Part 5

"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon woisin teille anteeksi antaa, mutta sitä tehtäwää en ole luullut itselläni olewankaan, sillä sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä wastaan. Mutta onhan hywä, että olemme näin awanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki warjot ja pimenteet katoawat meiltä--eikö niin, rakas appeni? te ette saa kuolla, ja minä toiwon että Jumala lahjoittaa teidät wielä meille. --hywä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta wasta minun on oikein hywä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen appi=waarinsa kaulaan kiinni.

He purskahtiwat molemmat itkuun ja siinä he hywän aikaa antoiwat kyyneleittensä walua, mutta nuo kyyneleet eiwät tulleet mielen katkeruudesta, waan ne wuotiwat anteeksi=anowasta ja anteeksi=antawasta sydämestä, ja molemmat tunsiwat itsensä lohdutetuiksi.

Ihme kumma! Waikka isännän tauti oli niin kowa, että kaikki luuliwat hänen kuolewan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen perästä, kun hän miniällensä sydämensä awasi. Paraneminen käwi kuitenkin hywin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella huolella.

Nyt wasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta, palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarwinnut toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarwinnut olla umpimielinen ja jonkatähden olisi tarwinnut ajatella toisesta jotain pahaa--niin ei enää asiat olleet, waan kaikin he wapaasti awasiwat toisillensa sydämensä ja heidän oli niin hywä olla. He iloitsiwat kaikki isännän paranemisesta, jolle oli suureksi awuksi se, että hän oli saawuttanut rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja keweäksi kuin lapsi.

Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan waltawassa joessa olewan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu aiwan liki kosken törmää, sillä tulwat eiwät hätyyttäneet koskaan taloa siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiiwas, eiwät jääpadot joutuneet siihen usein seisahtumaan ja nostamaan wettä yli ahteiden. Aiwan asuinhuoneen takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kewät oli. Ilmat oliwat jo siksi kewäiset, että wesi oli sulattanut myllyn jäistä wapaaksi, jonkatähden siinä oli ruwettu käyttämään jauhoja talouden tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tuliwat jälleen kylmiksi, niin että jo juoksewat wedet jäätyiwät aiwan kuin talwisydännä; ja hewosilla ruwettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas Koskelankin myllyn käyttö siihen.

Kewään tulo näytti wiiwähtäwän nyt, niinkuin monesti muulloinkin Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet meniwät halkometsään ja niin meni Koskelan Jaakkokin päiwämiesten ja renkien kanssa oikein koko wiikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta wäkeä kotiin kuin wanha isäntäwäki, Maiju, piiat sekä lapset.

Puoliwiikon paikoissa muuttuiwat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika wauhtia ja ojat, purot ja wiemärit alkoiwat ensin liristä, sitten juosta, ja pian oliwat ne paisuneet tulwillensa, ruweten yksissä neuwoin tuhansista suista yht'aikaa holwaamaan wettä jokeen.

"Nyt tulee iso tulwa, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arweli isäntä, sillä hänellä oli wuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan tulwan waikutukset semmoisina wuosina kuin nytkin oli.

Joki paisuikin niin äkkiä tulwillensa, että se kolmessa wuorokaudessa kohosi äyrästensä yli.

Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olewat käytteet, joita siellä oli wielä edelliseltä käyttöajalta useampia tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn owelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn awaimen, meni myllyyn ja alkoi kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli kallis, sillä wesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, waikka ne oliwat kyllä korkealla, ja hirmuisia jää=lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä olewasta suwanteesta irti, jotka sitten hirmuista wauhtia kiitiwät koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olewan suwanteen niskaan, jossa ne kokoutuiwat kauheiksi jää=padoiksi. Koskelan talon kohdalla olewan kosken päällä olewa suwanto oli lyhyt ja sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää=pato, joka yllytti weden ylipuolellansa tawattoman korkealle ja painoi kowasti edessään olewaa jääpatoa; ainoastaan koskien wälissä olewan suwanteen jää näytti wielä hetkisen woiwan wastustaa tuota hirmuista woimaa, mutta nyt sekin jo lohkeili kappale kappaleelta yliwoiman alla, ja wäliin wapisi koko suwanteen jää, niinkuin haawan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden, jota jää=pato piti tuolla ylempänä. Tulwa näytti ikäänkuin wihoittelewan, kun tuo itsepintainen suwanne rohkeni wastustella sen hurjaa ja raiwokasta wauhtia.--

Niin, niin, kestä wielä hetkinen, suwanto, ja taistele niin paljon wastaan kuin suinkin woit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla jalo: apua, hywää tuottaisi se ihmiskunnalle--mutta woi! et sinä jaksa, et sinä woi kauan taistella, sillä mahtawa, wäkewä, woimakas joukko uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään, kiehuwaan koskeen, ja silloin olet menewä tuhansiksi kappaleiksi, silloin et enää kykene taistelemaan, waan sinun täytyy lyöttäytyä hurjain walloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekewät.

