Chapter 4

"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta kohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun meille kerran tulee wuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan unohtanut jo wanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille kertonut, ja olet silloin aina wäittänyt, että ne owat perustetut totuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies nimeä'," sanoi emäntä.

Isäntä ei ollut semmoisia awiokumppaneita, jotka eiwät koskaan kuuntele toisen hywiäkään neuwoja, waan itsepintaisesti pitäwät yksin=omaisena oikeutenansa päättää ja tehdä aina wain oman mielensä ja päänsä mukaan; ei, waan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli yhtä oikeutettu, yhtä kelwollinen antamaan neuwonsa yhteisissä asioissa kuin hän itsekin.

Isäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, waikka wähän wastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti, ettei hän woinut hänen sanojansa kumota.

Isäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut wäärässä, waan sanoi wain: "tehköön kuin tahtoo"--ja meni pois.

Jos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa keskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se wasta oikein tuli riehui. Hän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiweet, isä ei ollut noita toiweita hywäksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään wastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuiwat ristitulena Jaakon sydämessä ja ahdistiwat häntä kaikella woimalla. Kumpi oli tehtäwä: isääkö totteleminen, wai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? oliwat kysymyksiä, jotka saiwat tuon uljaan pojan oikein wapisemaan. Taisteltuaan tuota kowaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa päätöksen, ja hänen nähtiin käwelewän mökkiä kohden. Mökin isäntä sattui akkunasta katsoessaan hawaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi: "mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä näkynyt?"

Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, waikkei hän ollut sitä tohtinut itselleenkään oikein ajatella, sitä wähemmän muille sanoa.

Kun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja kun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.

"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole niinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni", sanoi Jaakko wähääkään ujostelematta.

Ei salaman isku olisi paremmin waikuttanut hämmästystä mökin asukkaisiin, kuin tuo arwaamaton uutinen waikutti. Kaikki tuliwat niin hämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa, ja Maijun täytyi tukea itseänsä wieressään olewaan wuoteen patsaaseen, ettei hän olisi kumoon horjahtanut. Kun he towin aikaa oliwat olleet tuossa hämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: "Mitäs isäsi siihen sanoo?"

"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuwainen tuumilleni", sanoi Jaakko.

"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?"

"Entäs sitten?"

"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme", sanoi mökin isäntä.

"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, waikk'ette ole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos wain saan Maijun omakseni, niin en pelkää mitään tulewaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta tahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä itseltään Maijulta ole kysytty wielä mitään. Sano julki Jumalan ja meidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruweta jakamaan elämän surut ja ilot?" sanoi Jaakko ja käweli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.

Maiju ei wastannut mitään, eikä hän olisi woinutkaan, sillä ujouskin esti hänet siitä wanhempiensa läsnä ollessa, mutta wastaukseksi laski hän pienen ja wapisewan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen siihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä wasten ennen mainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla powessa, sehän se puhui sydämen mykkää tuntehikasta lempi=kieltänsä, jonka Jaakko hywin ymmärsi, ja molemmat tunsiwat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja autuuden.--

"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti onnellinen", anoi Jaakko.

"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, wihastuu hän kowin meille kaikille", muistutti mökin isäntä.

"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, waikka hän tässä asiassa ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa wielä käydä niinkin, että hän tulee hywinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kowin rauhaton. Jääkää kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi Jaakko ja lähti pois.

Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytywäisen näköinen, että wäki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkywää hilpeyttä, erittäinkin kun hän wiime aikoina oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta.

"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päiwänä tehnyt?" sanoi äiti hänelle, kun joutuiwat kahdenkesken kamariin.

"Woi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä semmoista onnea ja iloa, että woin teille sen sanoa", wirkkoi Jaakko ja tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella ja luottawaisuudella.

"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.

"Olen", wastasi Jaakko.

"No mistä ja kenenkä wain?"

"Woi äiti=kulta? Se on, hän on--älkää, äiti=kulta, wihastuko! Isä paheni minulle siitä--älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on niin hywä--se on Mö----Mökin--Maiju", sanoi Jaakko hätäilewästi.

"Ei isäsikään ole enää sitä wastaan; minä tiedän jo kaikki", sanoi äiti.

"Woi äiti=kulta! Wai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te tiedätte, ett'ei isä ole wastaan", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt mitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuwan hywinpäin.

"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen waikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonwallan tehdä kuin tahdot," sanoi äiti.

"Woi, woi kuinka te olette hywä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi? En minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin", sanoi Jaakko yhä hätäillen.

Samassa tuli isä kamariin.

"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään", sanoi äiti.

"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä walitsen itselleni Mökin Maijun awiopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo myöntyneen; onko se tosi, isä?"

"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot", sanoi isä.

"Niin, mutta ettekös ole wihainen minulle ettekä Maijulle?" rukoili Jaakko.

"En minä ole kummallekaan wihainen", sanoi isä.

"Kiitos siitä, isä! Woi kuinka minun on nyt hywä olla ja Maijulle tulee myös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen ilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?" pyysi Jaakko iloissansa.

"Mene wain!" sanoi isä.

