaa! Mikä wieläkin on surkeampi, on se, että pahinna ampujana, pahinna sortajana ja haawoittajana on useinkin se, joka on tuolle taistelewalle ja kärsiwälle sielulle luwannut ja wannonut uskollisuutta ja rakkautta--kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin wihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja sortuu, silloin tawallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka kuollut", mutta harwoin tutkitaan: kuoliwatko he oikeaan Jumalan tautiin, wai oliko heitä haawoitettu--sydämeen. Heidän haudoillansa weisataan suruwirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on wainajan elämänkumppani walmis möyhäämään ja elämään jumalatonta elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!

Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni ja miettimisilleni, ettei walwomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä tukalaksi, niinkuin tawallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.

Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahwia juomassa, kuulin isännän kamarista liikettä; menin siis owen raolle katsomaan, mitä hän siellä toimi. Hän puki waatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti mieliwän tulla saliin, jonkatähden minä wetäysin pois, ett'ei hän huomaisi häntä pidettäwän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja terwehti minua.

"Kuinka nyt woitte?" kysyin minä häneltä.

"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on helpottanut", sanoi hän.

"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"

"Niin; minä toiwon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden. Nyt minä selwästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan woi mitään itsensä auttamiseksi, waan kaikki tulee Jumalan sulasta armosta"--sanoi hän luottawasti.

"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin muualta ei sitä ole toiwomista", sanoin hänelle myöntäwästi.

Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "woi kun nuo sängetkin owat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä wiimein tulee?" ja samassa hän lähti käwelemään ulos.

"Ettekö juo, isä, kahwia?" kysyi Kerttu.

"En wielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.

Kertun silmät säteiliwät ilosta. "Nyt minä warmasti tiedän", sanoi hän, "että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut wähääkään taloudellisiin asioihin. Woi kun minun on nyt hywä olla, kun olen saanut wähän toiwoa."

Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahwia. "Käwin määräämässä miehille työtä", sanoi hän juodessaan.

"Woi kuinka nuo kukatkin owat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi Kerttu ja samassa lähti hän wettä noutamaan, ja pian oliwat kaswit saaneet wirwoittawan aamukasteensa.

Nuo oliwat minusta hywiä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin welwollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan wiime aikoina ollut yleisesti pitänyt paljon lukua.

Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä; rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasiwat rupesiwat hartaasti pyytämään, että olisin heillä wielä senkään päiwän. Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani eiwät sitä myöntäneet.

Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähywästit ja heitettyäni heidät Herran haltuun.

Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut olla käymättä terwehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni tuli isäntä minua wastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä. Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terweys, rauha ja ilo loisti hänen miehewistä ja täyteläisistä kaswoistansa. Hän kehoitti minua menemään huoneeseen ja rupesi itse hewostani riisumaan. Minulta ei tullut niin pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo silläwälin hawainnut minut akkunasta. Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä wastaan. Hän terwehti heti iloisen näköisenä ja weti minua kädestä perässänsä huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja muita huonekaswejansa ja sanoi: "katsokaa, eiwätpä kukkani enää ole surkastuksissaan. Te saitte wiimein meillä käydessänne meidät elämään, ja sentähden nuo kaswitkin tuossa eläwät."

"Jumala se on, joka eläwäksi tekee", wastasin minä hänelle.

"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti isäntä sanomaan.

Ja tosiaankin oliwat nyt Kertun kaswit täydessä kukoistuksessaan, ja myrttikin, joka wiime kerralla oli peräti kuiwettunut ja surkastunut, wiheriöitsi kauniisti--sekin oli uudesta syntynyt.

Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihawa, werewä ja täyteläisen näköinen. Hän jo käweli ja oli hywin wikkelä ja liikkuwa. Hän oli puhtaissa ja hywin järjestetyissä siisteissä waatteissa, ja luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito=oloihin tottunut silmä olisi siitä löytänyt mitään wikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin minulla on kaswi, joka on kaikista muista kasweistani kallein. Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä wieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän näkyi olewan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui, wääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli, jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytywäisyyden hymyssä.

Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen muutoksen sisällinen rauha oli heihin woinut ulkonaisestikin waikuttaa, warsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä on minun ruwetakaan kuwaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taiwainen olento. Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen olennostaan pois kaikki ne synkistäwät warjot, ne tummentawat piirteet, himmentäwät sumut, siellä ja täällä huomattawat kolkkoudet, joita aikainen suru oli wäkisin kokenut häneen istuttaa.

"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylewyydellä, "tuossa tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuwan".

Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu aiwan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.