Chapter 3

'Kuka on tuon sydämen haawoittanut ja wian siihen saattanut?' kysyin itseltäni, ja wastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen sen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä elämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on Luojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' oliwat wasarat, joilla kowa, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi.-- Olihan waimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halweksinut hänen köyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen wertaisensa, ja siweyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti tullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä siinä arwossa, jossa ne olisi tullut pitää.--Juomisellani olin iskenyt haawan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli, hehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka woima wiimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, woittamatta ja saawuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän oli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo ennen isketyt haawat, kerskaamalla tawaroistani ja ilmoittamalla, ettei hän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäwiä.--Jumalani! Nythän elätettäwä on jo mennyt, ja jos menee wielä waimonikin kowuuteni ja tuhmuuteni uhrina--niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta puheestani hänen sairautensa alkoi--'täällä sydämessä'----'köyhä Kerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni läwitse, ja kaikki omantuntoni ja helwetin waiwat rupesiwat kaikilta tahoilta wyörymään päälleni, ja nyt wasta rupesin täydessä walossa käsittämään mitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos waimoni kadottaisin.

Ensi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin waimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti waate päällä wuoteessa--sillä hän hiwui jalkaselta--puoli=unessa, kalpeana ja waljuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinwoimaa olewan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja koetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään, sillä waimoni surullinen näky tuossa wuoteessa ja omat sisälliset, riehuwat tunteeni tekiwät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten woinut kirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin surkumielellä tarkastamaan riutunutta waimoani. Siinä hän makasi niin kärsiwän ja wiattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo alkanutta tuskaa. En enää woinut wastustaa sisällistä ääntäni, waan kallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hywin hiljaa: 'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en woi elää sinutta!'

Hän kuuli puoli=unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita silmiänsä. Kun hän hawaitsi minun olewan niin lähellä itseänsä kumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa wetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä. Minä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni. Kumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, waimoni raollaan olewat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen ja hiljainen, tuskin tuntuwa puristus, uudistunut entinen raukeus ja kahdenpuolen waikeneminen oliwat asioita ja kohtauksia, jotka eiwät suinkaan wähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, waan päinwastoin enensiwät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen wienoa tilaansa, waan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin sekä omaa että waimoni tilaa. Wiimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen siwullensa wuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietäwän siitä mitään. Niin kauan kuin minulla tätä katoowaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene mielestäni!

Tuota lewotonta mieleni tilaa kesti yhä wain eteenpäin. Olin usein ollut tunnustamaisillani waimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin anoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa elämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä ajattelisiwat ja sanoisiwat ihmiset, kun kuulisiwat että Pontelan Mattikin on ruwennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenwikaan tulleet itku=ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hywä aikomukseni jäi aina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme mykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aiwan haudan partaalla.

Minä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista, mutta tuo kowin pakottawa tuska särki wiimein sulkunsa. Olimme taas waimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa kuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle puhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut towiin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtäwän mitä tarkoitin. Mutta tuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekewän hänelle hywää, sillä hän koetti wäkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi silmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on waiwana, Matti? Minun on paha olla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hywin'.--Itkuni seasta sain wiimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja ruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani ja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä, mutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään weroinen hywien tapojen ja puhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei kumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olewani wäärässä--minä olen murtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut--minusta, minusta on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haawoittanut, ja aiwan hywyytesi tähden, siweytesi--wiattomuutesi, puhtautesi tähden--woi minua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni!--minä lupaan parannusta, minä parannan itseni--toisen kerran elämässäni tunnen kuinka kallis olet minulle.--Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'

Puheeni ajalla ei waimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua irroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hiwui wuoteen luo, jonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä waaleampi, entistä woimattomampi, sillä nähtäwästi koski puheeni häneen sywästi. Hänen siinä towin maattuansa ja waiti oltuansa rupesi wieno puna nousemaan hänen kalpeille kaswoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan näkynyt--sisälliset tunteet liikkuiwat tuimasti tuossa murtuneessa sydämessä.

'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän wienosti puhua. 'Sydämelleni tekee nyt niin hywää--oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni tahtoisi nyt wielä elää, mutta ruumis on kowin paljon kärsinyt hengen haawoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun antanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla katumuksen ja että olet huomannut wäärän synnillisen tiesi. Jumala olkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on awannut totuuden käsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota waari Jumalan kutsuwasta äänestä ja rukoile häneltä sowitusta ja anteeksi saamista Poikansa kautta; ei ole wielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon, paljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan, mutta paljon, tuhatta kertaa enemmän woin sinulle anteeksi antaa. Oi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä tunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut pa-pa-ri-a wuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän raukesi woimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä, jonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen wuoteensa wieressä ja wuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa oliwat tunkeneet sywälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt mitä olin tehnyt.