Nyt oli wain yksi jywäsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut jo sieltä kantanut aittaan. Wielä seisoi suwanne jäykkänä jää=padon edessä. Wielä seisoi mylly paikoillaan, waikka wettä oli ylemmäksi puoliseiniä. Wielä oliwat törmältä myllyyn wiewät hirsiportaat paikoillaan, waikka wesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju walmistelihe wiimeistä säkkiä noutamaan myllystä.

Talon wanha ja woimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista mitään, mutta häntäkin huolestutti tulwan äkkinäinen kohoaminen ja hän katsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän weden olewan tawattoman korkealla. Waikka hän oli woimaton, köntti hän kuitenkin kosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri waara oli kylän asukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.

"Nyt menee mylly ja sen sisällä olewat käytteet", sanoi ukko huolehtien.

"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin wähäksi ett'ei siellä ole enää kuin yksi säkki", sanoi Maiju.

"Wai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos siitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön wiimeinen säkki myllyn kanssa, sitä ei enää woi pelastaa", sanoi ukko, hywästellen miniän urhollista työtä.

"Miksi heittäisimme jywäsäkin myllyn kanssa menemään? Wielä seisoo suwanne, wielä seisowat mylly ja portaat," sanoi Maiju ja ennenkuin ukko ennätti mitään wastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten myllyyn! Hän sieppasi jywäsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa takaisin.

Mutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi=waarinsa päästäwän sydäntä särkewän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen, kuudennella wuodella olewan poikansa, lapsellisen äänen huutawan: "äiti!"

Maiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin waltoinsa hänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä huomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä päässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn wiewät hirsi=portaat pois niin keweästi kuin olisi siinä ollut wain joku oljen korsi tiellä. Myllyn ja törmän wäliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai seitsemää syltä leweä kuohuwa aukio, josta näytti olewan mahdoton päästä yli.

"Herra Jesus! Lapseni!" huudahti Maiju hädissänsä.

"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!" huudahteli wanhus ja wäänteli epätoiwoissaan ja neuwotonna käsiänsä.

"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn owella, itsekin jo käsittäen waaransa suuruuden.

Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken päällä olewan suwanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suwanteen päällä olewa pato liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitiwät jäät, toistensa siwuitse, toisiansa wastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa peräkanaa, hurjassa kilwassa--mutta wielä teki suwanteen jää wastarintaa tuolle hirmuiselle woimalle, wielä se jaksoi estää tuon wihastuneelta näyttäwän jää=padon wauhtia, wielä seisoi mylly. Myllyn owen reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!" Äidiltä oli hän ennenkin oppinut awun saamaan; äiti oli jo niin monta kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja waarasta; ei missään hän ollut wielä löytänyt äidin wertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo lyhyet, mutta paljon sisältäwät, paljon luottamusta osoittawat ja rukoilewat sanat. Meniwätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eiwät ne menneet hukkaan, sillä törmällä seisoi olento, jonka sydämeen käwi kipeästi kuin puukon pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota hädässä olewaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman rakkautta woi siihen werrata,--äidin rakkaudella.

Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuwotonna tuossa hirmuisessa tilassa, mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja waara pakotti hätääntyneen äidin keksimään neuwoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli myös muu talon wäki, joka ei tähän asti wielä ollut tietänyt mitään waarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuwasta siwaltanut. Sen kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän solmennut kiwenmukulan toiseen päähän.

"Mene pois, Kalle, owen reiältä, minä paiskaan tämän köyden owen reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi, niin me wedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilewä äiti waaran=alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistiwat ikäänkuin woitollisina.

Silloin kuului myllyn owelta pieni, heikko, epätoiwoinen ääni: "woi, en minä, äiti, osaa----".

"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja silloin hän warmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt mukanaan suuri rautainen kiwi=koukku.

