Chapter 1

ELÄMÄN HAWAINNOITA II: Waimoni; Puutteen Matti

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1890.

WAIMONI.

Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani, oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwat warallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta oli kartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinät oliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla warustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksi kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja paljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässä woimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut sinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille puolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonka perheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen ja erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niin hiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuoren wäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka elämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissä iltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surut ja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wain kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuin mahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti. --Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät polwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wain otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta. Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taas entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuin ne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä, kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut. Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta ja wieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynyt minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owat tawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultua taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.

Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen noin alakuloiseksi ja sitten waikuttaisi muuhun wäkeen tuon sywän umpimielisyyden, joka heissä niin sywästi kuwasti.

Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä näkynyt. Tullut oli arwiolta noin kuuden= tai seitsemäntoista wuotta wanha neito, joka kohta weti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen silmäyksen kaikkiin tuwassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla katseella. Hänellä oli kauniit kaswojen piirteet, mutta hänen waalenneesta, laihtuneesta muodostansa selwästi huomasi, että suru oli kokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota Luoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun jälkiä lisäsi wielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa ja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuwassa, loi wielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keweästi kuin keijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään wielä hänen jälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti notkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.

Kaikessa tuossa talonwäen käytöksessä oli mielestäni jotain niin surullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti uteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en woinut itselleni selittää, waikka kuinkakin olisin koettanut päätäni waiwata. Tosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuwassa käynyt neito oli isännän tytär, mutta nuo oliwat wain luulojani eiwätkä semmoisinaan woineet paljon selittää outoa näköä, eiwätkä tyydyttää uteliaisuuttani.

Wiimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta mistä hinnasta hywänsä.

"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen wiereensä penkille.

Isäntä näkyi säpsähtäwän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan wastaamatta. Sitten kääntyi hän katsomaan lähinnä olewan henkilön silmiin, ikäänkuin kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hywin käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui warowasti isännän puoleen ja kohti=lujalla äänenpainolla sanoi wakawasti isännälle: "wieras kysyy oletteko te sairas?"

Sywä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi werkalleen ja sanoi sywällä, kumisewalla äänellä: "wieras on niin hywä ja tulee tänne!" ja samassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin ilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin liewittää hänen murheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon toiseen, kuistilla warustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain heti nähdä kummia: rakennuksen awaroissa ja hywästi sisustetuissa huoneissa wallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hywä siiwo ja järjestys. Kaikki huonekalut, oliwatpa ne mitä nimeä ja laatua hywänsä, oliwat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne owat elottomia kappaleita, jotka eiwät tiedä omistajiensa puutoksista ja waiwoista mitään.--Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma kaswinsa. Useimmat kukat ja kaswit näkyiwät olewan melkein kuolleessa tilassa ja selwästi näkyi ettei niistä oltu pidetty towiin aikaan mitään huolta, waikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu suuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saiwat siis elää wointinsa mukaan omaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustawaa elämäänsä!--Minua kummastutti tuo kukkien wastakohta huoneissa wallitsewan muun järjestyksen suhteen. Waikka oli kewätkesä, ei myrttikään näyttänyt wielä mitään elon merkkiä ja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selwästi näki, että balsamiinit oliwat jo aikaiseen kylwetyt ja istutetut, mutta siihen ne sitten oliwat jääneet onnensa nojaan kuiwuuden käsiin nääntymään, jonkatähden ne oliwat surkastuneita ja auringon kulun mukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia näyttiwät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri seiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta surullisesta ja wähän toiwoa antawasta paikastaan; jälkimäinen ei taas näkynyt huoliwan mitään, oliko hänellä kuiwa wai märkä, hoidetaanko häntä wai ei, sillä se näytti wain wiheriäisen ja eläwän näköiseltä; se ei näyttänyt olewan surun lapsi.--Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo kaswi=kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien elollisten olentojen--ihmisien kanssa.

Noita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä isäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui wain äänetönnä ja katsoi synkästi eteensä.

Nyt juuri kuului toisesta, salin perällä olewasta kamarista kimakka-- lapsen itku!--Isäntä kawahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut käärmeen piston. Hän riensi kamarin owea kohden ja awasi sen, ja mitä silloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken olin tuolla tuwassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olewaa lasta!--Lapsi wiihtyi pian, isäntä painoi owen jälleen kiinni ja palasi samalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin.