Nyt wasta huomasi kotiwäkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja pian lewisi tieto siitä ympäri kylää.

Eräänä päiwänä näin Kuuselan ukon wakawin askelin astuskelewan meidän taloa kohden. Kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse, sillä omatuntoni sanoi, että olin tehnyt wäärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän tulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa. Heti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja sanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin; Jumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä anteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut häntä, mutta hän irroitti puoliwäkisin kätensä minun kädestäni, sanoen: 'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä wakawasti kuin oli tullutkin.--Lyhyitä oliwat hänen lauseensa aina, mutta painawia, ja painawa oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hywin tiesin.

Ihme kumma! Oli waimoni taas siunatussa tilassa, waikka hänen woimansa oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kowin kaukana. Hänen terweytensä muuttui päiwä päiwältä huonommaksi, ja ennen pitkää käwi hän aiwan wuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois hänen wuoteensa wierestä, waan yötä päiwää istuin siinä hoitelemassa ja waalimassa häntä.

'Woi kuinka minun nyt on hywä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt waikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että rakkautesi minua kohtaan on wilpitön', sanoi hän eräänä päiwänä.

'Sinä et saa kuolla; minä en woi elää sinun jälkeesi, waan kuolema tulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.

'Woi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lastemme tähden, mutta en woi--kuulitko, isä? sanoin lastemme, waikk'ei meillä ole kuin yksi lapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle wielä lapsen, ja minä tunnen että se jää--elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää.-- Kaswata heitä Jumalan pelwossa!'

Kului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas poikalapsi--tällä kertaa eläwänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hywin heikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään niinkuin waimoni oli ennustanut.

Siitä herranhetkestä pitäen, kun awasin sydämeni waimolleni ja tunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terweytensä nähtäwästi kiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä sisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoowainen sortui katoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuwista tunteista. Tuohon sitten wielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat jouduttiwat hänen heikontumistaan.

Kaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kaswamisesta ja kaswatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli wanhin lapsemme tytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi syntyi ja kaswoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme ja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla wanhin on koskaan lastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan nuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella; mutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juowuksissa, ja ymmärtää, että se oli pahaa, wierausi hänestä lapsellinen rakkaus kohtaani ja sijaan jäi häneen wain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin osaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääwäisnä. Mitä enemmän pikku Kerttu kaswoi, sen selwemmästi näkyi hänessä äitinsä kuwa sekä ruumiin että sielun puolesta.--Jospa hän olisi terwe, woisitte hänessä nähdä armaan waimoni ilmi=eläwänä."

"Mitä? Eikö hänkään ole terwe?" kysyin häneltä melkein hätäisesti.

"Ei ole pikku Kerttunikaan terwe; sairas on hänkin ruumiin ja sielun puolesta.--Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani kärsiwällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!"

"Kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle hätäilewästi, sillä haluni oli suuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja jokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsiwän miehen suurta, minä melkein nielin.

"Kun waimolleni tunnustin wääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja kahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut raskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, waimoani ja lastani wastaan ja kuinka nyt mielikarwaudella tunsin sywän lankeemukseni, ja sanoin tahtowani parantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle, että hän heti kawahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani wasten. Wiaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä parantumisen ja palajamisen tähden! Woi, woi! Tuon tapauksen jälkeen sai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua kohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoowa pelko lakkasi hänestä. Mutta toiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettawaa aihetta, nimittäin waimoni arweluttawasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas äitinsä huononi ja riutui päiwä päiwältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto, tuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka häntä oli niin hellästi kaswattanut ja waalinut ja joka hänelle oli opettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän welwollisuuksia--tuo tunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita maailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt pois koskaan äitinsä wuoteen wierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle tuli. Ainoastaan kun wäsymys ja uni kowin waiwasi paljon walwomisen tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.

Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme waimoni sairaswuoteen wieressä, puhui hän meille kuolemasta ja tulewaisesta elämästä. 'Te olette paljon nähneet waiwaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän tautiwuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla saanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen Herran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta, joka minua wiimeaikoina niin paljon on waiwannut; sillä minä uskallan heidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä. Kaswata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Warjele heitä maailman pahentawilta myrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois, sinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus wallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata toisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei koskaan mikään murhe katkeroita, jos wain tekin puhdistetulla omallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli waimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen wuoteensa wieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme wedeksi raueta.