Sen kuultuaan lähti Jaakko täyttä wauhtia juoksemaan mökkiä kohden. Mökin asukkaat oliwat hywin mielissään tuosta odottamattomasta uutisesta, ja Maiju tunsi nyt waata oikein täydellisen ilon ja rauhan sydämessään.

Ensi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta kuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko sulhasena. Waikk'ei siinä wälissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä, on, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija itseltänsä kysyä: "olesta waiti, kukapa on morsian?"--Mutta "puh! eihän se ollutkaan kuin--Mökin Maiju", arweli moni hätäinen kuulija, kun sai kuulla morsiamen nimen, ja moni äiti weti nokkansa sykkyrään, osoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.

Se isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt naimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraawana päiwänä Koskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.

"Kuinka tuon meidän asiamme noin käwi?" kysyi wieras isäntä.

"Niinhän se on käynyt."

"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?"

"En ollenkaan."

"Miten te selitätte tämän asian?"

"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni wallan, jonka asia se olikin, ja hän walitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin, että olin wäärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka ei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki."

"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan wanhemman katsoa lastensa onnea."

"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa."

"Miks'ei siinä?"

"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta? Usein on käynyt niin, että kun wanhemmat owat lapsillensa wäkisin pakanneet luuloteltua onneansa, owat he sillä tawalla hänen suurimpaan onnettomuuteen syösseet."

"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran rahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki woittaa."

"Wäärin puhuttu! raha ei woita puhdasta omaatuntoa."

"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!"

"Akkojenkin saarnat owat hywiä, kun ne wain owat oikeita".

"Mutta minä tahdon tästä asiasta hywitystä", sanoi wieras uhkaawasti ja wähän närkästyksissään.

"Minkälaista hywitystä?"

"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."

"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen antanut wallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.

"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju--kerjäläinen, hyi!"

"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"

"Wai niin! no sitten hywästi!"

"Hywästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin wieras meni, ja siihen loppui se asia.

Muutamien wiikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät, joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju wihittiin. Pitäjän wanha ja kunnian=arwoinen kirkkoherra wihki tuon komean parikunnan ja wihkimisen päätettyään piti hän kauniin ja liikuttawan puheen. Hän puhui ihmisen onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olewan: tyytywäisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän wielä meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala wäliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun meidän onnemme näyttää olewan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse wuotawana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne, hakematta muilta turwaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on tawara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa--tawara, joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.

Liikuttawa oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon wanhan ja elämässä paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.

* * * * *

Waikka Koskelan isäntä ei ollut wiime aikoina enää wastustellut poikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle että Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän ei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä wähemmän Jaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan Hengen nuhteen ja terween järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei tuo kyykäärmeen sikiö woinut puhjeta näkywiin, ja noiden awulla oli hän päässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa wastaan, että oli woinut julkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja halweksimisia wastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo isännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään missään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi ja hiljaisempi.

Heti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo käwi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen hoitaneen isoa taloutta wuosikymmeniä. Missä wain ilmestyi wähänkään epäjärjestystä, sen hänen walpas silmänsä oiwalsi, ja pian oli tuo epäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen ja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä wastoinkäymisistä, eikä ruwennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, waan antoi niiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän wain koki korjata mikä näytti rikkaantuwan. Hän oli yhtä ystäwällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja edellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä tuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin kaswanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa wilpittömällä rakkaudella ja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palwella häntä. Jaakko puolestaan nyt wasta oikein waimoansa käsitti, minkälaisen kalliin aarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttiwansa niin suurta ajallista onnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olewan sen wertaista.

Heti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen hänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä wain yritettiin, eikä missään asiassa ilmestynyt pienintäkään wastahakoisuutta. Koskela oli kyllä ennestäänkin warakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin hywä suojelus=enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.

Wanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he oliwat niinkuin yksi sielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen, kysyi Maiju neuwoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin wanhempi lastansa. Ei heillä ollut semmoinen wäli, jonkalaisen olen usein anopin ja miniän wälillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se katkeroittaa koko talonwäen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että suuret ja wankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siiwon ja hiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa wihamiehiksi.

Tuo anopin ja miniän wälinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei anoppi pidä miniäänsä minkään weroisena, hän kun itse on muka kokenut ja oppinut ihminen, joka wielä päälliseksi on paljon waiwaa nähnyt ja kaiken tawaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton, huoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tawaransa päälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä wielä päälliseksi ole tuonut tullessaan taloon juuri mitään.--Miniä taas ajattelee: "tuo anoppirauha, hän on wanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja eikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy järjestyksen muuttua, minä otan häneltä wallan pois ja pyöräytän hänet 'koukun taa'." Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun anoppi antaa waikka hywiäkin ja oikeita neuwoja, näkee miniä jo tuossa anoppinsa pahuutta: hän wastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä syntyy useinkin sanakiista, joka tawallisesti päättyy suurimmalla mielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin kahdenpuolen hawaitsewat toisissaan wain wian, eikä kumpikaan seisahdu katsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia tawallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin suurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt owat joutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on kelwoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton tulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän wieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti=pahuus saanut sammumaan luonnollisen wanhemman rakkaudenkin omaan lapseen! Miniä taas menee huutaen, hoilaten ja wesissä silmin miehensä tykö walittamaan hänelle, kuinka waikea hänen on elää ja olla tässä tuon anoppi=pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään ihminen woi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota tuommoisesta heittiöstä, joka kaikki häwittää ja haaskaa ja saattaa heidätkin aiwan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu oikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei woi kauemmin kestää tätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen sekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden keskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan!--

Wanhassa isännässä sitä wastoin pitkittyi yhä wielä tuo ulkonainen kylmyys Maijua kohtaan. Waikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta katunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä wielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.

