Chapter 2

Minä uneksuin ja olin olewinani tuolla tuwassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut ja kahta ankarammin tanssiwat lumi=hiutaleet tuwassa. Lapsi oli kowin sairaana, ja isä sekä äiti istuiwat murheellisen näköisinä kätkyen wieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin owen seinään ja parwi isoja lumi=hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitiwät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen wiereen polwillensa, kuurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kaswoille. Nyt tuli owesta walkoinen, läpi=kuultawa, liehuwa haamu, jolla oli kauniit siiwet hartioilla. Hän oli niin keweän näköinen, että hän ei näyttänyt käywän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sowitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti hawaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni wiette?" sanoi hän haamulle.--"Sinne, jossa ei enää lumi=hiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarwitse koskaan enään suutelolla kuiwata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilewälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssiwien lumi=parwien kanssa ulos semmoista wauhtia, että owi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä he meniwät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin waan wiimein he katosiwat näköpiiristäni. Tuuli winkui ja kiljui puiden latwoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa weisattawan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli waari noussut ylös ja kiskoi päreitä päre=walkean walossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, waan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt walweellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aawistamaan, että lapsi on--kuollut.

--"Oletteko jo käyneet tuwassa?" kysyin ukolta.

--"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt", wastasi ukko huolimattomasti.

--"Katsomassa wieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

--"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon wastaus tuntui hywin taas yhtäkaikkiselta ja huwittomalta; siwalsin siis waatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päiwä koitti. Kun olin hewostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärewalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuiwat kätkyen wieressä ja katsoa tuijottiwat kätkyeesen; he näyttiwät olewan melkein kiwettyneet. Selwään näki, että runsas kyyneltulwa oli walunut alas kummankin kaswoja myöten, mutta kyynelten lähteet oliwat nyt kuiwuneet.

--"Pikku Heikki ei ole enään eläwien joukossa", sanoi äiti surullisesti.

Waimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kaswoihin: suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kaswoissaan; suuri kyynel=parwi nyt walahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hewoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikäwän taipaleen pyöri uudistalon kuwa kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraawa ajatus; kun maita ja waltakuntia walloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmiswerta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen walloittaminen wiljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis=asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei woi mitkään tilastolliset tiedot wastata, sillä:

"Ken taistelut ne kaikki woi Kertoilla kansan tään, Kun sota laaksoisamme soi Ja halla näljän tuskat toi? Sen wert' ei mittaa yksikään, Ei kärsimystäkään."

HALLA=AAMUNA.

Erään wuoden elokuu oli kohta puoliwälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hywän=illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luwattiinkin. Wäkenä talossa sillä kerralla oli wain: sokea ukko, wanha mummo ja parwi pieniä lapsia, joista enimmät wielä paitaressuja. Mummo näkyi olewan emännyyden toimissa ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen wuoroin kutakin heistä polwillansa. Lapset näyttiwät hywin rakastawan ukkoa: he kieppuiwat hänen kaulassaan ja siljoitteliwat kaksin=käsin hänen harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon wanhin ja että lapset oliwat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:

--"Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?"

--"Olen", wastasi siihen ukko.

--"Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

--"Toistasataa wuotta; minun isäni tämän on alkanut".

--"Tässä näkyy paljon tehdyn työtä".

--"Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on woitu, ja elettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin hankala kumppani, kun se tahtoo wiedä parhaat ahkeroimiset muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen woimat ulotu kaiwamaan, ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolekkaasti.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi kaiken päiwää wireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni puhettamme wähemmän wakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi: "minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Wieläkö tuuli oli Pohjasessa taloon tultuanne?"

--"Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en kumminkaan luule siitä toki hallaa tulewan", lausuin ukolle.

--"Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

--"Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

--"Neljä poikaa elossa", oli wastaus.

--"Joko poikanne owat kaikki naineet?"

--"Kolme on nainutta, yksi on wielä naimaton."

--"Missä he nyt owat?"

--"Wäki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulewalle rukiin=kylwölle walmiiksi; toiset siellä ojaawat, toiset hajoittawat ojamutia ja huonoimmat polttelewat kantoja ja juurikoita pois pellolta."

--"Tulewatko he kotiin yöksi?"

--"Tulewat; he meniwät eilen ja tulewat tänä iltana."

--"Sielläkö owat poikainne waimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

--"Siellä owat waimot ja wanhimmat heidän lapsistansa."

--"Teillä on omasta warasta riski työwäki."

--"On."

--"Oma wäkikö on raatanut uudispellon?"

--"Oma; he owat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli niin harwapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiwäisen näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen waiwa ja huoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruwennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, wastasi wain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja niin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.

--"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kowaa tässä talossa?" lausuin wiimein taas kysywäisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.

