Part 3

--"Hae elatukseni pohjan=nawalta, jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopiwampaan aikaan, jolloin ei ole wieraisilla olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.

--"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, owat wanhimman weljeni työtä ja siis kuuluwat hänen waikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtäwänä, kun hänen aikansa tulee. Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarwitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä woiwat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leweätä takkiansa niin rajusti, että suuri parwi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä olin.--"Älä tule turmelemaan tämän talon kylwöjä", karjasin minä hänelle. "Matti ei saa awiiseja ja wanhan, sokean, waiwan nähneen ukon täytyy syödä wielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtowat welkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli wain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa wainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella woimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kaswit seisoa sojottiwat suorina ja kankeina ja niissä riippuwat kastepisarat muuttuiwat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Woi hywä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen waikutuksen, että koko ruumiini wapisi ja wärisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä woinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon wäki nukkui wielä raskaasti, waiwoistansa wäsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kowin waiwasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aawistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat owat, pu'in siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli wahwasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan waikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kowa, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen--lääniin, ehkäpä koko-- Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin käwelin likimäisille ohra= ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja warsia, ne oliwat jäässä niin että poikki meniwät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun ma siihen pääsin, kuulin tuwan owen käywän; seisahdin siis odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, waatetettuna, tuli tuwasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut woimaa nousta muuten kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki wäki nukkui sikeässä unessa. Tuwan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntäsärkewällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: wihollisemme on taas tullut ja häwittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, waiwa, hiki, wäki, toiwo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi enempää waikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon wanhan, sokean ja paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkewä aamuterwehdys. Kaikki kapsahtiwat wuoteiltansa ylös ja pukiwat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsiwät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat oliwat heille kylliksi, waan he istuiwat alakuloisina ympäri huonetta.

--"Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon wanhemmista pojista huoaten.

--"Syöminen syömissäkin, waan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.

--"Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.

--"Woi, woi! minä en saakaan awiiseja", päiwitteli Matti.

--"Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusiwat lapset ja kämpiwät ukon syliin.

--"Hywä Jumala noita wiattomia raukkoja! Mitä hekin wielä saanewat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kaswonsa wärähteliwät ja aaltoiliwat suonen=wedon tapaisesti.

--"Jumala on meidät hyljännyt", sanoi wanha mummo tuskin kuultawasti.

--"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi ukko epätoiwoissaan.

--"Waikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärwen Paawoa; eipä hänkään langennut epätoiwoon, waikka kyllä koki. Onpa taas toki terwaksia! koetetaan wielä ponnistella; kyllä minä koen olla awiiseitta!"

--"Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön. Sydämelliset jäähywäiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille, häntä hywästi jätellessäni, ettei hänen tarwitse olla "awiiseitta", kun wain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle ja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia waroja awiisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa woimia. Matista näytti nyt kaikki niin waloisalta ja lupaawalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi awiiseiksensa Oulun Wiikko=Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hywin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut oliwat hywin sekawia ja eksyttäwiä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hywin werkalleen, sillä puhetta oli paljon. Puhelin hänelle waltiotalouden perustuksista, keinollisen heinän wiljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olewan, hallaa tuottawan suon wiljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuwoja ja wiittauksia; hän näytti ikäänkuin nielewän jokaisen sanan niistä kyllä waillinaisista tiedoista, joita woin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme wielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti wielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli wielä wahwassa kuurassa, ja että matalimmat wesipaikat oliwat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos" ja "kukatiesi" pyöriwät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selwille, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, waan kaikkialla näkyiwät kaswit olewan lupalla=korwin. Perunain warret oliwat aiwan mustilla ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Waikka kohtakin tunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kowan wieraan käynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo eläwänä kuwana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Wiikko=Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuwa ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille--joka aikomus wiipyi kauan aikaa toteutumatta--ja sille tulisi nimeksi "Halla=aamuna".

* * * * *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen wuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkän=solakka mies kamariini. Hywän=illan sanottuansa astui hän terwehtimään minua, jota tehdessään sanoin: "ette taida minua enää tutakkaan." Wieras näytti minusta semmoiselta, että hänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja missä. Towin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttawuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua terwehtimässä, waikka wähän wäärääkin tuli. Matti sai ruweta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Wiikko=Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tawannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat owat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän wuosittain lisää warainsa mukaan. He owat hakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olewan suon wiljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he owat ruwenneet kylwöheinän wiljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta wertaa enempi. Tilukset owat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää wielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarwitse enää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulewat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme wanhimman weljen lasta owat kuolleet. He asuwat yhdessä kaikin ja tekewät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki owat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Wuosi takaperin walitsiwat kuntalaisensa hänet kunnallis=lautakunnan esimieheksi, jota wirkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.

MÖKIN MAIJU.

Pohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtawaa ja wäkewää wirtaa. Nuo wirrat saawat alkunsa enemmiten maanselänteistä, mutta jonkun alkulähteet owat aina maanselänteen toisellakin puolen. Sieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, wesirikkaina, uljaina ja wallattomina wirtaawat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse hyppien ohjaawat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo wirrat owat useinkin suurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten lasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja summattomasti terwoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo terwojen laskijat pitkillä wenheillänsä tulla kiitäwät kosken kowia kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytywät wäliin koskien kowiin kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt he meniwät Wellamon utuhelmoihin ikipäiwiksi. Hän kokee pinnistää näköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi jossain weden pinnalla uiskentelewiksi, ja--kah kummaa! tuoltahan he keikahtiwat aiwan eheinä, kaikin terweinä ja eläwinä näkösälle, ja mikä wielä kummempaa: heidän wenheensä ja lastinsakin owat aiwan eheinä, ja pitkittäen tuota hurjaa wauhtia, seisoo perämies wenheen perässä ohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitäwät he nuolen nopeudella yhä eteenpäin.

Näiden wirtojen warret owat enimmiten wiljelykselle kelpaawaa maata, jonkatähden kylät ja pitäjät owat noiden jokien warsilla; wirtojen wälillä olewilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksewilla mataloilla maanselänteillä olewat maat owat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat owat useinkin kylät ja talot tuommoisen wirran warrella ja komeat owat myös nuo awarat wiljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen tekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös käwellä kesäaikana noita wirtojen warsia, siwu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisowat liki toisiansa, ja halki hywästi järjestettyjen wiljawainioiden, joissa peltojen ojat suurina ja suorina risteilewät pitkin ja poikki wainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin, joissa wuorollansa kauniisti kaswawa laiho ylpeänä rehottaa ja lainehtii.

Mutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalwi sattuu olemaan wähäluminen, ja jos pakkaset owat silloin kowat, jäätywät jäät alinna noin kolmea jalkaa wahwoiksi. Jos wielä sattuu talwen pitkään satamaan paljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso tulwa. Pohjolan pitkät päiwät sulattawat silloin katkeamatta lunta, ja wesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä koskista nuo wahwat jäät, jotka sitten paljon weden kanssa ajautuwat koskien alla olewien suwanteiden niskaan läjään, ja siinä ne wäkewän wirran woimasta patoutuwat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa ennestäänkin jo paljon weden wieläkin korkeammalle. Useat noista suwanteista owat niin jäykkiä, että woiwat järkkymättä seisoa kaukaa ylempää tulewien jäiden edessä, jonkatähden siihen tawallisesti kokoontuu semmoinen jääwuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä olewankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon woimien wastustajat owat sentähden niin wahwat, että niillä on joku edullinen asema. Usein silloin yltyy wesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta läpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on taloissa paha hätä. Eläimet nawetoissa mölisewät, sillä wesi on tunkeutunut sinnekin niin, että ne seisowat wedessä polwia myöten. Useinkin on raawaat pitänyt nawetoista wiedä tunkiolle ja lampaat nawetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole saatawissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon woisi mitään wiedä. Aitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parwelle, taikka wenheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Wesi tunkeutuu asuinhuoneisiinkin: lattiat nousewat kohoksi, huonekalut kaatuwat, lapset owat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun hätä on korkeimmallaan, rientäwät naapurit sinne wenheillä awuksi.

Kun jääpatojen päällä olewa paino tulee wiimein kowin wäkewäksi, täytyy lujankin paikan wihdoin antaa perään. Silloin lähtewät hirmuisen suuret jäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsewät pitkin wirtaa alaspäin kulkemaan, näyttäwät ne ikäänkuin taistelewan keskenään, sillä yksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista, ja wäliin wääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälewyjä syrjällensä ja painuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön woima ja käsi niitä johtaisi ja sowitteleisi. Wiimein lähtewät ne kaikin yksissä neuwoin ryntäämään alaspäin, ja wahwat jäät suwanteissa paukahtelewat, ja suurina suwanteitten lewyisinä lewyinä lähtewät ne wäkewämpänsä edeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden taas jossain sopiwassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo jääpadot puhkeawat, saawat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne wiewät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä wirtaa olewat niittyladot, kaatawat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistäwät ne peltowainioille, joissa ne sitten wiikkokausia makaawat sulamattomina, sillä tawallisesti jääwät ne sinne, kun wesi alenee jääpadon puhjettua. Usein wie wesi ja jäät pellolta lantakuormat, joihin on niin monta päiwätyötä menetetty ja jotka owat maamiehille niin wälttämätön elämän ehto. Wieläpä wie wesi wäliin kokonaisia aloja peltoakin, niin ettei tulwan laskettua ole muuta jäljellä kuin sywä lampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille tietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan, auttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuwaa maan muodostumista.

Woi kuinka pieneltä ja kelwottomalta ihminen näyttää tuon luonnon suuren työn ja woiman rinnalla!--

Waikka nuo tulwat owat useinkin noin kauheita, niin harwoin kuitenkaan hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietäwät olla waroillansa; mutta esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.

