Part 3

Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää. Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä, jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.

Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit, jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa, mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele, itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää tapahtumatta.

Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle, sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen, kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta. Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa, onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa, koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti rakentaa, itselleen ja kaikille muille?

Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea taivaassa asuvansa?

3.

VARISEVAT LEHDET.

Lokakuun 15 pnä ....

Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys. Lehdet varisevat, lehdet varisevat...

Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet, kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina, läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.

Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on, kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa, keventää ja henkevöittää. -- Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.

Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat, talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma, kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta. Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä, niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat. Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys, kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.

Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan metsäpolkua myöten kotia.

Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut, tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena, toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta näyttävään pilkkopimeyteen.

4.

ENSI LUMI.

Lokakuun 23 pnä ....

Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona, mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta, ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut, ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina, siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys, suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin, viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön...

* * * * *

Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.

Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot, tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä... Sammutan suuren kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin. Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet, aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan niin uskoa.

Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen, ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa rajattomuudessaan on.

Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme, ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan tähtitaivaan alla.

5.

MAISEMA.

Lokakuun 24 pnä ....

Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot, virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.

Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea, metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi, tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan kannen alta etsiä.

Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä! Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja pienet, pienoiset ihmisen lapset!

6.

JÄRVI JÄÄTYY.

Lokakuun 28 pnä ....

Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja tulevaksi toivotellut.

Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta; lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten olioiden joukossa muutoin lienevätkin.

Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa aprikoimisen aihetta.

Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa: rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat, rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat, upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.

Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja, olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli, ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.

Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi, kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. -- Kummallisen mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa. Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa, kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat. Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle, kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien. Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa, jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien, avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan, kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua kotirantaa kohti.

Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa. Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut, vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.

Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja talvinen tahansa.

7.

KIMALTAVAT HANGET.

Marraskuun 25 pnä ....

Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nuokkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.

Väräjää metsä virttä salaisinta. Sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta

paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä. Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.

Riimileikittelyä! -- Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän" sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata, lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin? Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut liikaa mitään. -- Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.

Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.

Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten, avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja violetti-valtamereen.