'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille niin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä parannukseen', lohdutteli meitä waimoni.

Tuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot woimansa niin että hän raukesi ihan herwottomuuteen ja näytti waipuneen uneen. Minä en ollut nukkunut moneen wuorokauteen yhtään silmäntäyttä, jonkatähden uni rupesi minuakin waiwaamaan. Pikku Kerttu hawaitsi sen ja kehoitti minua menemään lewähtämään, luwaten itse silläaikaa hoitaa sairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin lewähtämään.

Mutta paljosta walwomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta tahtonut tulla. Aina kun olin unenwiettoon menossa, oli edessäni waimoni riutunut näkö ja kalpeat kaswot, ja samassa säpsähdin ja hyppäsin ylös. Wiimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli hywin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja wawahtelin, josta heräsin puoli=horroksiin, kohta kuitenkin waipuen jälleen, sillä luonto waati tiukasti saatawiaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni läwitse niinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja hieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palawa kynttilä kädessä, sillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä oliwat wesissä ja hän sanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!' Minä aawistin, että waimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse. Pikku Kerttu käweli edellä, ja minä seurasin jäljessä. Hän awasi hiljaa kamarin owen ja niin astuimme molemmat kamariin. Minä hämmästyin. Waimoni ennestäänkin kalpeat kaswot oliwat nyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalwo peitti hänen silmänsä. Hän näytti tahtowan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän woinut sitä tehdä. Minä kallistin korwani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti hän minun korwaani seuraawat sanat:

'Minä tunnen että aikani on tullut. Muista mitä olen sinulle wiime aikoina puhunut ja--muista mitä olet luwannut! Muista pikku Kerttua ja pikku poikaa! Oih!--'

Hän näytti uupuwan tuon kuiskutuksen jälkeen ja ummisti silmänsä. Towin ajan päästä awasi hän ne taas, katsoi minuun ja näytti tahtowan ojentaa minulle kätensä, mutta woimattomuus sen esti. Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa ja otin hänen kätensä omaani. Silloin tunsin hienoa, hiljaista ja wienoa puristusta, ikäänkuin henki olisi kättäni puristanut, ja tuon puristuksen tunsin paremmin--sydämessäni kuin kädessäni. Kallistin taas korwani liki hänen suutansa.

'Hywästi, Matti! Kerttusi kuolee aina--ja--ja nyt si-sinua ra-kas-ta-wa-na; hy-wäs-ti!'

Hänen kätensä walahti herwottomaksi kädessäni, hänen silmänsä tummeniwat entistäkin tummemmiksi, hengitys harweni harwenemistaan, niin ett'ei wiimein näkynyt eikä tuntunut muualla kuin sydänkuopassa pikkuisen nykytystä; wiimein loppui sekin, ja nyt oli henki hänet-- jättänyt.

Minulla ei ollut enää kyyneliä tuon elämäni kowimman kohtauksen waralta, sillä sydämeni tunsi nyt niin kowaa tuskaa ja ahdistusta, ett'ei se kyennyt irroittamaan kyyneleitä erilleen murheesta. En huomannut heittää irti kuolleen waimoni kädestä, waan yhä istuin hänen wuoteensa wieressä ja katsoa tuijotin hänen kalpeihin kaswoihinsa, joista kuolon rautainen käsi oli puristanut wiimeisenkin elon menin. Jumala tiesi kuinka kauan olisin siinä istunut, jos eiwät muut olisi tulleet ja muistuttaneet minua lähtemään siitä pois.

Nyt wasta tulin oikein tuntoihini: siinä makasi nyt waimoni kylmänä, sortuneena elämän raskasten murheitten alle. Siinä makasi hän, joka oli taistellut jalon ja ankaran rakkauden taistelun, jonka hän wasta wiimeisellä ajalla oli woittanut--wasta sitten kun hän itse jo oli haawoittunut, waarallisesti haawoittunut, haawoittunut niin pahasti, että nuo haawat tuottiwat hänelle itsellensä kuoleman.--Loin taas silmäni häneen: lempeä hymy näytti lepääwän hänen kaswoillansa, hänen huulensa näytti liikkuwan ja tuntuipa ikäänkuin hän olisi minulle kuiskannut: 'Köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi'-- 'täällä sydämessä'--'köyhä Kerttusi'--'muista pikku Kerttua ja pikku poikaa!'--'minä kuolen, aina ja nyt sinua rakastawana, hywästi!'