* * * * *

Erään tuommoisen Pohjanmaan wirran rannalla, kuohuwan kosken partaalla on wankka talonpojan talo. Talon asukkaat owat ammoisista ajoista olleet warakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon wäen yrityksille monessa miespolwessa, sillä he pelkäsiwät ja rakastiwat häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kaswattiwat ja hoitiwat niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttiwat he poikaansa Jumalan pelkoa, ja poika kaswoi hywissä tawoissa ja yleisesti kunnioitettuna, terweenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt päässyt siihen ikään, että hänen tuli walita waimo itsellensä, sillä hänenkään ei ollut yksinänsä hywä olla.

Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka halukkaasti loiwat silmänsä tuohon warakkaaseen ja siweään poikaan, eikä niitä wanhempia, jotka sydänkäpysensä olisiwat suoneet tuon tietyn onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan Jaakon" tulewasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko--sillä sehän se oli talon ja pojan nimi--hiljainen ja siiwo luonnostansa, ei pitänyt noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa asiasta.

Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja waikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkewän eikä kuulewan mitä kylällä kuiskaeltiin hänen tulewasta kumppanistaan.

Mökki oli pieni ja halwannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua huonoonkaan majaan, kun wain sydämen pelto on sen asukkailla hywästi muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat oliwat hurskaita ihmisiä ja kaswattiwat lapsensa Jumalan pelwossa ja ihmisten häwyssä, Sillä jolla ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäwäki koki päiwätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei ollut muuta maanwiljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa, joissa he wiljeliwät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema tarjonnutkaan edullisempia wiljelysaloja, sillä kowan kosken takamaat oliwat kallioisia ja kiwikoita. He tekiwät työtä lastensa ja oman toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja tuottawaakaan.

Waikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen warallisuuskaan ollut mikään loistawa, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä esille, wallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen asukkaat tyytyiwät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan nurkuwan, että Onnetar oli heille niin wähän suonut ajallista tawaraa. Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytywäisyydestä seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa käwiwät aina puhtaissa ja eheissä, waikkakin wäliin paikatuissa waatteissa.

Semmoisessa paikassa yleni ja kaswoi "Mökin Maiju"--joksi häntä sanottiin--niinkuin ruusu karussa maassa. Waikkei Onnetar ollut hänelle suonut mitään ajallista tawaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle puhtautta, siweyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika=ihmisenä ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa, puhtaissa ja somissa waatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin purppurareunainen pilwen hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa. Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju", mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi, jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa mitään ilmoittaneet.

Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä Koskelan Jaakonkin toiweille.

Kun Jaakon isä huomasi poikansa hywinkin jo olewan siinä iässä, jolloin hänen sopisi ruweta kumppania itsellensä walitsemaan, ja että hän pysyi aina wain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja wastaamatta kaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi. Sentähden kutsui hän Jaakon eräänä päiwänä puheellensa kahden kesken ja otti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä hywin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hywämaineinen ja komea tytär, joka wielä oli tuowa isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt isä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.

Mutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja nöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän wähääkään ujostelematta sanoi: "Mökin Maiju on minua warten syntynyt, ja jos en minä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään toiselle."

"Mökin Maiju!" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kaswonsa huomattawasti synkistyiwät, sillä luultawasti ei ollut kertaakaan hänen ajatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.

"Niin, eikä kukaan muu", anoi Jaakko.

"Entäs myötäjäiset?" kysyi isä.

"Tämän maailman rikkaus ei ole werrattawa häneen: hän on enempi niitä", sanoi Jaakko jäykästi.

"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään erinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä", sanoi isä.

"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä teidän walitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja minä tiedän waalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta eihän köyhyys ole rikos eikä synti", intteli Jaakko.

"Sinä olet tänäpäiwänä oikein kaunopuhelias", sanoi isä wähän närkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi wankemmalla perustuksella asiassa kuin hän.

"Suu puhuu sydämen kyllyydestä", sanoi Jaakko.

"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelewainen poika, mutta nyt sinä olet hieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toiwon, että tulet itsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi", sanoi isä ja lähti pois.

Waikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääwäinen mies, oli kuitenkin ahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän pystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä eroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen mielessään kuwasteli wain wäärä mammona, joka wietteli hänet eksymään pois oikealta totuuden tieltä.

Lähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä waimonsa tykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä heidän Jaakkonsa asiat nyt oliwat.

"Eikö sen pahempaa?" sanoi waimo asian kuultuansa. "Sinä olet wäärän tawaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hywin wäärin siinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä, sillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin maallisia tawaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi kaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut hawaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa kaikki hywin!"

"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju", sanoi isäntä, ainakin halweksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei woinut kumota waimonsa kristillistä ja järjellistä puhetta.