"Herra Jumala", ajattelin minä, "onko lankeemus, rikos ja häpeä painanut tuon surullisen kuwan noin kauniiseen, ikäänkuin wiattomuuden esikuwaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö tuo suru ja umpimielisyys koko talon wäkeen? oliwat kysymyksiä, jotka niinkuin salaman iskut leimahteliwat sieluni läwitse. Mutta ei, ei; ei se woi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja wilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin sywä lankeemus tapahtua. Hänen kaswojensa juonteissa en hawainnut yhtään niitä jälkiä, joita turmelus painaa walloittamansa ihmisen kaswoihin--hyi, te ilkeät ajatukset, mitä te mieleen hyökkäätte!----niin, mutta jos tuo nuori nainen olisi isännän----waimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä selwästi huomasin--tahi olin ainakin huomaawinani, että isännän ja tuon naisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta.--No mikä hän sitten on?-- Sitä en warmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olewan isännän-- tyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin." Ne oliwat taas sekaisia kysymyksiä ja wastauksia, jotka yhtä nopeasti meniwät kuin tuliwatkin ja jotka kiihoittiwat uteliaisuuteni korkeimmalleen.

Minä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin häneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: "oletteko te mitenkään kipeä?"

"Kipeä, kowin kipeä", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun kuulin hänen taas ääntäwän niin pitkän ajan päästä.

"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties woisin teitä jotenkin auttaa", sanoin hänelle.

"Minä en ole ruumiillisesti sairas, mutta ruumiskaan ei woi kestää sisällistä sielun tuskaa--oih! Sydämeni on kowin kipeä", wastasi isäntä, painaen kätensä sydämelleen ja samassa waieten.

"Kuka iski sydämeenne tuon turmiollisen haawan?" kysyin taas.

"Oma lyömäni on se, oma haawoittamani on tuskainen sydämeni", sanoi isäntä taas waieten ja raskaasti huoaten.

Nyt pääsin jäljelle. Edessäni ei ollutkaan ruumiillisesti sairas, waan sairas semmoinen, jonka henki oli sairas ja haawoitettu. Nyt huomasin, että edessäni oli--murtunut, särkynyt sielu, joka useinkin on waikeampi parantaa kuin pahatkin wammat lihassa ja weressä. Minä hawaitsin että edessäni oli rikas ala tutkia pirstaantunutta ja waiwoistansa lähes jo uupunutta ihmissydäntä.

"Puhukaa minulle ujostelematta kaikki surunne ja waiwanne! Se helpoittaa paljon tuskaista sydäntä. Minä olen itsekin paljon kärsinyt tässä maailmassa, jonkatähden hywin tiedän mitä omantunnon waiwa ihmiseen waikuttaa. Murhe on waikea yksin kantaa, sentähden ilmoittakaa surunne minulle, niin koetamme sen panna kahtia, ja niin kannamme raskasta taakkaanne yhdessä tämänkään lyhyen ajan, joka on sallittu meidän yhdessä olla", sanoin tuolle murtuneelle miehelle sääliwästi, katsoen häntä osaaottawasti silmiin ja pitäen häntä hellästi kädestä kiinni.

"Jospa te, wieras=kulta, saisitte joksikaan minuutiksi sydämeni kewenemään, niin en tietäisi mitä teille antaisin", wirkkoi isäntä tuskissansa.

"Minä toiwon woiwani olla teille joksikuksi lohdutukseksi", sanoin hänelle luottawasti, sillä minä huomasin, että ystäwällinen ja osaaottawainen käytökseni oli jo sen werran tunkeutunut hänen sydämeensä, että hän saattoi puhua.

"No kuulkaa sitten kertomus kaikkein wiheliäisimmästä, onnettomimmasta ihmisestä ja suurimmasta syntisestä, minkä maa koskaan on päällään kantanut! Kenties siksikään ajaksi lieweneisi hiukankaan kauhea omantunnon waiwani. Sitten kun kaikki olette kuullut, tehkää minulle mitä tahdotte, sillä niin suurta rangaistusta ei kukaan woi ajatellakaan, ett'en minä enempää olisi ansainnut.

