Part 1

ELÄMÄ JA KUOLEMA

Kirj.

AARNI KOUTA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS.

Isä. Lusifer. Elämä ja Kuolema. Talvi. 1. Huvila. 2. Syystähdet. 3. Varisevat lehdet. 4. Ensi lumi. 5. Maisema. 6. Järvi jäätyy. 7. Kimaltavat hanget. 8. Tähti-yö. 9. Sydäntalvi. 10. Kevään kajastus. Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman.

ISÄ.

Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.

Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan. Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten, surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella, missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.

Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki, mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan. Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin tavoitteli, -- niin aulis oli elämä hänelle ollut, -- ja sellaisissa oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.

Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi, alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, -- niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin olemme.

Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi, kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise, eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.

Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi, jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää, miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!

No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen, vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa; hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita, tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan, sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa. Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut kantaa.

Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä, ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.

Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten vetten yllä kaareutuvan.

Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa, ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi, saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei kumpikaan.

Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.

-- Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.

-- Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.

-- Etkö nytkään ole saanut olla itsenäinen? Rakastan yhä vieläkin sinua, sinä tiedät sen, ja tulen aina rakastamaan, ja senvuoksi olen koettanut antaa sinun seurata kaikkia yksilöllisiä vaistojasi, itsenäisyyspyrkimyksiäsi.

-- Uskon kyllä, että minua rakastat, mutta sehän se tekee itsenäisyyteni juuri ihan mahdottomaksi. Rakkautesi on käynyt yhä kiihkeämmäksi, se ihan minut tukahduttaa, sinä ehkä tietämättäsi minut ihan masennat maahan sillä, sinä vallankuin henkisesti jo kaukaa vaanit ja vartioit minua, sanattomasti epäilet, solvaat, muserrat. Ja senvuoksi, jos tahdon elää, minun täytyy lähteä. Ja minä tahdon elää.

-- Entä poikamme?

-- Hän on vielä niin pieni, parhaiten hän toistaiseksi äitiä tarvitsee; siinä suhteessa tuo muutoin niin typerä lakikin asettuu ihmistä auttamaan.

Ihmistä auttamaan! Eroa pojasta isä ei ollut milloinkaan tottunut mahdollisena ajattelemaankaan. Pojassa hän oli nähnyt sen auringon, joka paistaisi hänelle, vaikka avaruuden kaikki muut auringot sammuisivat, vaikka tähdet tyhjiksi palaneina tippuisivat kuin turhat karstat alas taivailta, vaikka hän itse milloin tahansa kesken kaatuisi, -- silloinhan poika vain entistä kirkkaampana ryhtyisi hänen uniaan, hänen työtään, hänen tahtoaan jatkamaan. Nyt hänellä ei ollut enää poikaakaan, ei aurinkoa, ei tähtikukkivia avaruuksia, nyt oli kaikki turhuus, pimeys ja autio tyhjyys. Ihmistä auttamaan! soi kuin kolkkona viimana hänen muutoin kuuroissa korvissaan. Ihmistä auttamaan! kauas, kauas pois täältä!

Ja isä läksi. Mutta eivät tuntuneet ihmiset apua missään tarvitsevan. Jonkun aikaa he vain äitiä säälivät, jonka kauniit nuoruudenunelmat, ihanan kotielämän tuo kova, kylmä, tyrannimainen mies oli niin säälimättömästi särkenyt; mutta äiti kyllä piti huolen itsestään, ja niin ihmiset unohtivat mielellään tuon ilkeän miehenkin pian.

Ja kaikkien unohtamana hän sitten eli, tuskin hänen pienoinen poikansakaan monasti kuuli isänsä nimeä mainittavan. Pimeää hänelle oli kaikki, pimeää kaikkialla, sillä koti oli ollut hänen ainoa valkeutensa, hänen ainoa aurinkonsa, uskonsa ja autuutensa, ja kun se häneltä riistettiin, ei hänelle mitään jäänyt jäljelle.

Autiota ja ilotonta oli kaikki, ja tuskin satujen sininen lintukaan edes hänen haudallaan unhoa ja sovitusta lauloi, sillä kaikki olivat hänet jo sitä ennen unhoittaneet, ja hän kaiken ja kaikki.

14.1.1916.

LUSIFER

Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla. Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto itse on sen kerran minulle kuiskannut.

Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä jääkylmiin avaruuksiin.

jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,

jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,

silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.

Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa korkeata laulua lauloivat.

Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa maahan kumarsivat.

Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.

Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä helmassa -- niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.

Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.

Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.

Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla, jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.

Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan, mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen eteensä ja lausuit:

-- Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen sen karulle kamaralle?

-- Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.

Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa, josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.

Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.

Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.

Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat, eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien, autioiden avaruuksien.

Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat, jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.

Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu, ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun suorittanut.

Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota, kylmää yötä.

Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.

Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni, että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.

Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana, kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien, autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia, Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.

Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen, surumielisen silmänsä siunaten kääntää.

ELÄMÄ JA KUOLEMA

Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä, milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma -- kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta tuijottaakin. -- --