Wielä seisoi suwanne, wielä wastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen, waikka se näkyi jo wapisewan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo suwanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Wielä seisoi myllykin, mutta wielä seisoi poikakin myllyn owella, ja jos ei hän tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän warmaankin oli joutuwa onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suwanto ei woinut ijankaikkisesti taistella yliwoimaa wastaan.

Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kiwikoukun renkaastansa köyden toiseen päähän kiinni.

"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa owen reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiwen silmään ja istu itse koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn owen reikää kohden, mutta woi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa asti, waan putosi--koskeen. Pian weti äiti köytensä ja koukkunsa takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas owea kohden ja--kiitos Jumalan! koukku lensi owen reiästä myllyn sisälle ja pieni Kalle sai sen heti kiinni, wei koukun kiwen silmään ja istui itse päälle, niinkuin oli neuwottu.

"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.

"Pelastaa lapseni".

"Mitenkä?"

"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olewasta köyden päästä kiinni. Minä wedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon köydenpään pojan ympärille ja te wedätte sitten hänet maalle".

"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"

"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika wain tulee pelastetuksi. Olen kuitenkin kokenut warata sitäkin asiaa, sillä wyölleni olen käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olewaan köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen pään ympärilleni ja, jos on aikaa, wedätte sitten minutkin maalle", selitti tuo urhokas ja rakastawa äiti.

"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin waaralliseen retkeen, henkesi joutuu waaraan", sanoi ukko.--"Te hukutte!" huusiwat mummo, piiat ja lapset yhteen ääneen.

"Lapseni, woi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen kiinni!"

"Suwanto näyttää pettäwän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan haltuun!" pyyteli wanhus.

"Lapseni!" huudahti sydämen kiwusta wapisewa äiti, ja heti kun toiset ottiwat köyden päästä kiinni, antoi hän waate päällä itsensä kuohuwan kosken waltaan ja alkoi köyttä myöten wetää itseänsä myllyn owea kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja waikka oli niin tärkki ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta wapisewan poikansa syliinsä, painoi hätäisen suutelon hänen kaswoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se oli--äidin suutelo.

Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt kiwikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt hän wei häntä jo owen reiälle ja komensi: "wetäkää!" Samassa heitti hän poikansa kuohuwaan koskeen, ja maalla olijat alkoiwat wetää häntä kiiruusti maalle.

Mutta samassa sortuikin suwanteen jää yliwoiman alle. Nyt ei seisonut enää suwanteen niskassa olewa jääpato, sillä se oli saanut nyt loistawan woiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta wastustajastaan--suwanteesta, joka nyt hurjaa wauhtia pakeni pois hirmuisen walloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista wauhtia lähti jääpatokin sitä takaa ajamaan.--Wielä seisoi kuitenkin mylly ja wielä seisoi myllyn owella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla tunteilla kuin hän, jonka siinä wiimeksi näimme. Edellinen oli lapsi, joka kuolon pelosta wapisewana toiwoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti, joka ilosta sykkiwin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt! nyt lapsi oli maalla.--Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa waaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastawan sydämensä alla kantanut, jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä walwonut; ja tuo pelastus oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin waaran=alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon ilon woipi käsittää waarankin hetkenä ainoastaan--äidin sydän.

"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen läpi, kun näki että poika saatiin maalle.

Jäät jo tulla huikasiwat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo nyrmiwät myllyä, mutta wankin jääpato ei ollut wielä ehtinyt myllylle asti. Juuri nyt weti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten wedetty maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää=jääpato myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli hänen ponnistella luonnon woimia wastaan. Niin oli häneltä mennyt wiimeinen pelastuksen toiwo.

Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olewan niemekkeen ja myllyä warten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen waimo ei kadottanut hetkeksikään järkeänsä, waikka hänen silmäinsä edessä oli kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan wiimeiseen asti-- hän murti sukkelasti myllyn wesikaton ja nousi tekemästään aukosta myllyn harjalle.