Minä olen warakasten wanhempaini ainoa poika, ja tämä talo, jonka tässä näette, on heiltä saatu perintö. Ennenkuin olin täyttänyt wiisitoista, kuoli äitini, ja isä murehti häntä niin kowin, että hänkin kuoli muutamain wuosien perästä. Minä jäin siis nuorena suuren ja rikkaan talon haltijaksi, jota hoidin huolella ja uutteruudella, ja warallisuuteni kaswoi kaswamistaan. Minulla itselläni oli näköä ja kokoa, eikä minusta tiedetty mitään pahoja tapoja mainita. Se on tietty, että kaikki nuo yhteensä tekiwät sen, että minusta tuli kuuluisin poika paikkakunnassa, joka seikka ei jäänyt itseltänikään huomaamatta. Kaikissa nuorien leikeissä ja huwituksissa olin minä aina ensimäinen ja ylimäinen, eikä sitä huwia ja kisaa ollut nuorison joukossa, jossa ei olisi minulta neuwoa kysytty, ja tuolla tawalla tulin minä kerrassaan nuorison johtawaksi päämieheksi. Tuommoinen kunnianosoitus waikutti minuun wahingollisesti jo nuorena, sillä se synnytti minuun itserakkautta.

He katsoiwat kaikki minuun, mutta minä en heihin, sillä salainen ylenkatse oli ottanut sijansa sydämeeni heitä kohtaan, kun eiwät he kyenneet minun sijalleni, ja niin minä käytin wäärin waltaani heihin. Tuon kaiken lisäksi ei ollut itselläni salassa, että olin rikas ja että toiset nuorukaiset oliwat köyhempiä, jonkatähden opin jo aikaisin panemaan arwon tawaroihini, ja tuo teki sen, että sydämeni kowettui, ett'ei siinä ollut sijaa hellemmille ihmistunteille. Mitään erinomaista ei kumminkaan tapahtunut, sillä nuo pahat puoleni eiwät koskaan tulleet näkywiin, jonkatähden toiset nuorukaiset eiwät siitä tienneet mitään, enkä minä itsekään, ennenkuin wasta näinä kowina aikoinani.

Likimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen tyttö, jonka kanssa kaswoimme aiwan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka päiwä ja wietimme iloisia, murheettomia aikoja, wiattomissa lasten leikeissä ja huwituksissa. Tuo naapuri oli wähäwarainen talo, jonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa wiattomuuden tilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli köyhä ja minä rikas.--Oi, jospa ihminen wielä pääsisi tuohon lapselliseen wiattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina mitkään murheet ja huolet, jossa sydän on wielä puhdas ja turmelematon, niin ettei siihen wielä ole ylettynyt maailman pahentawat myrskyt. Jos pääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin wiaton ja iloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä ylön!"--Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota onnellista lapsuuden aikaansa.

Minä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään wuodattaessaan, sillä itku kewentää kowin waiwattua sielua. Kun hän oli waiennut ja tyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.

"Niin me kaswoimme Kertun kanssa", alkoi hän, "isommiksi, siihen asti että ujous pakotti meidät olemaan harwemmin yksissä. Kumpikin meistä muodostui nyt eri tawallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä ja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu kauniina, siweänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin sisarusten joukossa kaswaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin me wierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä koskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa sydämessäni kuin sisarella, waikka usein kyllä tunsin outoa, käsittämätöntä halua tawata häntä ja olla hänen parissansa--ei, jopa kaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.

Aikojen kuluessa Kerttu kaswoi ja edistyi hywissä tawoissa ja opissa päiwä päiwältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika=ihmiseksi, oli hän kaunein ja siwein neito koko paikkakunnassa.

Minä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun puoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!

Minä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä, tietysti rikkaita, ja myöntäwiä, järkeni mielestä edullisia tarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä wanhusten puolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja kohtaan, jonkatähden olin oikein wihainen itselleni ja pidin tuon kylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en tiennyt, mutta luulinpa huomaawani että hänellä oli mielessä lapsuutensa ystäwä, ja minä olin oikein wihainen hänelle sydämessäni ja koetin wälttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen tulisia, lempeitä katseitaan.

Erään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aiwan walmis, ja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo mielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti minua, waikka sen kautta tiesin saawani useampia tuhansia markkoja.