Silloin tuntui powessani kauhea ääni, joka niinkuin ukkosen jylinä huusi minulle: 'sinä se olet hänet--murhannut'.

Ruumiini wapisi ja wärisi, kummallisia monenkaltaisia säweliä kuului korwissani, sydämeni jyskytti ja paukutti niin että koko ruumiini heilui ja minä rupesin wääntymään kieroon niinkuin wäännetty witsa ja menin tainnuksiin.

Kuinka kauan lienen siinä maannut, en tiedä, mutta kun rupesin taas jostakin tietämään, oli joukko ihmisiä ympärilläni, jotka ahkerasti kasteliwat päätäni ja pitiwät poltettua höyhentä nenäni alla. Minä huomasin taas kuolleen waimoni ja pikku Kertun, joka taempana itki että oli wedeksi sulaa.--'Sinä olet waimosi murhaaja', kaikui taas sydämessäni, ja minä olisin pyörtynyt toisen kerran, mutta ihmiset huomasiwat sen ja estiwät sen kaikenlaisilla wirwoituksilla.-- 'Päästäkää minut ulos, minua niin kowin polttaa!' pyysin heiltä, ja he päästiwätkin. Horjuen menin minä ulos ja istuin portaille, jossa wiileä tuuli tuntui wirkistäwän polttawaa otsaani. Siinä towin istuttuani rupesin oikein käsittämään nykyisen tilani: nyt oli hän poissa, joka maailmassa oli minua kaikkein enimmän rakastanut, rakastanut-- kuolemaansa asti, mutta jonka rakkautta minä en ollut tuntenut; ja maailma tuntui mielestäni nyt niin tyhjältä, autiolta ja kolkolta. Nyt rupesiwat kyyneleeni wuotamaan, ja niin annoin niiden wapaasti tulwata, sillä ei nyt tuntunut sekään häwettäwän, waikka mies itki niinkuin lapsi.

En kyennyt tekemään enkä toimittamaan mitään, waan itkuni lakattua menin kamariini, jossa lewottomuuden ja murheen waiwaamana wäännyin wuoteelleni. Kaikki, mitä kuolleen ja talouden suhteen tarwittiin toimittaa, oli pikku Kertun ja palkollisten hallussa. Sairaassa mielen= ja puolikuolleessa ruumiintilassani makasin minä useita wuorokausia, jolla ajalla ihmiset kokiwat minua lohdutella ja hoitaa, mutta eiwät nekään ystäwyyden osoitukset woineet suurin liewentää sisällistä tuskaani. Oliwat ne sen werran kumminkin awuksi, että kykenin wiimein nousta horjua wuoteestani ylös.

Nyt oliwat asiat jo niin kaukana, että piti ruweta rakasta wainajaamme hautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin horjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo ammottawa hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan multaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluiwat korwiini kumahtelemiset, kun haudan peittäjät heittiwät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo kumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korwiini waan se kuului aina sydämeeni asti.

Toimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut peijais=wäkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon waiwaawan, eiwätkä he näyttäneet tietäwän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuiwat, mutta minä en ymmärtänyt mitä he puhuiwat; he kysyiwät wäliin minulta jotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyiwät; he nauroiwat wäliin keskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi antanut aihetta nauruun. Korwissani soi wain kumahdukset arkun kannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet waimosi murhaaja!' ja wielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi-- lastasikin, jotka kenties eläisiwät terweinä tänäkin päiwänä, jos et olisi niin ankarasti särkenyt waimosi--sydäntä'. Niissä kaiuissa oli minulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.

Peijaat loppuiwat ja wieraat meniwät itsekukin kotiinsa, mutta minun omantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan--woi ei---- koskaan!

Heti waimoni kuoltua otti pikku Kerttu pienen weljensä hoitaaksensa--"

"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku Kerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?" kysyin häneltä.

"Niin, nehän siellä owat, pikku Kerttuni ja pikku poikani", sanoi isäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.

"Kiitos Jumalalle!" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas jatkamaan kertomustansa.

"Niin. Heti kun waimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen weljensä hoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päiwällä pois hänen kätkyensä wierestä. Mutta Kerttu=raukkakin uupuu ja wäsyy paljosta työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja wieläkin kowin murehtii äitiänsä. Siihen wielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe, nimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen tilani, waikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen woinut. Hänkään ei woi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta elämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän on jo kowin paljon heikontunut ja riutunut.