Part 2

Nyt Pohjolan yöstä se rientää tähtien soihtu ja vapaata Venäjää tervehtää.

MEREN RANNALLA.

1.

Eespäin vierivi virta, oma sen uurtama uoma, muitten ei valmiiksi luoma.

Eespäin kuohuvi koski, jokainen pisara elää, rientämysriemusta helää.

Eespäin järvien laineet odotustuskaisna kovin rientää sykkivin povin.

Eespäin meressä aallot kulkevat riehussa myrskyn, nostaen pinnalle tyrskyn.

Eespäin! elämän laulu aaltojen keskeltä kajaa, pisarat toistansa ajaa. —

2.

Kuinka onkaan ihanainen meri, kun se levotonna kuohuu, kiehuu esiin pohjavetten ponnistaissa, taistohaluisna sen povi riehuu.

Aaltoin kuohupäisten huminasta kaikuu valtalaulu suuren hetken, jolloin elämä on täyteläisin vaeltaen vauhdikkaisen retken.

Joka aalto huutaa: joudu, joudu, tahi paikallesi tuohon taannut! Nyt on aika rientää riemumielin, jos liet aikoinasi maassa maannut.

Noin sä kuohujen näät kohoavan, elon valtalaulun kumman kuulet. — Yllä taivas siintää sinipilvin, puhaltavat raikkaat aamutuulet.

Elää meri, joka pisarassa piilee rantain kuvastamat taulut, piilee kaiho uusiin näkemyksiin, — puhkee vapauden valtalaulut.

3.

Käy rynnäten vaahtoharjat meren pintaa. Noin tuskien, riemujen sarjat ne vellovi rintaa.

Käy kuohuen pohjavoimat syvänteistä. Noin nousevat tunnon soimat, saa muurina seistä.

Käy voimaansa villiä laulain pisaraiset. Noin suurta on katkoa paulain pois langat maiset!

Käy päivähän pärskyt ne tuolla ja hukkuu. Noin hetkinen hehkua, kuolla kuin kupla, mi nukkuu!

Ei kuolla, nukkua lainkaan! Iät elää! Iki-elämän mistä mä sainkaan? — Meri helää!

4.

Kera aaltojen venhomme lennä, päin kaukorantaa jo ennä, josta siintävi aamun koi, pois ahtailta rantamilta sinivihreä, vilpoinen silta vie, tuuli kun ilmassa soi.

On uljasta, pelkoa vailla, lokin lentävän kulkea lailla, sydän nuorena riehahtaa. Me etsimme untemme nientä, mitään siellä ei ahdasta, pientä, kaikki kaunista, sointuisaa.

Meri, harppua soita sä meille, kun kuljemme toivojen teille päämääränä onnen maa. Sitä nähty ei koskaan ennen, nyt löytöretkelle mennen ken henkensä uskaltaa?

Kuka kanssamme purtensa suuntaa päin päivyttä, kaukaa mi puuntaa yli ankaran aallokon. Päämäärä voi kaikota yhä, tää riento, riento on pyhä! — Kuka urhea, uljas on?!

VILLIHANHET.

Kun huokuu raskaasti hallasuo ja laiho rinteillä vavahtaa, kun pohjan taivas jo loimun luo, he silloin lentohon havahtaa.

He tänne saapuivat palvomaan suv'öitten herttaista hohtoa. Taas syksyn tullen he etsii vaan aurinkoaavoille johtoa.

Niin ilma siintävä, kuulas on, mut maassa kuoleman harmaus. He tuolla nousee jo lentohon, uus' aukee untensa armaus.

He parvin pilvihin kiidättää ja muistaa palmujen väikkehen. Suon kylmä aavikko alle jää, hyy kahlii järvien läikkehen.

He talven helmaan ei jäädä voi, ei syksyn kourissa itkeä, kun lämmön maista jo kutsu soi ja kantaa siipensä sitkeä.

He lentää, uuvu ei yksikään ei heissä hentoa, heikkoa. Niin suurta, vapaata siivillään on taivon ääriä leikkoa. —

On hallasuo yhä huurussaan, ja mättäät usvahan vaipuvat. Mut taivon kaukaisen rantamaan he parvi parvelta haipuvat...

KUOLEMATTOMUUTTA.

Uhkaa se mullalla sielusi maataa, kurjalla kullalla aattehet kaataa.

Uhkaa se katkoa henkesi lennon, julmasti ratkoa haavehen hennon,

elävän paulita vankilan hautaan, ihmisen naulita ristinpuu-lautaan.

Turman sä torjutko, estätkö juonen? Taikka jo horjutko helmahan tuonen?

Horjunet. — Haavehet kuitenkin lentää, nousee kuin aavehet, elohon entää.

Helmasta aikojen aattehet herää, voimalla taikojen tekevät terää.

Jälleen ne välkkyvät taivahan ruskot. Jälleen ne hellyvät innot ja uskot.