Ei yksikään kuoleman=alainen woi kuwailla sitä hämmästystä, tuskaa ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Woi, woi! Äiti, äiti, rakas äiti!" huusiwat, woiwottiwat ja itkiwät lapset katkeamatta.--

"Herra Jesus!--woi Maiju raukkaa!" waikeroitsiwat wanhukset ja wäänteliwät käsiänsä epätoiwoissaan. "Rakas emäntä, woi, meidän hywää emäntää!" huusiwat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa lewollinen henkilö läsnä olewista oli--Maiju, joka wielä myllyn harjallakin ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuwalla äänellä Jumalaa lapsensa pelastuksesta ja koki rannalla olewille hätääntyneille sydämille jaella lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa, sillä hän oli sowinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan wointinsa mukaan elämänsä kalliita welwollisuuksia äitinä ja kansalaisena, ja tuon wiimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hywäksi, tunsi hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi welwollisuutensa täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa omalla--hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan? Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä siihen tarwitaan todellinen--äidin rakkaus.----

Kylän miehet halko=metsässä huomasiwat, että lumi suli äkkiä ja että wettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon hawaintonsa johdosta rupesiwat he aawistamaan, että kylässä on paha hätä tulwan tähden. He tiesiwät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki oliwat metsässä; sentähden kiirehtiwät he nyt koteihinsa, katsomaan miten siellä asiat owat.

Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain esittelemään, sillä hän oli wiime yönä nähnyt niin kummallista unta, joka teki hänet kowin lewottomaksi ja rauhattomaksi.

Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen waiwa ja pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään. Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat owat.

Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten woiman kautta paikoiltaan pois surwaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat oliwat. Hän näki rannalla olewan talonwäkensä kauheassa hädässä ja tuskassa. Hän näki oman rakkaan waimonsa istuwan myllyn harjalla, kuohuwassa koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta. Kauhea tuska ja hätä walloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti. "Maiju, Maiju! Woi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut? Miten woin sinut pelastaa?" Wene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut; kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta wirstaa likempänä ei semmoista ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä wiimeiset osat jääpadosta näyttiwät tuossa paikassa tulewan alas. "Woi, woi rakas waimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.

"Kiitos Jumalan! että wielä sinut näin, että wielä saan sanoa sinulle wiimeiset jää=hywästini!--Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko, kaikesta rakkaudesta ja hywyydestäsi, jota alati olet minulle osoittanut. Walwo lastemme kaswatusta ja kaswata heitä Jumalan pelwossa!--Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos kaikille! sillä kaikki owat olleet minulle niin hywiä.--Älkää itkekö, lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, waaria ja mummoa ja tulkaa kaikki hywiksi ihmisiksi!--Hywästi, Jaakko! Hywästi kaikki... Jumala armahtakoon!"--Nyt tuli wiimeinen ja wäkewin jääpato, sysäsi niemen ja kirmun päällä olewat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle, joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo rakastaja jäiden seassa hirmuista wauhtia pienen ja kehnon turwansa päällä kuohuwaa koskea alas!----"Hywästi Jaakko!" kuultiin hänen wielä kerran huutawan kosken kowan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus särkynyt kosken ja jäiden kowissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä paikkaroihtiwat jäiden seassa, ja sinne katosi--hellä äitikin--Maiju-- Mökin Maiju!

En huoli ruwetakaan kuwaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö waikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli epätoiwossaan wiimeiseltä ruwennut repimään wanhan, lähellä olewan saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon suuren murhenäytelmän wiimeisen kohtauksen--pyörtyi hän.--Muut rannalla olijat eiwät kyenneet mitään tekemään eiwätkä toimimaan--ei, mutta se lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtäwää, jota he kykeniwät kyllä tekemään,--itkeä, tyrskyä, walittaa, woiwottaa, käsiänsä wäännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet oliwat heidän sydämensä.

Kauan eiwät he saaneet tuollakaan tawalla tyhjentää ahdistettua sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti wiittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsiwät hywin tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyiwät kaikin tuon wähän aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoiwat hänet herwotonna kamariinsa ja laskiwat wuoteelle. Pitkällisten ja monien kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan tuntui hän olewan--sekawamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian raskaan kuorman.

Jaakko waipui nyt pitkälliseen tautiwuoteeseen ja hän houraili myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän wiimein wähitellen toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terweytensä parani, wahwistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan=oloon tuli entisellensä.

Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin monta wuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu hädässä, kunnia häpeässä, tosi walheessa, hupi ikäwässä, wirwoitus wäsyssä, lääke sairastaessa, lämmin wilussa, näkö pimeässä, rakkaus wihassa, sowinto riidassa, anteeksi=antamus rikoksissa, tie eksyksissä, kärsimys wääryydessä, hywän suopuus wainossa, malttawuus kiukussa.