Part 4

Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman. Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä, läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan, lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.

Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin, tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.

8.

TÄHTI-YÖ.

Marraskuun 27 pnä ....

Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään, joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut" vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. --

Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin -- pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.

Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa, kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.

Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa, mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana, irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus, suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen; sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa, sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä, kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan viisas suu kerran on sanonut...

Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt, alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on laskettu.

9.

SYDÄNTALVI.

Joulukuun 24 pnä ....

Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet, ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt. Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.

Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin, eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin, vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön kaksitoista lyöntiänsä.

Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta, että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!" vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno, hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.

"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim. tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia, henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt näytettävänä".

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin, tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea on suotu."

Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut, riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.

Pyhä, muinainen uhripuu!

Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut, sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa. Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella, yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana, korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita, lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa, joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään kiertää...

Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön, syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää tunteva etkä tajuava.

10.

KEVÄÄN KAJASTUS.

Maaliskuun 7 pnä ....

Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.

Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki. Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla, tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla, sydänyön satakielien suurella soitolla.

Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.

Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta, riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan. Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren, polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus, alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.

Yhtä vähän kuin loppuakaan.

AURINGOSTA OLET SINÄ TULLUT JA AURINGOKSI PITÄÄ SINUN JÄLLEEN TULEMAN

Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.

Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias rajattomuus.

Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.

Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, -- tuhon ja kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja liki käyt.

Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä, ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin toimiimme.

Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen lennähtää.

Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita ratojamme.

Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.

Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä vaellettuamme jälleen palattava.

Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi, ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.

Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään paahdattaa.

Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.

Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.

Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä, vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois, missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle kehittyneenä kukkii kuin täällä.

Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille, päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.

Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.

Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima, minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat. Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä, omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se näkee, tuntee kaiken.

Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi polttopisteeksi jälleen tuleman.