Tähtien piirit ne tuiketta jakaa. Korkeella viirit ne maassa mi makaa.

Kestänet. — Puhkeaa tomuskin kukkaan. Unelmat uhkeaa, menneet ei hukkaan.

MIES.

Inhalaisen iskuin lyömä martahaksi maahan kaatuu miesi, salavainon syömä. — Luuletko: hän maahan maatuu?

Ei! Jo laukee tahdon salpa, tulvana nyt vierii voima. Terästyypi järjen kalpa tahdon tarmon aateloima.

Nousee, häväistykset häätää, aukoo viisauden uksen. Suojamuuriksensa säätää ihmisyyden, valistuksen.

Pakenevat pahansuovat aateloidun miehen mieltä, niinkuin öiset varjojuovat hiipivät pois päivän tieltä.

Moni kysyy, ihmettelee: mistä rintaan rautavalli? — — Sydän siellä sykkäelee, joka sorrantaa ei salli.

AJATUS.

Sä kun sytyt, herää hengen valo, uusi ihminen. Syttyy sieluun palo tulen ikuisen.

Sä kun sytyt, näämme erhetyksen tuhatvuotisen, mielten hämmennyksen, paljon hulluuden.

Sä kun sytyt, arvottomaks' kääntyy valheen palvelus. Ohje uusi sääntyy; riento, kutsumus.

Sä kun sytyt, elon tarkoitustaan etsii ihminen, tahtois yöhön mustaan heittää sätehen — — —

HUONOSSA SEURASSA.

On pieni vaiva, mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.

Mut se on onnetonta, jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee, ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty. —

Niin pian vieraan seuran huononkin voi tilittää ja jättää silleen. Mut itses kanssa tili raskahin, se tuottaa tuskaa äärimmilleen.

YHDENVERTAISUUTTA.

Ihannetta etsit, houkka, täällä löytämättä. Sydämiä kalvaa toukka, kahle käärii kättä.

Aukee tuonen tupa jäinen, ihanteesi tapaat: kuningas ja kerjäläinen säädystään on vapaat.

Makaa tasa-arvon unta viisahat ja hullut. Haa — jo untes valtakunta vihdoinkin on tullut.

ISRAEL JA JEHOVA.

Kävi turmelus Israelissa, rikos, rutsaus täytti maan. Pyhä suitsutus synagogissa oli valheuhria vaan.

Papit palveli mammonaansa osan orvoilta ryöstäen. Päämiehet valtikkaansa piti ikeenä ihmisten.

Niin Jehovan välkkyvä miekka se sinkosi huotrastaan. Ja vapisi Juudaan hiekka, oli kansakin kauhuissaan.

Ja huulilta profeettainkin soi tuomion toitotus: »Nyt täyttyvi uhkaus lainkin, syvä näät oli lankeemus.»

Mut kuinka lie käynyt sitten, toki virkosi kansa ja maa. Läpi Jehovan tutkaimitten taas alkoi se ponnistaa.

Myös nousivat rikos ja riehu, sudet entiset irralleen; synagogissa uhrien liehu, tekohurskahat temppuineen.

Noin Israel kiihtyi humuun, vihan villin aukesi tie. — Mut Jehova häipyi sumuun sen jälkeen nähtykö lie? —

ELON MARKKINOILLA.

On elon markkinoilla tungos, tohu ja kiihkeätä vaihtokaupan kohu. Myös sekalaista väki, mistä tietää, ken veijari on, luottoa ken sietää?

Ja kukin päänsä, sydämensä kamat tuo tarjolle, on tuottehet ne samat, joit' ompi kaupiteltu sataisvuosin, jos liekin saanehet ne uuden kuosin.

Mut kuinka kilvataan, niin tyhjä tasku on tulos, vararikko, jälkilasku. Pää, sydän särkyneet; ja mieli musta vain vartoo tuonen oven avausta.

LUOSTARIVELI.

Paha enne: mustat kortit vastaisuuteen katsoessa. Tiellä muurit, rautaportit, mieli murheen kahlehessa.

Näki unta lemmen häistä, syleillä sai rintaa jäistä. — Lohdutusta poven haavat munkkikammiossa saavat.

Eessä pyhän Madonnan, jumal'äidin suloisan kieltää koito maailman.

Syttää tulet kynttilään, ilot kieltää elon tään. — Riutuu suureen ikävään...

ERI TEILLÄ.

Vastakkaisin käypi tiemme: Sinä kuljet pintapuolla, minä mielin elää, kuolla syvänteissä — siksi liemme, saman emon lapsukaiset, vieraita kuin muukalaiset.

Sinä päiväperhon lailla leikiten käyt elon mailla. Mua veren kutsu ajaa käymään kumman kuilun rajaa. Erilaiset täällä tiemme; — mitä iäisyyteen viemme?