--"On, monta kowaa on koettu, mutta waikka kokee, eipä hylkää herra!'" lausui ukko wakawasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin 'Saarijärwen Paawon.'

--"Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.

--"Nuorin poikani, Matti, hakee waikka maan=raosta käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän jouto=aikoinansa lukee niitä minulle huwiksi, minä kun olen sokea, enkä sentähden woi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huwittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla.--Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki wielä korwat itselläni."

--"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"

--"Toistakymmentä wuotta."

--"Kuinka meni näkönne?"

--"Olin terwashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tuliwat niin kipeiksi, että wihdoin meni näkö kumpaisestakin."

--"Lapsenne rakastawat teitä?"

--"Niin; lapseni rakastawat kalkin minua ja minä rakastan heitä."

--"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa rakastawat", sanoin silloin ukolle.

--"Niin, onnellisia--tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katowuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä=jaksoinen petäjäleiwän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu welkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, weroja ei ole jaksettu omista waroista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella woimia, minkä on woitu, ja toiwo on ollut hywä, sillä rehoittawat kaswit owat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee meille wieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toiwo mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin warmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta, ja kun wielä menee eläimet, joiden turwin on aikaan tultu näinä kowina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hywä wieras! Eiwätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harwapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päiwästä', ja 'waikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen=pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työwäki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonwäen keskinäistä suhdetta--warsinkin ukon ja muun wäen wäliä--ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, wetäysin ukon tyköä erilleni wähän pimeään nurkkaan, josta woi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp=pa=pa", paniwat työ=asetten warret porstuassa, kun wäki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tuliwat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaan=tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään--noin arwiolta seitsemäntoista wuoden wanhan--nuorukaisen puoleen: hän oli wartewa, solakka, walkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttäwän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällyswaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, siljoitteli sokean kuihtuneita kaswoja ja harmaita hapeneita ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikäwä, kun me olemme wiipyneet kaksi päiwää poissa kotoa? Woi kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljon hupaisempi."--Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään wastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen walkean. Sitten hän meni päällyswaatteensa tykö, otti sen powilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultawasti sen tähden kun se koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

"Kun tulee aamu maanantain, Ma, kontin selkään siwaltain Taas lähden korpeen koettamaan: Perheelle leipää hankkimaan.

Kun siellä päiwän ottelen Kanss' kiwien ja kantojen, Niin sieltä lähden lewolle Ja tulen metsäpirtille.

Ma rupeen siellä ruoalle: Karheelle sekaleiwälle; Ja lasken sitten lewolle, Pehmeelle pehkuwuoteelle.

Mun soitanton' on lintujen Wiserrys, humu honkien; Mun juoman' wesi lähtehen, Johonka tyytyy sydämen.

Se salonkini armas on, Sit' ole yöni lewoton: Muut' iloa en kaipaa, en, Ain' asti aamuun armaiseen.

Kun sitten kato kohtaapi Ja halla pellot polttaapi, Niin sydän silloin pakahtuu, Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.

Muut säädyt täyden aina saa, mä sen, min milloinkin suo maa; Waan täysi multa waaditaan, Jos kohta kadon kowan saan."

Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin wanhuksen kaswoja: ne wawahteliwat ehtimiseen ja walottomat silmät muljahteliwat ikäänkuin olisiwat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuiwannut sama, joka niistä walonkin on häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä sisäästä surua, päinwastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä walossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt waroa innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka sywästi runoelma koski heidän olojansa.

--"Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?" kysyi ukko pojaltansa.

--"Se on painettu Oulun Wiikko=Sanomissa", wastasi poika.

--"Mistä sinä sen olet kaiwanut?" kysyi taas ukko.

--"Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä lainata koko wuosikerran mainituita sanomia", wastasi poika innokkaasti.

--"Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

--"En minä tiedä", sanoi poika.

--"Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että hänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa paperille hywässä järjestyksessä meidänkin nähtäwäksi; minä tunnen myös samallaista, mutta ne pysywät täällä sydämessäni yksinkertaisina tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti waipuwan sywiin mietteisiin.

Sillä wälin muu wäki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä waatteitansa ja laittoi niitä kuiwamaan, mikä purki konteistansa pois rasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; waimot taas, ensin riisuttuaan, ottiwat kukin pienokaisensa ja antoiwat niille luonnollista ruokaansa.

--"Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäsi wiimein ukko, ikäänkuin unesta heräten, Matti pojaltaan.

--"Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, waan sitten se tyyntyi aiwan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousewan paksu musta pilwi", wastasi Matti.

--"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.

--"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulewan?" kysyi poika wuorostansa.

--"Minä pelkään", sanoi wanhus ja huokasi raskaasti.

--"Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

--"Jospa se niin olisi!" toiwoi ukko epäilewästi; sitten hän näytti taas waipuwan sywiin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tuliwat walmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siiwotuiksi?" jatkoi hän wähän ajan päästä.