Olen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistawiakin kosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä kuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en wihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut wastaan niin otollisia tarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä rauhattomuudestani, joka powessani asui Kertun tähden.

Juuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille walitun morsiameni kanssa, tuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistawa kosija wieraasta paikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin kuin minäkin. Hän oli hywänmaineinen ja hywännäköinen, uljas nuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan wielä tienneet sanoa, suostuuko Kerttu tuohon loistawaan tarjoukseen wai ei. Silloin tunsin oudon ja wastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en woisi Kertutta elää. Tuota tunnettani wastaan koetin taistella minkä woin ja ärjäsin tuolle sisälliselle sydämeni äänelle; 'wiisituhatta markkaa!' Mutta tuo wakaa ja omaoikkuinen poweni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei ollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin muistella morsiantani ja wiittätuhatta markkaa ja wieroittaa Kerttua pois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään wiihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta. Tiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin hakemaan, ja kaikki olisi ollut hywin, mutta woi hirmua!--Kerttukin oli siellä, mitä en osannut aawistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut nuorenwäen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kowin ja weri nousi niin tuimasti päähäni ja kaswoihini, että luulin sen oikein tipahtawan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä Pontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin salata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni joutawalle mielen häiriölleni: 'wiisituhatta markkaa!' Mutta toinen paljon wäkewämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin wiisituhatta markkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla muista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.

Kerttu oli woittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään wiisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren wuoren kultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten walita, mutta keweä oli kultawuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin joutawalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä tuon kolkon ja ikäwän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin sopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka wilpittömänä, puhtaana ja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa waipuneena, wähän ulompana muista, kauniina, wartewana ja werewänä, niinkuin täysin kehkeytynyt ruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi wielä kesäauringon iltasäteet, jotka se lähetti Kertun lumiwalkoisille kaswoille ja punottawille poskille ikäänkuin jäähywäissuudelmaksi, samassa kullaten ne wiehättäwämmiksi.

Nyt oli Kerttu woittanut minut, mutta toinen kysymys oli: woitanko minä Kertun? Tuo, jota minä ennen melkein ylenkatsoin hänen köyhyytensä tähden, tuo sama oli tullut minulle nyt niin kalliiksi, että pelkäsin hänen katsowan minut ylön. Niin muuttuu ihmissydän! Oikein minä kauhistuin, kun ajattelin: jos tuo wieras kosija on jo woittanut Kertun sydämen. Minä katselin, näkyisikö nuorison joukossa tuota wierasta kosijaa, mutta ketään outoa ei siinä näkynyt. Minua pyydettiin ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja johtamaan niitä niinkuin ennenkin, mutta ei mikään minua huwittanut, ei leikit eikä muut. Kerttu sen kyllä olisi woinut tehdä, mutta tietämätöntä oli tekisikö hän sitä minulle koskaan, ja tässä se oli aiwan mahdoton tehtäwä.--Minä kieltäysin ottamasta osaa leikkeihin ja johtamasta niitä ja seisoin mykkänä.

'Kas wain! kuinka ahkerasti ja sywästi Pontelan Matti ajattelee rikasta morsiantansa, kun ei enää malta ottaa osaa meidän huwituksiimmekaan!' sanoi eräs poika joukosta. Tuo lause käwi sydämeeni kipeästi kuin puukon pistos. Ihme kumma! nyt en olisi suonut kuulewanikaan enää mitään tuosta rikkaudesta, jota niin hartaasti olin koettanut itselleni lisätä ja jonka rinnalla ei mikään mielestäni maailmassa ollut minkään arwoista. 'Mitähän Kerttu ajattelee tuommoisia kuullessaan?' arwelin minä ja katsahdin hänen tietämättänsä hänen silmiinsä. Kerttu seisoi wain wakawana ja uljaana, eikä näyttänyt tietäwän tahi pitäwän koko huliwilisesta lauseesta yhtään mitään.