Kaatuipa sitten isäntä kowaan tautiin. Yötä päiwää oli Maiju hänen wuoteensa wieressä hoitelemassa ja waalimassa, sillä wanha emäntä oli nyt niin woimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten käsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin kohennellen ja pehmitellen wuodetta ja pään=alustaa; milloin pyyhkien sairaan polttawalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin sisällä palawa tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin kostutellen hänen kuumeesta pakahtelewaa kieltänsä; milloin taas antaen hänelle määrä=ajalla rohtoja, joita lääkärin awulla oli hankittu. Niin teki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon nähdä waiwaa, liiaksi walwoa ja että hän sai liiaksi wähän lewätä.

Koskelan isännän tautiwuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä wuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi entisen wäärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa kylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt tuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi=antawaisuuden. Hän ei nähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi wähääkään muistellut hänen entisiä tawattomuuksiaan, waan totisella ja wilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palwellut häntä. Mutta kuitenkin häpesi isäntä wielä nytkin nöyryyttää itsensä niin paljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppailewa sairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti huolestutti häntä, waikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.

Jos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastawan appi=waarinsa ja isäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei todellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä wastahakoisuutta, mutta siellä oli wain pieni, kowa palleroinen, joka oli tuon hywän tunteen edessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli-- ylpeys,--mutta mistäpä Maiju sen saattoi arwata, sillä: "suu on sydämen tulkki."

Isännän tauti koweni kowenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin pelkäsiwät kuoleman lähestywän. Monta wiikkoa oli Maiju jo istunut tuon sairastawan appi=waarinsa tautiwuoteen wieressä, huolimatta omasta uupumisestaan ja wäsymisestään, ja huomattawasti oliwat hänen woimansa ja terweytensä heikontuneet paljosta walwomisesta ja lewottomuudesta. Eräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto alkoi woittaa hartaimmatkin tahdon woimat. Isäntä herättyänsä katseli sääliwäisesti miniäänsä, joka tuossa wäsymyksestä uupuneena, kuihtuneen näköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilewänä, oli waiwuksissa. Isäntä tunsi nyt sydämessään selwemmästi kuin koskaan ennen, että tuo kuihtuminen, wäsymys ja uupumus oli kaikki tullut aiwan hänen tähtensä, ja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin koskaan ennen.

Tällä jalolla tawalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä walossa ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kowalla sydämellä lähimäistään wastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään teoistaan tiliä.

Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kowaksi, että hän rupesi wääntelemään käsiänsä ja walittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän tiennyt omantuntonsa päällä lepääwän muuta rikosta kuin sopimattoman käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana painoi. Hänen tuntonsa silmät oliwat nyt auenneet, ja auki olewa tunto ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hywyyttä, eikä pyydä sitä kaunistella ja hywäksi tehdä omilla tuomioillaan ja arwostelemisillaan; ei, waan kowilta, raskailta, painawilta tuntuwat ne hänestä, eikä hän löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sowinnon Jumalan ja lähimäistensä kanssa.

"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä wiimein sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuwan Maijun korwiin.

"Woi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään wailla? Olenko kauankin nukkunut?--Jopa se oli paha kun ma nukuin-- oletteko hywin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korwataksensa rikostansa-- nukkumistaan.

"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt sairas, kowin sairas.--Minä olen sinulle, Maiju, ollut kowin paha; saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä wärisewin äänin.

"Woi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä kammiosta, joka niin kauan oli toiwonut todellista rakkautta saawuttawansa apeltakin--se oli toiwon kyynel.

"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.

"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille? Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taiwaan lintu, olin minä taloonne tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden wielä moittineet. Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä pidettäwän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun kuulin, että olitte naimistamme wastaan köyhyyteni tähden; mutta me emme woineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut huomaawinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka on wäliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne owat saaneet mennä sinne, josta ne owat tulleetkin", sanoi Maiju wähän teeskennellen.

"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä sanon: wastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit-- köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni. Waimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan walossa pian huomaamaan mielipiteeni asiassa wääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni. Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä hewin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin wäärässä, mutta en saanut wieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hywin pahaa, mutta suurin paha on se, kun niin kauan olen jo hawainnut sinun puhtautesi, kainoutesi, rakkautesi ja alttiiksi=antawaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta erittäin meitä kohtaan. Olen myös hawainnut sen, ettei mikään maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun wertaisesi, ja kuitenkaan en ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman pahuuteni ja kelwottomuuteni ja sinun hywyytesi! Oi jospa olisin sen tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi ja lewollisempi--rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili sairas.