--"Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä wailla."

--"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aiwan uusi wainio siementä odottamassa", sanoi toinen.

--"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttäwät joutuneilta?" kysyi ukko.

--"Kuokkamaat ja muutoin pellot owat joutuneet, että parin wiikon perästä owat kaikki leikattawia; kaswut owat wahwat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuwat melkein maassa asti. Kun ne säilyisiwät wielä pari wiikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selwää leipää ja sitten mekin otamme 'awiisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.

--"Jos wain niin käypi kuin olet toiwonut, niin saat ottaa waikka kahdet awiisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle wiattomalle pojallensa, joka häntä niin wilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja waipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selwästi woi nähdä, ett'eiwät hetken ilot ja lohdutukset woineet karkoittaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiwäisessä ja umpi=mielisessä asemassa, wirkahti hän taas: "mutta jos wain nyt tulee halla, millä sitten kylwetään ja mitä syödään?"

--"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista--pelosta, että halla tulisi --ja niin on meillä siemen warattuna, waikka ette te, isä, käskeneetkään meidän leikata, jos lienemme tehneet wäärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.

--"Te olette tehneet toimellisesti, waikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui ukko.

Talonwäki nyt wiimein huomasi wieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He oliwat hywin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että waltiollisia kuulumisia, warsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui wieressäni ja näytti ikäänkuin nielewän jokaisen sanan.

He tekiwät useita tarkkoja ja asiaan kuuluwia kysymyksiä puheemme ajalla, eiwätkä näkyneet olewan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisiwat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi walheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eiwät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet--ei, waan he näkyiwät todella koettawan käsittää asiain todellista laitaa. Selwästi huomasin, ettei itse ukko eiwätkä hänen wanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli wasta lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silmin=nähtäwästi kaipaawa henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonwäki niukalle illallisellensa ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, waikka olin aiwan wennon wieras; niin wieraanwaraisia he köyhyydessäänkin oliwat! Waikka käwi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hywää tahtoaan, waan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja wäsymys walloittawan kaikki; päiwän waiwat ja ponnistukset rupesiwat waatimaan korwausta kadotetuista woimista; kaikki wäki rupesi hankkimaan itseänsä lewolle, ja minulle tehtiin wuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian oliwat kaikki unen wirwoittawassa helmassa, joka on niin suotuisa waiwoista wäsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa mustuneen wankan seinä=kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha wika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla wuoteilla; niin käwi nytkin. Waikka kuinka olisin koettanut herutella, unta wain ei tullut. Talonwäen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyöriwät wain kokonaisena kuwana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli waikuttanut; siemen oli sirahtanut hywään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa waipua ja nujertua--kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka hallalle tawallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo moniwuotisten waiwain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toiwottu, huolimatta waiwoista, wastoinkäymisistä ja alati nurkuwasta nälästä; woi, woi! Mattikaan ei saisi silloin "awiisejansa", hänen kaipaawa henkensä jäisi kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi welkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he waipuisiwat epätoiwoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa, olisiwathan woineet saada lainaa, raiwatakseen niin likellä wiljelyksiä olewan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toiwonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisiwat kylwöheinäin wiljelyksen, eiwätköhän he olisi kääntäneet maanwiljelystään siihen suuntaan, niin epäwarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi, oliwat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuwittelemiset pyöriwät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonwäen, waan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä walwoessani, silmäin eteen. Olin talonwäessä huomaawinani koko kansamme kuwan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaawinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja kestäwyyden, kun he oliwat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttiwät niin lewollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi wain tawallista. Ainoastaan ukko näkyi osaawan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä sääliwämmäksi kansaamme ja tuota nukkuwaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon oliwat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä wieraisilla käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni käwiwät sekawiksi ja hajanaisiksi, ja wiimeinkin waiwuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtoiwat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset owat walwoessa olleet, niin minunkin uneni tuliwat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olewinani käwelemässä ulkona elokuun puoliwälissä. Taiwas oli niin kirkas ja selkeä. Rehewät kaswut seisoiwat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulewaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuiwat niiden korsia myöten maahan; ne oliwat niin hiljaa, etteiwät tohtineet hengittääkään, ja näyttiwät pelkääwän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin walkea luin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet oliwat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne ulottui polwiin asti; parta ja silmä=ripset oliwat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun walossa näyttiwät monen wärisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatawetäwä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkiwat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelewan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eiwät soisi sinun nyt tulewan; he tuntewat sinut entisistä käynneistäsi; he sanowat sinua hallaksi."

--"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä ja kylmä wäre käwi koko ruumiini läwitse.

--"Wähän minä heidän wahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtäwä, huolimatta kenenkään neuwoista ja waroituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää minäkin tarwitsen", lausui halla ynseästi.