Minulle tuli kowin waikeaksi siellä olla. Kuuma hiki juoksi ruumiistani, ja otsaani poltti niin kowin kuin kuumalla raudalla olisi sitä painettu. Minä lähdin yksin pois toisten nuorikkojen leikki= ja kisapaikalta, mykkänä kuin kiwi ja tietämättä mihin oikeastaan menisin. Kun pääsin pois muiden nähtäwiltä, rupesin miettimään tilaani. En tullut missään aikaan, ellen saanut tawata Kerttua ja oikein pian, mutta missä ja milloin, sillä sydämeni oli kowin rauhaton, niin ett'ei se sietänyt wiiwytystä. Minä tiesin, että Kerttu tuolta kokouspaikalta menee kotiinsa metsäpolkua myöten; sinne aioin mennä häntä wartomaan. Menin siis tuolle metsäpolulle, jossa pistäysin erään ison kuusen alle, jäähdyttääkseni tiheän metsän siimeksessä polttawaa otsaani. Siinä istuin ja odotin minä, saadakseni kuulla Kertulta tuomioni. Jokainen pieninkin risahdus metsässä, jokainen linnun pyrähdys säikähytti minua, sillä nyt, juuri nyt, luulin Kertun tulewan, ja sydämeni tykytti kowasti. 'Jospahan Kerttu tulisi nyt yksin, että saisin pitkittä mutkitta hänelle sydämeni aukaista!' ajattelin minä, ja tuo aika tuntui odottaessa niin pitkältä. Samassa rupesi kuulumaan hiljaista laulun hyminää. Minä kuuntelin: se oli Kertun ääni. Hän hyräili taas tuota mielilauluaan, jota hän muulloinkin niin usein lauleli, kun hän wain oli yksinäisyydessä. Sydämeni tykytti niin kowasti, että sen jyske kuului aiwan selwästi omiin korwiini ja että ainakin pelkäsin sen hyppääwän ulos rinnastani. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin mahdollista ja menin polun wiereen kiwelle istumaan, etten olisi tulijaa mitenkään säikähdyttänyt. Nyt juuri tulla heijotteli pitkin polkua hento, wartewa olento, joka keweänä ja notkeana hyppeli kiwi kiweltä. Se oli Kerttu, mutta ah! hän ei ollutkaan yksin; hänellä oli kumppanina hänen wielä keskenkaswuinen sisarensa.--He läheniwät, ja minä koin rauhoittaa itseäni. Kun he tuliwat lähelleni, sanoin: 'hywää iltaa, Kerttu!'

Kerttu näytti ensin wähän joutuwan hämilleen, mutta toipui pian jälleen.

'Sinäkö, Matti, täällä!' sanoi hän, ja samassa seisahtuiwat he minun kohdalleni.

'Minulla olisi sinulle, Kerttu, jotakin asiaa kahdenkesken sanottawaa; ole sinä, Tiina, hywä ja mene edeltäpäin kotiisi, me tulemme Kertun kanssa wähän jäljestä!' sanoin rohkeasti, waikka henkeni ahdisti kowan sydämenlyönnin wuoksi.

Tiina totteli.

Nyt olimme kahdenkesken. Silmäsin Kertun kaswoihin: ne oliwat niin rauhaisan ja tyynen näköiset. Ei kummallakaan tahtonut olla sanoja puheen aluksi, kun hiljakseen käwelimme Kertun kotia kohden.

'Joko pian saamme häitä?' kysyi Kerttu wiimein.

'Milloin wain sinä tahdot', wastasin hänelle.

'Eihän sinun hääsi ole minun wallassani', sanoi Kerttu.

'Ja kuitenkin on minun pääni aiwan sinun wallassasi', sanoin, ja ääneni hieman wärähti.

'Mitenkä se on ymmärrettäwä?' kysyi Kerttu.

'Ennenkuin wastaan kysymykseesi, kysyn wuorostani sinulta jotakin: milloinkas sinun häitäsi pidetään tuon wiimeisen loistawan kosijasi kanssa?'

'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuiwasti.

Minä katsoin Kerttua silmiin; hän oli lewollisen ja tyynen näköinen, eikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa kaswoissansa.

'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin hänelle.

Kerttu ei wastannut mitään, loi wain katseensa maahan ja päästi tuskin kuuluwan huokauksen, ja pieni toiwon säde lensi sydämeeni.

'Etkö todellakaan ole wielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin häneltä.

'En kenellekään', wastasi Kerttu ujosti.

'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystäwälle?' kuiskasin minä hiljaa.